Tiedän kyllä, että narsismi on päivän trendisana, mutta olen uudelleen ja uudelleen pohtinut, tuhlasinko elämästäni 3 vuotta narsistiin.
Hän oli minua melkein kymmenen vuotta vanhempi, tapasimme kun itse olin vielä hyvin nuori. Alussa hakeuduin hänen seuraansa, koska hän jotenkin säteili jonkinlaista karismaa. Sinisilmäisenä uskoin, että tässä on mies joka pitää minusta vielä huolen. Tiesin hänen naurattaneen läpi puolet paikkakunnan teinitytöistä, eikä lopputulos aina ollut ollut kaunis, mutta minä tunsin jotenkin olevani hänelle erityinen. Hänen piti huolehtia minusta ja pitää minut turvassa. Nuorena ja sinisilmäisen käsityksen rakkaudesta omanneena kärsin hiljaa ja katsoin sormieni läpi jopa sen, kuinka aivan seurustelumme alussa mies "unohti" välillä, että seurustelemme. Hän saattoi soittaa minut juhliin, joihin saavuin onnellisena, mutta hän ottikin sieltä toisen matkaansa. Minä tein sitten pari kertaa samoin, lähdin toisen matkaan kun hän ensin lähti jonkun toisen. Luulin ettemme seurustele.
Lopulta kuitenkin vakiinnuimme pariksi. Sain kuulla olleeni huora, kun olin ollut muiden kanssa "yhdessäoloaikanamme" ja ettei mies voi luottaa minuun. Hän itse oli silloin itse ollut harrastamassa hetekkajumppaa muiden kanssa, mutta ei kuulemma ollut tehnyt mitään. Alkusuhteen aikana välillä epäilin, rakastiko hän minua ollenkaan. Tein kuitenkin parhaani, olin niin hyvä tyttöystävä kuin osasin. Harvoin poikkipuolista sanaa sanoin. Mukauduin täysin hänen tahtoonsa.
Lopulta hän kosi, menimme kihloihin ja katto muuttui yhteiseksi. Hän sanoi ihan suoraan, että joko menemme kihloihin tai minä saan lähteä kävelemään. En enää ollut kovin onnellinen hänen kanssaan, mutta mielummin menin kihloihin kuin erosin. Lähipiirini ei ollenkaan hyväksynyt asiaa, leikkauduin pois perheestäni ja suurimmasta osasta ystäviäni, nojauduin entistä vahvemmin mieheeni. Väkivalta alkoi asteittain, ensin pienenä tönimisenä, ravisteluna. Lopulta potkimisena, kuristamisena, alistamisena, kaivoipa pari kertaa puukonkin esille vuosien varrella.
Luulin, että miehelläni oli jokin vaikea vaihe menossa. Tuli potkut, viinaa meni. Olin nalkuttava akka kun yritin pitää elämän jotenkin kuosissa ja kielsin häntä lähtemästä poikien kanssa, koska tiesi aina ryyppäjäisiä. Ja kun mies oli kännissä, sairaalloinen mustasukkaisuus vain roihahti enemmän ja minä sain selkääni.
Yhtäkkiä huomasin vanhojen ystävieni kadonneen. Olin kuin eristetty heistä. Ja kaikista muista. Tuskin uskalsin kaverin miehelle puhua, ettei tullut selkäsaunaa omalta mieheltä. Olin aivan vanki. Mies syyllisti minua omista ongelmistaan, syytti päin helvettiä menevästä elämästään. Minä yritin auttaa ja tukea, vaikka itse olin luhistumispisteessä ja päädyin psykiatrille- tästä mies ei välittänyt paskaakaan. Mies sitten joutui vankilaan ja minä sain välillä hengähtää, mutta puhelimen kautta hän yhä piinasi minua, piti otteessaan. Muisti kehua minua vahvaksi ja niin edelleen, koska tiesi minun tarvitsevan sitä. En onneksi mennyt siihen koukkuun, tiesin hänen kertovan vain mitä itse halusin kuulla.
Oli sanomattoman vaikeaa irrottautua hänestä. Onnistuin lopulta siinä. Exäni mielestä olen yhä katala huora ja vastuussa siitä, että hänen elämänsä on pilalla. Yhä pieni myötätunto ja sääli koukuttaa minua, mutta olen parantumassa siitä. Vasta nyt, melkein vuosi eron jälkeen, en enää mene syyllisyyden koukkuun ja tunnen olevani selväpäinen, terve nuori nainen. Suoraan sanoen välillä tunnen suunnatonta vihaa tuota miestä kohtaan. Tässä välillä, heti eromme jälkeen, minut nosti jaloilleen ja opetti uudelleen elämään aivan ihana mies. Tuhosin kuitenkin suhteen typerällä käytökselläni, jota puolustelen sillä että olin aivan sekaisin vielä edellisestä suhteesta. Nyt olo on eheä ja hyvä, enkä edes tajua mitä siinä rumassa mielenvikaisessa alkoholistissa edes näin. Nuoruuteni parhaat vuodet menivät pelossa huutoa kuunnellen.
