ADHD-aikuisen arkea

Olen toivoton häsläri mutta toisaalta lanttuni leikkaa nopeasti ja päättelen helposti. Menetän hermoni niiiiiin helposti jos joku hidastelee, vaikka osaan hillitä hermoni eli päältäpäin se ei näy, mutta sisäisesti ahdistun ja turhaudun. Innostun nopeasti uusista asioista kuten yhtä helposti kyllästyn. Sen takia en koskaan saa mitään loppuun. Mielialani heilahtelee tuon tuosta, välillä on SUURIA unelmia sekä tavoitteita, seuraavaksi en jaksa ajatella mitään, haluan vain nukkua ja laiskotella. Välillä olen pirteä ja energinen kuin peipponen (kuten olin aina lapsena) mutta saatan nopeasti masentua ja vaipua syvälle maailman suruihin jolloin menetän elämänhaluni. Muut ihmiset tuntuvat mielestäni ärsyttäviltä ja vajailta, ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee... he ovat tyhmiä kuin saappaat. Toisaalta he pärjäävät paremmin työelämässä pitkän pinnansa ja pinnallisuutensa ansiosta. Pidän harvoista ihmisistä, vain luottamuksen arvoisista. Älykkyyttä ja viisautta arvostan.
Minulla on vaikeuksia pysyä paikallani, ilman että hiplaan tai heiluttelen itseäni. Olen neuroottinen ja vihaan sitä. Olen hieman kateellinen ihmisille, jotka ovat tyyniä kuin kalliot. Toivoisin itse olevani mutta toisaalta tämä energisyys tuottaa luovuutta. Olen taiteellisesti luova ja äkkään nopsaan mistä on kyse myös muissa aiheissa kuten tietotekniikassa (jos jaksan keskittyä) jne. Usein kuitenkin turhaudun itseeni/asioihin perusteellisesti/kompastun omiin jalkoihin, jolloin ei auta muu kuin mennä nukkumaan ja nollata pää.
Hoidan raha-asiani huonosti. Perusasioista huolehdin mutta lopulla rahalla ajattelen; antaa palaa sitä mukaa kuin sitä on. Sen takia olen loppukuisin kusessa.
Irtosuhteita en harrasta, sillä olen nykyisin tarkka kenet päästän sänkyyn. Tahtoisin tasapainoisen parisuhteen joka varmasti saisi minut rauhoittumaan mutta "rima" on korkealla. Tai oikeastaan minun mielestä vaadin perusasioita jotka on "taviksille" utopiaa. Yksin ollessani silti joskus ahdistun. Kaipaan samanhenkistä ihmistä samankaton alle.
Olen nykyään enemmän introvertti, lapsena olin täysin extrovertti. Koen olevani molempia..... kaipaan järkevää asiasisältöä sosiaaliseen yhdessäoloon, kuin myös aivotonta huumoria välillä. Pelkkä maleksiminen saa minut väsymään.
Vaikeinta elämässäni on keskittyminen aiheisiin, joista en ole kiinnostunut mutta jotka ovat tärkeitä. Joskus mietin, että taidan olla liikaa eri planeetalta kuin muut ihmiset enkä yksinkertaisesti kykene "normaaliin" elämään. Tarttisin vahvan tukihenkilön, mielellään elämänkumppanin. Senkin suhteen olen tosin alkanut menettämään toivoni kun ei mistään löydy kuin itsekkäitä paskiaisia.

Olen miettinyt, että kärsinkö ADHD:stä, vai Aspergerista, vai kaksisuuntaisesta mielialahäiröstä, vai neuroottisuudesta... Taipumusta epilepsiaan minulla on (eli herkkä neurologisuus) vai onko se sittenkin vain luonteeni kuten monilla taiteeseen taipuvaisilla hörhöillä tuppaa olemaan nopeat mielialanvaihtelut. Olen syntynyt keskosena, mutta koulun aloitin jo 6v. ja normaalia tahtia olen edennyt eikä lantussa ole mitään vikaa, muuta kuin nopea vaihtelu.

Olipa kertomus. Tuo juuri ihmetyttää että ensin on saatu asiat kuntoon lääkityksen avulla, sitten
kehoitetaan jättämään lääkitys pois mutta muita tukitoimia ei sitten tarjota. On huomattu että opiskelu ei suju, lääkkeiden avulla saadaan sujumaan kun aivokemia tulee kuntoon ja välitäjäainetasapaino mahdollistaa tiedon kulkemisen jne jne.

