Olen aika monen kuullut kertovan varhaisista muistoistaan, kun uusi lapsia tuli/tuotiin perheeseen.
Olen puolitoista vuotta veljeäni vanhempi ja väitän muistavani kun veli tuotiin kotiin. Muita sisaruksia ei ole.
Silmissäni on vieläkin se portti josta isä ja äiti tuli yhdessä ja äidillä oli se paketti sylissään. Seisoin tuvan ikkunan edessä(ikkunat oli matalalla) ja katselin portille. Siihen muistikuvat jäi.
Onko kellään muistoja noin nuorilta ajoilta?
Olen puolitoista vuotta veljeäni vanhempi ja väitän muistavani kun veli tuotiin kotiin. Muita sisaruksia ei ole.
Silmissäni on vieläkin se portti josta isä ja äiti tuli yhdessä ja äidillä oli se paketti sylissään. Seisoin tuvan ikkunan edessä(ikkunat oli matalalla) ja katselin portille. Siihen muistikuvat jäi.
Onko kellään muistoja noin nuorilta ajoilta?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Asuimme työläiskasarmissa.
Pääni juuttui ulkorappujen pystypienojen väliin.
Ikääni en muista mutta seuraavaan muistoon on kyllä aikaa koska se ajoittuu vanhempieni myöhemmin ostamaan hellahuone / kammari torppaan.
kun mutsin kanssa maattiin olkkarin lattialla ja ratkottiin sanaristikoita. Ristikot olivat äidin intohimo. Noh, tuskin minä paljon ratkoin mutta opinpahan lukemaan ja tavaamiseen opettelu sitten rassasi koulussa.
Vieläkin nautin siitä että minulla on iso sanavarasto, eivätkä ristikot tuota ongelmia ja osaan piikitellä kieroilla sanavalinnoilla.
pilkun käyttö!
on siitä, kun uusi koti valmistui Ruokolahdelle, olin parin vuoden ikäinen.
Selvemmin muistan kuinka istuin ukin sylissä keinutuolissa ja sitten sen, kun ukki makasi tuvan sängyssä
kuolleena. Silloin olin vähän yli kolmen vuoden ikäinen.
muistoni ovat peräisin vanhempieni kertomuksista, jotka olen ominut omiksi muistoikseni.
viisain vastaus.
Olisi huvittavaa jos joku vielä jatkaisi tätä naurettavuutta.
sitä teet koko ajan parhaasi mukaan, vieläkö pitäisi saada avustaja?
ja en panisi pahakseni jos olisi vieläkin enemmän.
Oikein hyvissä ystävissä on se hyvä puoli että he pitävät jalat maassa, mitä se nyt tarkoittaakin.
Jutuistasi päätellen olisit ihan kiva.
Mutta silloin pitäisi sinun rekisteröityä, jotta voisimme heitellä priva-viestejä.
SZ
lapsellisuuden hylkäsin jo vuosia sitten. En ole kiinnostunut täällä hankkimaan ystäviä, vaan lukemaan asiaa.
Ystävyys hankitaan, minusta, ihan muualla, ei täällä pää pensaassa, kuten kaikilla on, sorry.
hyvä kuitenkin että käyt täällä lukemassa asiaa.
Täällä saa tietoonsa enemmän asiaa kuin naamatuksin. Täällä ei tarvitse näytellä, vaikka voikin.
SZ
on jokaisen niin halutessa oikea maailmannäyttämö. Kukin voi näytellä mitä haluaa. Nyt on pakko lopettaa, ketunhäntä kainalossani. :))
olet ihan liian nuori.
SZ
Minä muistan kun tulin karvakauluksen läpi.
Tuo muisto on elävänä muistoissani. Olin silloisessa Mikkelin läänisairaalassa keuhkokuumeesta. Siitä en muista, mutta tätini haki sieltä pois, josta äitini sitten haki minut kotiin. Tädillä olon muistan oikein hyvin.Täti asui Emolan kaupunginosassa. Minä istuin pöydän päässä vastapäätä ikkunaa. Täti oli laittanut tyynyjä takapuoleni alle, että juuri ja juuri leukani ylti pöydänreunalle. Minulla oli päällä punainen röyhelö mekko, jossa valkoisia pieniä palloja. Katselin jäistä keittiön ikkunaa, kun huomasin huurisen ikkunan takaa vilahtavan äitini hahmon. Siitäkös minä aloin äänestämään, ja itkulla ei ollut määrää. Äiti olisi vielä käynyt puuseessä, mutta minä en suostunut äidin sylistä lähtemään sekunniksikaan pois. Äidin ei auttanut muu kuin ottaa minut puuseehen mukaan. Elävästi muistan sen ruskean takin, ja takin kudoskuviot, jotka olivat äidin takissa. Hihansuissa voimakkaat suuret käänteet ja isot kaulukset. Jalassa muistan olleen ruskeat ns. poks-saappaat (nahkasaappaat). Sitten kun oltiin pukemassa siinä pikkurisessa pirtissä kotiinlähtöä varten, siihen loppuivat muistot siltä erää. Todennäköisesti junalla olemme tulleet, mutta siitä ei sitten enää olekkaan muistoissa ainuttakaan väläystä.