En tiedä, mitä edes tekisin sillä tiedolla, oliko mieheni todella narsisti vai ei, ehkä se olisi jonkinlainen viimeinen niitti tällä tiellä. Kokeilimme parisuhdeterapiaa pari kertaa, siellä hän esitti kuin kaikki olisi hyvin ja sai minut vaikuttamaan siltä suhteen huonolta ihmiseltä. Ehkä kaipaisin jonkinlaista vihoviimeistä varmistusta.
Hän oli minua melkein kymmenen vuotta vanhempi, tapasimme kun itse olin vielä hyvin nuori. Alussa hakeuduin hänen seuraansa, koska hän jotenkin säteili jonkinlaista karismaa. Sinisilmäisenä uskoin, että tässä on mies joka pitää minusta vielä huolen. Tiesin hänen naurattaneen läpi puolet paikkakunnan teinitytöistä, eikä lopputulos aina ollut ollut kaunis, mutta minä tunsin jotenkin olevani hänelle erityinen. Hänen piti huolehtia minusta ja pitää minut turvassa. Nuorena ja sinisilmäisen käsityksen rakkaudesta omanneena kärsin hiljaa ja katsoin sormieni läpi jopa sen, kuinka aivan seurustelumme alussa mies "unohti" välillä, että seurustelemme. Hän saattoi soittaa minut juhliin, joihin saavuin onnellisena, mutta hän ottikin sieltä toisen matkaansa. Minä tein sitten pari kertaa samoin, lähdin toisen matkaan kun hän ensin lähti jonkun toisen. Luulin ettemme seurustele.
Lopulta kuitenkin vakiinnuimme pariksi. Sain kuulla olleeni huora, kun olin ollut muiden kanssa "yhdessäoloaikanamme" ja ettei mies voi luottaa minuun. Hän itse oli silloin itse ollut harrastamassa hetekkajumppaa muiden kanssa, mutta ei kuulemma ollut tehnyt mitään. Alkusuhteen aikana välillä epäilin, rakastiko hän minua ollenkaan. Tein kuitenkin parhaani, olin niin hyvä tyttöystävä kuin osasin. Harvoin poikkipuolista sanaa sanoin. Mukauduin täysin hänen tahtoonsa.
Lopulta hän kosi, menimme kihloihin ja katto muuttui yhteiseksi. Hän sanoi ihan suoraan, että joko menemme kihloihin tai minä saan lähteä kävelemään. En enää ollut kovin onnellinen hänen kanssaan, mutta mielummin menin kihloihin kuin erosin. Lähipiirini ei ollenkaan hyväksynyt asiaa, leikkauduin pois perheestäni ja suurimmasta osasta ystäviäni, nojauduin entistä vahvemmin mieheeni. Väkivalta alkoi asteittain, ensin pienenä tönimisenä, ravisteluna. Lopulta potkimisena, kuristamisena, alistamisena, kaivoipa pari kertaa puukonkin esille vuosien varrella.
Luulin, että miehelläni oli jokin vaikea vaihe menossa. Tuli potkut, viinaa meni. Olin nalkuttava akka kun yritin pitää elämän jotenkin kuosissa ja kielsin häntä lähtemästä poikien kanssa, koska tiesi aina ryyppäjäisiä. Ja kun mies oli kännissä, sairaalloinen mustasukkaisuus vain roihahti enemmän ja minä sain selkääni.
Yhtäkkiä huomasin vanhojen ystävieni kadonneen. Olin kuin eristetty heistä. Ja kaikista muista. Tuskin uskalsin kaverin miehelle puhua, ettei tullut selkäsaunaa omalta mieheltä. Olin aivan vanki. Mies syyllisti minua omista ongelmistaan, syytti päin helvettiä menevästä elämästään. Minä yritin auttaa ja tukea, vaikka itse olin luhistumispisteessä ja päädyin psykiatrille- tästä mies ei välittänyt paskaakaan. Mies sitten joutui vankilaan ja minä sain välillä hengähtää, mutta puhelimen kautta hän yhä piinasi minua, piti otteessaan. Muisti kehua minua vahvaksi ja niin edelleen, koska tiesi minun tarvitsevan sitä. En onneksi mennyt siihen koukkuun, tiesin hänen kertovan vain mitä itse halusin kuulla.