Miten sitä voidaan edes kuvitella että nyt on työ opittu ja tästä lähtien ilman lääkettä pitää pärjätä. Eihän se työ ole saman toistoa ja onhan työn lisäksi muukin elämä mikä pitää pysyä kasassa ja on joka hetki vaihtuvaa, ei koskaan saman toistoa. Eihän sitä voi kuin tippua, kuten kirjoitit. Lääke kun ei ole apuna niin muutos on huomattava, eikä varmasti riitä energia kohta enää mihinkään. Työssä koittaa väkisin pärjätä ja se syä sitten energiaa kaikelta muulta ja alkaa vaikuttamaan tuohon "kaikkeen muuhun", jolla tarkoitan: parisuhdetta, aikaa itselle (lepo tai mistä nyt nauttiikin), harrastukset ja vaikka mitä.

Se tässä meidän terveydenhoidossa on tosiaankin pielessä että ei ennakoida, koska kaikki sellainen on kallista. Ei kustanneta esim neuropsykologista kuntoutusta kun aletaan miettimään lääkityksen lopettamista, eikä edes silloin kun mietitään lääkityksen aloittamista. Molemmat kun tukisivat toinen toistaan. Lääkitysten lopettaminen pitäisi aina muutoinkin olla seurattua ja pikkuhiljaa tapahtuvaa.
Ei niin että tässä sitten viimeinen pilleri tai kapseli, kaikkea hyvää vaan jatkossa ja näkemiin.

Sitten kun tulee tilanne että ihminen menettää työkykynsä, maksetaan kuitenkin sairaspäivärahoja pitkiä aikoja ja se on jo kalliimpaa kuin neuropsykologinen kuntoutus ja johtaa usein vain pitkittyneisiin ongelmiin ja aiheuttaa ongelmia sitten koko perheelle ja aiheutetaan vaikeus päästä takaisin työnsyrjästä kiinni. Siinä on taas sitten edessä uusi työ ja kaiken opetteleminen uudelleen.

Oiskohan sulla mahdollista käydä juttelemassa jossain lääkärin luona, omalääkäri > lähete neurologille > kelan kautta maksusitoumus kuntoutukseen ja sitä kautta sitten. Nythän työssä pärjäämistä käsittääkseni tuetaan kaikin keinoin ja ollaan huolissaan työvoimapulasta, ainakin tulevasta

Kukaan ei tule kotoa hakemaan ja kertomaan mitä voi tehdä....

Itsellä myös ADD, diagnoosin sain vasta keski-ikäisenä. Vaikeuksia on ollut monenlaisia, ei niistä sen enempää. Tärkeintä on saada aivokemiansa kuntoon, tavalla tai toisella, mieluummin mahd. vähän haittoja aiheuttaen. Itsellä lääkkeenä Concerta. Mut taudin kuvaan kuuluu myös lääkityksen kanssa venkoilu :) Välillä en halua ottaa lääkettä, koska sillä on varmasti myös negatiivisia vaikutuksia kehoon. Jokainen ADHD:n omaava voi miettiä, ovatko haittavaikutukset isompia vai pienempiä kuin hoitamaton ADHD ;)

Aloittajalle! Käy hankkimassa ADHD-lääkkeet jostakin, vaikka yksityisen kautta! Parempi varmasti näin.

Sain adhd-diagnoosini vasta keski-iässä ja se oli verrattavissa siihen kuin kävelisi komerosta ulos aurinkoiseen maailmaan. Siihen asti käsittämättömät, lapsellisiksi nimetyt valtaisat raivarini saivat selityksen kuin myös melkoinen vauhti ammatien vaihdoissa sisältäen koulutukset jokaikiseen. Samoin kyvyttömyys sosiaaliseen vehtaamiseen, ylenpalttinen suorasukaisuus, pitkästyminen nopeasti jnejne. Hankalan ihmisen maine, jota moni vihasi tai pelkäsi. Siis paljon sellaista, mitä mietin ja surin ja turhauduin kun en ikinä oppinut kokemastani.

