En oikein edes tiedä, mitä ajattelin kirjoittaa. Pää on niin täynnä, ettei sieltä taida tulla ulos mitään järkevää tai ymmärrettävää. Tai ei se pääkään se suurin ogelma ole, vaan sydän, joka on pakahtumaisillaan rinnassa. Tuntuu siltä, että sillä on koko ajan vain vähemmän ja vähemmän tilaa sykkiä. Aivan kuin joku olisi laittanut vanteen sen ympärille ja pikkuhiljaa milli milliltä, sentti sentiltä kiristää sitä aina vaan tiukemmalle.
Tiedän kyllä mistä tämä johtuu, mutta en tiedä miten tästä pääsee eroon. Tai oikeastaan tiedän, mutta… Tämä on se klassinen taisto kahden erottamattoman, mutta toisistaan niin paljon poikkeavan voiman välillä. Romeo ja Julia. Jin ja Jang. Hyvä ja paha. Viha ja rakkaus. Järki ja tunteet. Kumpaakaan ei ole ilman toista, mutta molemmat aiheuttavat haittaa toisilleen.
Kyllä. Olen rakastanut. Kyllä. Myös toinen osapuoli tietää tunteeni. Kyllä. Saan vastakaikua tunteilleni. Mikä siis tässä mättää? Se, että olen naimisissa. Pidän vaimostani ja tulemme ihan mukavasti toimeen, ainakin ajoittain. Meillä vaan ei nykyään tunnu olevan enää mitään yhteistä tekemistä tai kiinnostuksen kohdetta. Lähes aina kun olen yrittänyt ehdottaa jotain tekemistä tai menemistä, saan kieltävän vastauksen. Ei se aina ole ollut näin. Tuntuu myös siltä, että se jokin puuttuu meidän väliltämme, on puuttunut jo jonkin aikaa. Ainakin vuoden. Kipinä tai miksi sitä sanoisi. Se jokin.
Onko se jokin mahdollista saada takaisin? Mahdollisesti. Pitäisikö sitä yrittää? Haluanko sitä? Ne ovatkin sitten jo vaikeampia kysymyksiä. Tähän meidän kipinättömyyteen olisi pitänyt puuttua jo pieni ikuisuus sitten. Nyt elämme jo siinä vaiheessa, etten todellakaan osaa sanoa, jaksanko enää panostaa sen palauttamiseen. Eikä asiaa auta yhtään tämän uuden ihmisen tuleminen mukaan kuvioihin. En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten tiedän kyllä mitä ihastuminen tekee ihmiselle. Ihastumisia tulee ja menee, tiedän. Minusta vaan tuntuu siltä, että se ihastuminen on mennyt astetta pidemmälle ja muuttunut rakastumiseksi. Samoin kertoi tuntevansa myös toinen osapuoli. Mitä nyt sitten? En tiedä. Aikalisällä ollaan, molemmat miettivät tahoillaan miten tästä eteenpäin.
Itselläni päällimmäisenä ajatuksena on vanha viisaus, jossa puhutaan ihmiselon kertaluontoisuudesta. Olen elämäni aikana tehnyt paljon virheitä, isojakin, joita olen enemmän tai vähemmän katunut. Nyt seison tienhaarassa osaamatta sanoa, kumpi suunta on se oikea. Haluanko jäädä "tuttuun ja turvalliseen", mutta jo ajat sitten teränsä menettäneeseen suhteeseen vai käännynkö sinne toiseen suuntaan, missä minua odottaa uusi, intohimoa ja tunteita tulvillaan oleva rakkaus.
Rinsessani Sari:
Haaveilen huulistasi, kaipaan kosketustasi, ikävöin sinua...
”Kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa
tulet mieleen huolettomin askelin
On jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa
hymyilet taas niin kuin silloinkin
En enää muista kasvojas tai mitä mulle sanoitkaan
mutta muistan miten katsoit
miten sait mut hehkumaan
Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin
Mä saatan nähdä jälleen kuinka juokset mereen nauraen
ja kun käännyt valo saa sut säihkymään
Sä olet nuori täynnä voimaa katsot minuun kutsuen
en estele tuun syliis sykkivään
En enää muista vuosia
oot tässä unen verran vain
enkä kadu sitä koskaan
mitä sinulta mä sain
Ei mikään muu voi merkitäkään enempää
sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää
Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin”
Anna Eriksson, Kun katsoit minuun
Tiedän kyllä mistä tämä johtuu, mutta en tiedä miten tästä pääsee eroon. Tai oikeastaan tiedän, mutta… Tämä on se klassinen taisto kahden erottamattoman, mutta toisistaan niin paljon poikkeavan voiman välillä. Romeo ja Julia. Jin ja Jang. Hyvä ja paha. Viha ja rakkaus. Järki ja tunteet. Kumpaakaan ei ole ilman toista, mutta molemmat aiheuttavat haittaa toisilleen.
Kyllä. Olen rakastanut. Kyllä. Myös toinen osapuoli tietää tunteeni. Kyllä. Saan vastakaikua tunteilleni. Mikä siis tässä mättää? Se, että olen naimisissa. Pidän vaimostani ja tulemme ihan mukavasti toimeen, ainakin ajoittain. Meillä vaan ei nykyään tunnu olevan enää mitään yhteistä tekemistä tai kiinnostuksen kohdetta. Lähes aina kun olen yrittänyt ehdottaa jotain tekemistä tai menemistä, saan kieltävän vastauksen. Ei se aina ole ollut näin. Tuntuu myös siltä, että se jokin puuttuu meidän väliltämme, on puuttunut jo jonkin aikaa. Ainakin vuoden. Kipinä tai miksi sitä sanoisi. Se jokin.
Onko se jokin mahdollista saada takaisin? Mahdollisesti. Pitäisikö sitä yrittää? Haluanko sitä? Ne ovatkin sitten jo vaikeampia kysymyksiä. Tähän meidän kipinättömyyteen olisi pitänyt puuttua jo pieni ikuisuus sitten. Nyt elämme jo siinä vaiheessa, etten todellakaan osaa sanoa, jaksanko enää panostaa sen palauttamiseen. Eikä asiaa auta yhtään tämän uuden ihmisen tuleminen mukaan kuvioihin. En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten tiedän kyllä mitä ihastuminen tekee ihmiselle. Ihastumisia tulee ja menee, tiedän. Minusta vaan tuntuu siltä, että se ihastuminen on mennyt astetta pidemmälle ja muuttunut rakastumiseksi. Samoin kertoi tuntevansa myös toinen osapuoli. Mitä nyt sitten? En tiedä. Aikalisällä ollaan, molemmat miettivät tahoillaan miten tästä eteenpäin.
Itselläni päällimmäisenä ajatuksena on vanha viisaus, jossa puhutaan ihmiselon kertaluontoisuudesta. Olen elämäni aikana tehnyt paljon virheitä, isojakin, joita olen enemmän tai vähemmän katunut. Nyt seison tienhaarassa osaamatta sanoa, kumpi suunta on se oikea. Haluanko jäädä "tuttuun ja turvalliseen", mutta jo ajat sitten teränsä menettäneeseen suhteeseen vai käännynkö sinne toiseen suuntaan, missä minua odottaa uusi, intohimoa ja tunteita tulvillaan oleva rakkaus.
Rinsessani Sari:
Haaveilen huulistasi, kaipaan kosketustasi, ikävöin sinua...
”Kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa
tulet mieleen huolettomin askelin
On jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa
hymyilet taas niin kuin silloinkin
En enää muista kasvojas tai mitä mulle sanoitkaan
mutta muistan miten katsoit
miten sait mut hehkumaan
Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin
Mä saatan nähdä jälleen kuinka juokset mereen nauraen
ja kun käännyt valo saa sut säihkymään
Sä olet nuori täynnä voimaa katsot minuun kutsuen
en estele tuun syliis sykkivään
En enää muista vuosia
oot tässä unen verran vain
enkä kadu sitä koskaan
mitä sinulta mä sain
Ei mikään muu voi merkitäkään enempää
sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää
Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin”
Anna Eriksson, Kun katsoit minuun
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ilmiselvästi olet rakastunut ja rakastat sitä naista.