Oli sanomattoman vaikeaa irrottautua hänestä. Onnistuin lopulta siinä. Exäni mielestä olen yhä katala huora ja vastuussa siitä, että hänen elämänsä on pilalla. Yhä pieni myötätunto ja sääli koukuttaa minua, mutta olen parantumassa siitä. Vasta nyt, melkein vuosi eron jälkeen, en enää mene syyllisyyden koukkuun ja tunnen olevani selväpäinen, terve nuori nainen. Suoraan sanoen välillä tunnen suunnatonta vihaa tuota miestä kohtaan. Tässä välillä, heti eromme jälkeen, minut nosti jaloilleen ja opetti uudelleen elämään aivan ihana mies. Tuhosin kuitenkin suhteen typerällä käytökselläni, jota puolustelen sillä että olin aivan sekaisin vielä edellisestä suhteesta. Nyt olo on eheä ja hyvä, enkä edes tajua mitä siinä rumassa mielenvikaisessa alkoholistissa edes näin. Nuoruuteni parhaat vuodet menivät pelossa huutoa kuunnellen.
En tiedä, mitä edes tekisin sillä tiedolla, oliko mieheni todella narsisti vai ei, ehkä se olisi jonkinlainen viimeinen niitti tällä tiellä. Kokeilimme parisuhdeterapiaa pari kertaa, siellä hän esitti kuin kaikki olisi hyvin ja sai minut vaikuttamaan siltä suhteen huonolta ihmiseltä. Ehkä kaipaisin jonkinlaista vihoviimeistä varmistusta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Huh mikä tarina. Kyllä tuon perusteella sanon, että miehellä oli narsistista häiriökäyttäytymistä. Jos kuvittelee omistavansa toisen niin täysin että ei piittaa toisen rajoista, vaan käyttää väkivaltaa, on jo yksi iso kriteeri. Toinen on syyllistäminen. Kaikkea säkin olet joutunut kestämään. :/
Hankalan suhteen jälkeen kannattaa olla yksin, kunnes asiat on käsitellyt, muuten käy helposti uuden kanssa niinkuin sulle kävi.
Tsemppiä toipumiseen! Älä murehdi menneisyyttä. :)
Sehän tässä jotenkin niin kummallista onkin, kyllä minä olen ennenkin joutunut eroamaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun oikeasti koen toipuvani jostakin, paranevani. Yleensä eron jälkeen on syöty kuukauden verran jäätelöä, paruttu paskaa maailmaa ja jatkettu elämää. Nyt en enää edes muista minkälainen ihminen olin yhdessäoloaikanamme, tuskin enää samaksi ihmiseksi tunnistan itseäni. Nyt vasta olen pysähtynyt ajattelemaan edes koko asiaa. Puoli vuotta sitten vain haahuilin menemään. Ensimmäistä kertaa minulla on terve olo ja se sai minut miettimään, ettei tainnut tuo suhde ihan sieltä normaalimmasta päästä edes ongelmineen.
Pahinta ehkä oli se, etten koskaan olisi saanut elämästä kiinni ilman tuota ihanaa miestä, jonka kanssa olin heti eron jälkeen. Hän opetti minut uudelleen elämään, en olisi tässä ilman häntä. Kuitenkin tein hänelle paskasti koska en osannut pelata normaalin elämän pelisäännöillä, vaan oloni oli kuin Liisalla Ihmemaassa exän jäljiltä. Hyvä että tämä mies auttoi minua, mutta olen äärimmäisen pahoillani siitä että minä satutin häntä, koskaan en sitä voi korjata ja olo on surkea kun koen käyttäneeni häntä tervehtyessäni ihan kuten exäni käytti minua ennen. Se ei ole kiva fiilis ollenkaan.
Se on se pahanolon suhteen syndrooma, pärjätäkseen, on muututtava. Siitä tulee helvetin kurja olo kun ei voi toisen seurassa olla oma itsensä. Panttivanki rakastuu vangitsijaansa, sitäkin on maailmassa nähty.
Hyvä kuvaus 'liisa ihmemaassa'. Sieltä kun tulet pois, käyttäytyen ihmemaan oudoilla tavoilla, normaalimaailmaan sopeutuminen kestää aikansa. Sitä on hetken kahden maailman välissä, ja aivan sekaisin.