Minut piti kasassa turvallinen lapsuus tiukoissa raameissa samoin kuin äiti, joka osasi taitavasti suunnata energiani luoviin harrastuksiin. Opin olemaan paljon yksin, nauttimaan siitä mitä osaan ja siten koin onnistumisen elämyksiä, jotka ovat olleet jonkin sortin tukipylväinä aikuisiälläkin. Saada paeta oman tekemisen äärelle, vaikka myönnettäköön että kyllästyminen uhkasi aina nurkan takana kun yhden asian oppi.

Tärkeintä kuntoutuksessani on ollut kognitiivinen yksilöterapia. Sitä ei korvaa lääkkeet, ei mikään, vaan kolme vuotta täyttä paasausta omasta elämästä osaavan ihmisen käsissä tekee ihmeitä. Onnekseni sain myös apua vakavaan työuupumukseen(mikä adhd:ssa riskinä) vuoden mittaisessa työnohjauksessa.Työpäivillehän ei löydy loppua ja sitä rämpii vaikka millaisessa suossa kun on tietyn innon sisuksiinsa saanut. Onneksi tajusin lopulta irtisanoutua ja hakeutua alalle, joka on minulle täysin sopiva ja jossa jaksan touhuta hermostumatta siihen.

Koska adhd ei minun lapsuudessani, teini-iässäni saati varhaisemmassa aikuisiässä ollut edes vielä lanseerattukaan Suomeen koen, että kasvaminen ilman oirediagnoosia ei välttämättä ole aivan huonokaan juttu. On ollut pakko selvitä ja pakko hyväksyä itseni sekä ajatella asioita globaalimmin, jolloin lähipiirin arvomaailma on ollut pakko ylittää ja tajuta, ettei maailma ole sitä mitä minulle koetetaan kaiken aikaa pienissä kuvioissa väittää. Olen hyväksynyt sen, etten saa ikuisia ystäviä, mutta löydän aina uusia. Olen ikäisekseni nuorekkaan oloinen, että saan töitä helpommin kuin ikätoverini ja pärjään lasteni ikäisten kanssa, koska olen vain hassunhullun maineessa (yrittämättä mitään sellaista). Eli uskaltaisin väittää, että vanhemmiten adhd on enemmän hyödyksi kuin haitaksi edellyttäen tietenkin jonkin sortin itsetuntemusta ja kykyä kääntää vastoinkäymiset voitoksi sekä osata suhteuttaa itseään vallitseviin olosuhteisiin. Ettei siis aseta itselleen valtaisia odotuksia, mitä pitäisi olla, vaan tutkii enemmän mihin oikeasti kykenee ja etenee siltä pohjalta.

Olen lopettanut puhumasta oireyhtymästäni, vaikka alkuvuosina sen julistaminen oli suorastaan hauskaa ja riemua täynnä. Adhd:sta on hankalaa antaa yhtenäistä ja selkeää kuvaa niin kuin katkenneesta koivesta samoin kuin selittää, että oireyhtymässä yksilölliset luonteenpiirteemme sanelevat myös pitkälle minkälaisia adhd-ihmisiä olemme. Jotakin yhteistä kyllä löytyy, mutta itse koen että adhd on sisäistä kamppailua pelon, kauhun, itseinhon, onnen ja riemun väliltä. Sitä kulkee kuin vuoristoradalla vaunu ilman jarruja ja mitä paremmin pysyy kiskoilla sen tyytyväisempi saa olla, mutta eniten täytyy kuitenkin muistaa ottaa lunkimmin helpoissa osuuksissa ja ennakoida riskit.

Lisään vielä, että olen kieltäytynyt käyttämästä lääkkeitä. Minulla on kai liian rakastava puoliso, jonka mielestä maailmaan kyllä meteliä mahtuu ja hän kokee enemmän suojeluhalua oireyhtymäni vuoksi kuin odottaisi minun muuksi muuttuvan. Lähiomaiseni ovat minut jo niin nuorena tuominneet, että olen sen antanut ajat sitten anteeksi ja pärjäämme jotenkuten toisistamme joskus tykäten, joskus inhoten kuin myös lopetin odottamasta ihmeitä tekevä hyväksyntää oirediagnoosinkaan jälkeen. Osa ystävistäni on halunnut pysyä ystävinä karmeista raivareistani huolimatta (katkon välimme n. pari kertaa vuodessa draaman mutkia tarkasti noudattaen) ja naapurit ovat tottuneet siihen, että haistattelen silloin tällöin pihatöistä oikein urakalla (mutta minäpä teen ne aina hyvin ja intoa puhkuen hetkessä, hah hah).