Jos jäät nykyiseen liittoosi niin voisin kuvitella etteivät tunteesi toista naista kohtaan silti tule katoamaan mihinkään. Eli tulet tuntemaan noin joka tapauksessa. Rakkaus ei pyyhkiydy pois kuten jokin ihastus, joka sekin jää useimmiten kummittelemaan inhottavasti mieleen.
Eli miten haluat, päätös on sinun. Tuntea noin nykyisesssä liitossasi vai tuntea noin tulevassa liitossasi?
Mä olen huono neuvomaan mitään järkevää koska voisin olla lähes melkein tuon toisen naisen paikalla. Kirjoituksestasi tosiaan paistaa läpi se, ettet edes halua enää parantaa nykyistä liittoasi vaimosi kanssa, et halua enää yrittää. Sun sydän ja mieli ovat muualla, toisen naisen luona. Vain fyysisesti enää olet siinä missä olet. Kaikkihan sen tietää ettei tuo asetelma ole reilua vaimoasi kohtaan. Sinäkin.
Onko teillä lapsia? Kuinka pitkä liitto teillä on takananne? Entä pitkäänkö olet toisen naisen kanssa "ollut", tunnetko hänet todella? Ja varmasti fiksuna miehenä tiedät, että se arki astuu kuvaan myös uudessa suhteessa. Eli sitä pohjustaen...onko toinen nainen sellainen jonka kanssa teillä on todella yhteistä, tunnetko hänet myös ystäväksi, onko teillä yhteisiä mielenkiinnon kohteita, harrastuksia, asioita jotka voitte jaada yhdessä?
Minkään hetken huuman takiahan ei kannata heittää koko settiä nurin...
On myös mahdollista, että vaimosi saa tietää suhteestasi ja potkaisee sinut pihalle. Näin jokainen fiksu nainen toimii. Eli joku toinen voi tehdä päätöksen sun puolestasi.
Muuten en osaa ottaa kantaa tilanteeseesi. Siis olet naimisissa, asut vaimosi kanssa ja sulla on ystävätär. Mikäs sen kätevämpää. Tuskin nyt moisesta haluat kovin helposti luopua.
Itse voisin kyllä ihastua tai vaikka rakastua varattuun mieheen mutta odottaisin kyllä avioeron 1. vaiheen jättämistä, pois muuttoa vaimon luota ja oikeastaan kakkosvaihettakin ennen kuin alkaisin varsinaiseen suhteeseen. Rusinat pullasta -miehet eivät ole mun juttuja.
Mutta, jokainen tyylillään. Harkinta-aikana voi kyllä treffailla mun mielestäni muitakin, asumuserossa ei olla mun mielestäni oikeasti naimisissa. Mutta, en siis ottaisi vakavasti miestä ennen kuin hän on todistettavasti eronnut. Siihen asti haaveillaan vaan.
Näistä avioliitossa ihastumisista ja rakastumisista on kokemusta itsellänikin. Miten olisi tämä vaihtoehto: mietipä niitä hyviä aikoja vaimosi kanssa. Mitä tunsit silloin? Vuosi on lyhyt aika koko elämän pituudessa. Muistele parhaita aikoja vaimosi kanssa. Entä jos sinulla onkin ikävä häntä? Entä jos sieltä jostain paljastuu se totuus että sinulla onkin ikävä niitä hyviä aikoja juuri hänen kanssaan? Entä jos oikeasti rakastatkin vaimoasi? Entä jos joku päivä kadut ettet edes yrittänyt palauttaa sitä kipinää? Älä lähde uuteen seikkailuun yrittämättä korjata sitä mitä sinulla on ollut! Puhukaa, hankkikaa apua! Älä luovuta liian helpolla jos rakkautta on joskus ollut.
kun myös tämä uusi suhteesi on menettänyt teränsä ja klirjoitat kolmannen naisen perään samoja sanoja.
Uusi viehättää aina mutta kerran sekin on yhtä haaleaa kuin nykyinen ... seksin perässä näytät menevän.
Juuri tuosta syystä en seurustele varattujen miesten kanssa. Vasta kun mies on selkeästi eronnut (tai laittanut edes sen 1.vaiheen hakemuksen ja muuttanut pois vaimon luota), voi edes harkita.