Katumus kertoo inhimillisyydestäsi. Tiedän tunteen, olen itsekin tehnyt virheratkaisuja.. :/
Ensimmäinen vaihe eheytymisen tiellä on olla armollinen itselleen. Anna aikaa ja etene pienin askelin eheytymisen tiellä. Jälkikäteen voit olla kiitollinen, että kohtasit ihanan miehen joka auttoi sua.
Mutta eheytymisesi vie vielä aikaa ja uusien ihmissuhteiden haalimisella ei pitäisi olla kiire vaan opettele seisomaan omilla jaloillasi.
Hyvä juttu oli, että kohtasit ihanan miehen, mutta vielä parempaa on elämässäsi luvassa jos tosiaan opit seisomaan omilla jaloillasi ja todellisuudessa pääset elämään kiinni uudelleen. Ja kun huomaat , että elämä kantaa ja olet souvssa itsesi ja ympäristösi kanssa niin silloin huomaamattasi tulee ihmsiä elämääsi ja jos onnea on niin voit rakentaa hyvän ihmissuhteen terveelle pohjalle.
Omasta mielestäni olen niistä kaikista kolhuista kyllä selvinnyt enemmän kuin voittajana. Ehkä viimeisenä leijuu se, että pitäisikö mun oikeasti pohtia edes tätä vai vain jatkaa eteenpäin. Tuntuu aivan turhalta märsyämiseltä käsitellä jotain asiaa, mikä on jo historiassa. Välillä tulee sellainen olo, että haluaisi ehkä vielä puhua jollekin, mutta sitten tulee heti perään sellainen olo, että mitä noi muutkin ajattelevat, jos tässä itkeä pillitän olleeni uhri. Tulee sellainen olo, että parempi lakaista menneisyys maton alle ja hymyillä seuraavalle päivälle, kuin jäädä mennyttä aukomaan ja leimaantua sympatiannälkäiseksi ja huomionkipeäksi.
Joskus tuntuu kyllä todella typerältä lukea näitä uhrien kertomuksia täällä, ja löytää itsensä siitä narsistin roolista. Muistaen miten itse koki tilanteen tuolloin. Sitä todella piti itseään uhrina, jonka elämän se toinen oli pilannut ja tämähän sitten oikeutti tekemään mitä hyvänsä...
Sanoisin, että voit hyvällä omallatunnolla kutsua eksääsi narsistiksi.
Olikohan tämä ensimmäinen AITO uhrikertomus täällä.
No sanotaan, että toinen...
Uskon kuitenkin Henna:nkin tarinoihin. :) ( väittelyistä huolimatta. )
Minä en kyllä sanoisi, että edes exä olisi elämääni pilannut, sanotaanko että hänen ansiostaan elämässäni oli helvetin epämiellyttävä jakso, jonka vuoksi olen joskus hyvin vihainen. Mutta vaikka hän nyt olisikin se narsisti, niin en minä koe sitä oikeutuksena tehdä ihan mitä vain olisin lystännyt. Ei sillä, että en edes suhteen aikana olisi voinut tehdä mitä ikinä olisin lystännyt tai olisin varmaankin päätynyt teholle tai hän olisi mennyt perheelleni riehumaan. Mutta kuitenkin. Enkä myöskään väitä, että minä olisin mikään Jeesus Maria, kyllä minäkin osasin olla vittumainen niissä rajoissa joissa pystyin, kuka nyt pystyisi käyttäytymään aina kauniisti ja hyvin, kun päivästä toiseen sataa paskaa niskaan toiselta osapuolelta? Yleensä tietysti vittuilunpuuskani ja ilkeilyni tulivat minulle kalliiksi. Osasin itsekin olla totaalinen vittupää, mutta en usko että minulla olisi siihen ollut mitään tarvetta jos minua olisi alunperinkin kohdeltu hyvin ja tasa-arvoisesti.
Ja ihan elävästä elämästä tuo pikkuinen avautumiseni oli. Huomasin täällä tällaisen palstan ja ajattelin sitten tänne jotain tilittää, vaikka koko Suomi24 trolleja onkin täynnä.
Sukulaisnainen on narsisti ja ukkonsa avioliitto (velipoika) meni poskelleen (16v)
Onneksi aitojakin ihmisiä on seassa. Mutta kaikesta rienauksesta päätellen on hyvin hyvin paljon yksinäisiä katkeria vihaisia ihmisiä, jotka ulkoistavat pahan olonsa täällä toisiin. Sääliksi käy. Homman voisi hoitaa tyylikkäämminkin. :/
Minkälainen ihminen on antinarsku? :)