Eniten mietin vanhuuttani. Kun keho ei enää jaksa vastata mielen levottomuuteen, koska siitä tuskin ikinä täysin eroon pääsenkään. Miten hankala, vanha muija saa apua mistään? Oireyhtymähän ei pelasta elimistön sairauksilta, jotka voivat meidät koska vain pysähdyttää yhteen paikkaan. Voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tiukkaa tekee jo tietynlaiset ikäkramppukset vaikka mieli menisi tuhatta ja sataa.

Hyvää jatkoa kaikille adhd-ihmisille eteenpäin ja muistakaa, että kyseessä on vaivan lisäksi myös lahja. Eikös se sanontakin ole, ettei Amerikkaa olisi ilman meitä löydetty :DDD

"Muutaman kuukauden jälkeen alkoivat paniikkikohtaukset, jotka pahenivat aina vain. Muutamassa kuukaudessa ne määräsivät tekemisistäni, ahdistuin ihmiskontakteista, en kyennyt katsomaan ihmisiä silmiin ja lähes erakoiduin."

Concerta on amfetamiinijohdannainen. Amfetamiini aiheuttaa myös noita oireita että ei voi katsoa silmiin.
Syön itsekkin concertaa, nyt 4 vuotta takana, auttaahan se työntekoon ja silleen mutta minä olen myös erakoitunut enkä voi katsoa ihmisiä silmiin, todella ärsyttävää....

Ensinnäkin on hieno kuulla, että olet selviytynyt kaikista vaikeuksista huolimatta parempaan tilanteeseen. Toivottavasti se jatkuu hyvänä.
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta aikuinen kuitenkin. Itse olen 38v mies ja voinen todeta, että omassa elämässäni nuo vaikeudet ovat ilmenneet monelta osin aivan samoin. Minulla tuo mbd-diagnoosi tehtiin '75 ja lapsuuttani väritti ylivilkkaus-/tarkkaavaisuus-/hahmottamisongelmat. En kuitenkaan onneksi tarvinnut lääkitystä lapsena vaan otin muuten vaan vastaan "häiriköinnin" yms. tuomat sanktiot.

Varsinainen kärsimysten tie alkoi omalla kohdallani vasta aikuisena ..sain siis elää hyvinkin täysipainoisen ja onnellisen lapsuuden.
Sairastuin masennukseen 26v ja yritykset toipua takaisin opiskelu/työkuntoiseksi eivät onnistuneet. Tiesin, että adhd piirteet lisäävät alttiutta muihin mielenterveyteen liittyviin ongelmiin, mutta että se osuisi omalle kohdalle niin vaikeana ..sitä ei tietysti koskaan osaa odottaa eikä arvata.
Masennushelvettiä kesti pahana n. 12v ja sinä aikana ravasin paikallisella psyk.polilla ja kävin kuntoutuskursseja ja sekä kunt.työtoimintaa peräjälkeen.
Minulla oli onni, että oli tukiverkostoa, joka piti pinnalla. Ajauduin myös tolkuttomaan alkoholikierteeseen ja erilaisa huumausaineitakin kokeilin valtavan epätoivon nimissä. Ikinä en ollut ollut päihteisiin menevää tyyppiä sitä ennen ..vaikka keskari oli kyllä ennenkin maistunut rauhoittavan vaikutuksen vuoksi.
Minua autettiin ilm. siitäkin syystä, että ennen terveyden romahtamista olin hoitanut tonttini melko hyvin.
Concertaa olen käyttänyt useita vuosia koska siitä on ollut sitä apua dopamiinivajeeseen ..toisaalta vastapainona on tullut mm. sydänongelmia ja lääkitys onkin ollut katkolla monta kertaa.
Perheen perustamiset ovat jääneet minun osalta ja aikuisiän työelämä mennyt omalta osin vituralleen.
Ystäviä onneksi on yhä ja katto myös pään päällä. Olen tehnyt vallitsevissa olosuhteissa sen mihin olen pystynyt. Mitään suuria suunnitelmia ei enää ole syntyneiden terveysongelmien vuoksi, mutta elämänkumppani olisi hieno löytää ja yritän päästä vielä tekemään jotain suorittavaa työtä jos vaan mahdollista.
On tietysti ns. vaikeampiakin tiloja kuin adhd ..vaikkapa cp-vamma tms ..mutta kuten itsekin hyvin seikkaperäisesti kerrot niin adhd:sta johtuvat ongelmat voivat todella johtaa tuhoisiin seurauksiin.
Niille kaikille vanhemmille, jotka kamppailevat adhd oireisten lasten kanssa niin todella toivon heille voimia, sekä asiaan perehtymättömiltä harkintaa ennenkuin tuomitsevat "lapsiaan lääkitseviä vanhempia" Stimulanttien mahd. haittavaikutukset ovat tietysti huolenaihe ja hienoa olisi saada jotain toisenlaisia lääkkeitä esim. nyt lapsipotilaiden käyttöön. Luontaistuotteita on tietysti hyvä kokeilla ensin.