Mä en usko mitään ennen kuin on näyttöä. Ymmärrän kyllä ettei mies lähde lapsiperheestä ilman syytä (usein toinen nainen). Mutta, kuitenkin toivoisin että itse olisin miehelle muutakin kuin kaunis, uusi, jännitävä nainen...tosiaankin..kuinka pitkään. Jos mies rakastaa vaimoaan, niin en haluaisi silloin suhdetta hänen kanssaan.
Ihan vaan otan kantaa sivusta tähän juttuun.
Mun maailmassani on vain nollia ja ykkösiä. Mä haluan olla miehelle ykkönen ja haluan että mies on mulle ykkönen.
Seksi puhuu, olen samaa mieltä. Tunnet itsesi halutuksi jne.
Musta toi on paha että olette ottaneet aikalisän ja pohditte eriksenne asiaa. Ei se toimi. Siinä ehtii ikävä kasvaa ISOKSI ja tulette tekemään sen takia vääriä johtopäätöksiä. Nyt hopihopi saman pöydän ääreen, vakavasti keskustelemaan.
"Haluanko jäädä "tuttuun ja turvalliseen", mutta jo ajat sitten teränsä menettäneeseen suhteeseen vai käännynkö sinne toiseen suuntaan, missä minua odottaa uusi, intohimoa ja tunteita tulvillaan oleva rakkaus."
Koko aloitus oli suoraan palstojen maailmasta kerätty kooste "vastinparien" mahdollisesti kokemasta euforiasta, johon rakastunut uppoaa. On täysin normaalia, että pitkissä suhteissa käy kuten teille vaimosi kanssa. Tämä "Sari" on vaan niin kiehtovan erilainen kuin vaimosi. Ja ihaninta tässä on se että molemmat olette rakastuneita.
Ajattele nyt järjellä ( Rakastuneelle ja alkoholistille on turha puhua järkeä :) )
Joo, mutta onhan se ihana tunne tuo rakastuminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt :).
Tsemppiä ratkaisuusi, vaikeaa se tulee olemaan mikä tahansa se tulee olemaan. Joku kärsii joka tapauksessa. Tai sitten ei.
Ma sanoisin että elä elämääsi, kerran tässä vaan eletään :) Rakkaus ei osu kaikkien kohdalle, jos noin vahvasti tuntee niin eikö pitäisi jo tehdä jotain???
Edelliseltä lisäys, että en missään tapauksessa suosittele häntä jättämään puolisoaan. Ajattelin lähinnä että jos tilanne on puolisonkin kannalta tunnepuolella sama, eli vaihtelu olisi jo tervetullutta eikä ole esim. perhettä, niin silloin ei kärsi kukaan. Ainakin ymmärsin, että aloittajalla on kuitenkin oma suhde ihan hyvä. Tilanne voisi olla täysin toinen, jos suhteessa olisi jotain muuta vakavampaa ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia.
Muussa tapauksessa joku kärsii jokatapauksessa ja selkärankaa sekä roima annos epäitsekkyyttä aloittajalta. Kyse on enemmän arvoista. Mutta se hyvä puoli aloittajalla on että hän voi keskustella tästä tämän Sarinsa kanssa. Eli kolmiodraama perinteisimmillään -ei mitään sen erikoisempaa.
panostamaan suhteeseesi vaimos kanssa, koska olet niin rakastunut tähän toiseen. Et halua, ja sitä et voi valehdella ainakaan itsellesi.
Tee vaimollesi palvelus ja eroa. Koko maailma huomaa että olet umpirakastunut vieraaseen naiseen.
Myös vaimosi, lapsesi ja muut tuttusi. Tämä on totuus eikä muuksi muutu.
Eroa niin voit vielä pysyä ystävänä vaimon kanssa.
Väitätkö ettei vaimosi muka huomaa mitään?
inhottaa miten laitat kaiken vaimosi syyksi. olisiko hän huomannut jossain vaiheessa että sulla on toinen kiinnostuksen kohde, ja sen takia ei halua panostaa suhun? aliarvioit häntä.