Hyvä kuulla, että sinun kohdalla asiat kääntyivät parempaan suuntaan lopulta. Kysyit näistä muiden kokemista vaikeuksista ..; on todettava, että itselläni myös juuri tämänkaltaisia ongelmia ..tietyntyyppisen vastuunkannon ymmärtäminen ja oman elämän suunnittelu ylipäätään.
Tiedämmehän, että monet asiat ovat hyvin hanskassa, mutta sitten joltain osin olemme hukassa.
Itse olen 39v. mies ja työkuviot ovat pahojen liitännäisjuttujen ..pitkittyneen masennuksen yms. vuoksi menneet huonosti.
Alkoholia tuli myös käytettyä vuosikausia ahdistuneisuuteen ja mielialaongelmiin.
Onneksi olen nyt ..vaikkakin myöhään havahtunut siihen, etten voi jatkaa sellaista lääkitsemistä.
Toivoa kumppaninkin löytämisestä sentään vielä on. Pitää uskoa tulevaisuuteen ja yrittää löytää niitä elämänhallintaa lisääviä keinoja.
Tsemppiä sinne!

Minä 26-vuotias addi. Elämä mennyt hyvinkin. Olen saanut hyvän parisuhteen, ihanan omakotitalon ja mahtavia eläimiä. Elämän tukijalat on hyvät olleet aina. Tällähetkellä opiskelen uutta ammattia kolmannen kerran. Edellisessä sain jonkin sortin burnoutin koska tein kokoajan ihan älyttömästi töitä. En tunnistanut rajoja, olin liian tunnollinen. En ehtinyt mitään muuta tehdä kuin työtä. Olin aivan loppu ja tuntui, että olen tehnyt taas sen sortin virheitä, että niistä ei selvitä edes. Selvisin kuitenkin. Toistaiseksi olen selvinnyt joka kerta, vaikka olen löytänyt itseni ihan kamalista ojista. Olen kokoajan opettelemassa sellaista ajatusmaailmaa, että kyllä elämä kantaa. Etten kokoajan hermoilisi ja olisi sata projektia samaan aikaan päällä.

Se on minun ongelmani. Minulla on sen kymmenen rautaa tulessa kokoajan, olen rauhaton ja olen niin levoton, etten esim. koskaan kykene katsomaan oikein televisiota. Kun herään aamulla, menen koko päivän iltaan asti. Harrastan tosi paljon liikuntaa, käyn salilla, yritän joogata ja harrastan vaeltamista ja juoksia. Kävelen joka päivä 2-3tuntia sillä koirat vievät minua. Ne ovatkin minulle äärettömän rakkaita ja olisin varmaan aivan polonen ilman niitä.

Jos en pääse jostain syystä menemään niin alkaa tulla oireita. Alkaa suoraansanottuna pännimään. Saatan alkaa haastaa riitaa ja väittelemään jota sitten jälkeenpäin aina kadun kamalasti ja häpeän. Saan palautetta rauhattomuudesta ja siitä, että pitäisi osata levätä ja olla vaan tekemättä mitään. En osaa vaikka opettelen kokoajan!

Yötkin nukun levottomasti ja herään vessaan ja juomaan pari kertaa yössä. Olen aina ollut luonteeltani sellainen kiltti ja analyyttinen ja kärsin ihan kamalasti lyhyestä pinnastani. Olen tutkinut ja lukenut yötä päivää hermoista ja niiden hillitsemisestä, elämän rauhasta yms...Kun suutun, se tapahtuu tosi nopeasti kuin salama. Sanon rumia asioita ja nolaan itseni täysin, en kykene hillitsemään sitä jätetttä mitä suustani tulee. Jälkeenpäin ahdistaa ja hävettää kauheasti ja taas lupaan itselleni, ettei koskaan enää.

Minulle tärkeintä on se, että muistan syödä säännöllisesti. Jos verensokeri laskee niin kaikki menee pieleen pitkäksi aikaa. Sokereita ja nopeita hiilareita ei ollenkaan minulle. Mieheni monesti huomauttaa, että mene äkkiä syömään jos itse olen unohtanut. Minusta on muutenkin naurettavaa unohtaa syödä!

Uppoudun kiinnostuksen kohteisiini joskus tosi pitkäksi ajaksi ja silloin en voi keskittyä mihinkään muuhun. Se ärsyttää muita ja itseäni kamalasti. Kaikki muu jää kun näperrän jotain ja sitten kaikille pidän kamalia luontoja aiheesta ja houkuttelen muita mukaan siihen hommaan.

Tällähetkellä olen pahalla mielellä, sillä tänään oli sellainen päivä etten taaskaan tunnistanut rajoja. Olen ihan kokopäivän mennyt tukka putkella ja tehnyt kaiken maailman asiat ja sitten aloin vielä leipomaan näin myöhään vhh pitsoja ja sitten kun mieheni kysyi että miten menee? Tuli pihalta pihahommista niin hermostuin ihan kamalasti ja sanoin, että aivan päin persettä prkl menee kun yksin joudun tekemään näitä täällä ja kilahdin vaan enemmän kun kuvittelin, että olen joku emäntä joka kyykkii keittiössä vaikka voimat on loppu. Itsehän minä niitä aloin tekemään ja sitten toisille hermostuin. Hermostuin kun voimat vaan loppu kesken kaiken ja keittiö oli ihan kamalan sotkuinen eikä olisi uskonut että tänään tein suursiivouksen. Kaikki levälleen ja palohälytinkin alkoi soimaan (tai siis 3 palohälytintä) kun yritin tehdä kaiken kerralla ja paistinpannu oli liian kuumalla. Minua otti niin päästä. Samalla muistin, että kone on täynnä pyykkiä odottamassa kuivumaan, koirille on annettava ruoka ja suihkussa pitäisi käydä ja se keittiö siivota taas.

Nyt sitten ahdistaa ja hävettää taas. Pyysin anteeksi mutta mitäpä siitä kun tuntee itsensä niin älyttömän omituiseksi kun kilahtaa yhtäkkiä näin.

Aloittaja täällä hei.

On mennyt melkein vuosi siitä kun kirjoitin aloitustekstin, ja asiat ovat jälleen huonommalla suunnalla.

Menetin jälleen työpaikkani, menetin luottotietoni, sain opiskelupaikan mutta en yksinkertaisesti pysty opiskelemaan ilman lääkitystäni. Vieläkään ei lääkkeitä kuulu, eikä mikään taho osaa sanoa kuka ne voisi minulle määrätä.

Elämä tuntuu turhalta, en pärjää missää työssä enkä koulussa ja mokaan myös ihmissuhteeni ja raha-asiani.

Miksei mistään saa apua? En pärjää itsenäisesti elämässäni, se on pakko jo myöntää!

Moi! Voi harmi. Sun on mentävä nyt yksityiselle neurologille joka on erikoistunut adhdn hoitoon. Kysy vaikka adhd liitosta apua, sinne voi soittaa ja kysyä neuvoa esim. lääkäristä. Sun on saatava apua, lääkitys vaikka ja jotain kuntoutusta.

Tiedätkö että meille aikuisille addeille on olemassa toimiva ja aktiivinen keskustelufoorumu adhd aikuiset? googleta osoita ja tule mukaan juttelemaan, siellä on paljon vertaistukea ja apua.

Paljon tsemppiä!

itsellä myös ongelmia useita koulupaikkoja mennyt ja useita työpaikkoja lääkkeitä en saa nyt menee tämäkin työpaikka lähipäivinä..sairaseläkkeelle taitaa päästä tän sairauden turvin?