Ilmeisesti on mahdollista että jo noin nuorena joku yksittäinen asia jää mieleen.
Seuraavia muistoja minulla alkaa olla vasta noin 5-6 vuotiaana.
Harva tapahtuma on jäänyt niin selvänä kuvana mieleen, kuin tuo 1,6 vuotiaana koettu.
Tarkkaan on sinullekin äidin pukeutuminen jäänyt mieleen. Nuo voisit vaikka piirtää paperille.
Seuraavat muistikuvat ovat valokuvauksesta, kun koittivat saada minua nauramaan tai hyvälle tuulelle. Kun olisi pitänyt olla valokuvassa, minä vetäisin huuleni länään ja ristiin. Nimittäin minua pelotti, kun kuvittelin, että minut liimataan valokuvauspaperin väliin, eihän se muuten minun näköiseni voi olla. Eikä kukaan aikuisista ymmärtänyt selittää, mistä valokuvauksessa on kyse, ja miten se kuva tulee. Muistan sen sirkuksen, mitä ne yritti pitää, että olisin hyväntuulinen. No murjottava kuvahan siitä tuli
Valokuvien, ja kertomusten kautta paljonkin, mutta en usko niitä omiksi muistoikseni, sieltä asti, vaikka vieläkin niitä muistan ;D
Ehkäpä ensimmäinen on joskus 3-4vuotiaana, ihan omakohtainen, jonka muistan, sitä ei edes ole kerrottu. Äiti oli postissä käymässä, ja jäin siihen ulos rappusille odottelemaan. Siinä oli rautakaide, johon kielelläni koskin. Se tuntui jännältä, joten laitoin uudelleen, ja,,,,, kieli jäätyikin kiinni! Muistimpa lopun ikääni, etten moista tee. Sitäkään en muista, miten se sulatettiin irti, muistan vain hässäkän, mitä siitä seurasi, ja ihmispaljouden. Lääkärilläkin käytiin, verta tuli hirvittävästi.
Varmaan varhaisin muisto on heinäpellolta, olisinko ollut kolmen vanha.
Vanhempani avustivat läheisen kartanon heinän teossa. Siellä oli aina paljon ihmisiä töissä.
Istuin huovalla pellon laidassa, olo oli äärettömän tuskainen, oli kuuma ja minulla oli jalassa ns. pässinpökkimät, eli pitkät villasukat. Itkin ja tuskailin oli jano ja kuuma. Naiset supisivat keskenään ja lopulta yksi meni talon emännän puheille. Tämä tuli minun luo, antoi mehua ja riisui villasukat ja otti äidin puhutteluun. Takin joku oli jo riisunut aikaisemmin kun itkin hikisenä.
Äiti huusi ja sätti ja huusi talon emännälle, että se on tämän vika jos tuo kakara tulee taas sairaaksi, mutta minä olin suunnattoman helpottunut, muistan sen tunteen vieläkin.
Kysyin äidiltä asiasta vuosia myöhemmin ja hän tokaisi, että olit aina sairaana, niin en uskaltanut vähentää sinulta vaatteita, eikä se olisi kuulunut kenellekään.
Synnyin talvisydännä. Kesällä ryömin pihalla. En osannut vielä puhua enkä kävellä. Totesin vain ettei puohi ollutkaan sellaisten lyhyitten tolppien varassa, kuin "olisi pitänyt" olla.
Yli 40 -vuotiaana löysin paikan, missä kaikki oli niinkuin "piti ollakin".
Leikin keittiön pöydän ääressä lehmänsarvella, jossa oli kärjessä aukko. Kertoivat sen olevan vanha ruutisarvi. Hellan sivut oli pellitetty.
Joskus huomasin, ettei isä ollutkaan kotona. Kysyin ja äiti kertoi, että isä on Pietolan suutarinverstaalla töissä.
Sitten kuuntelimme radiosta Markus- sedän lastentuntia. Radio oli pieni musta bakeliittinen sähköradio josta rutinan ja rätinän seasta kuului ohjelmaakin. Radio oli Philipsin "Pikku-Matti".
Seuraavaksi muistan, kuinka muutimme toiseen paikkaan ja reki kaatui. Mietin, pitäisikö ruveta parkumaan, mutta äiti sanoi, että eipä käynyt mitenkään. Niinpä en ruvennut parkumaan. Olin juuri täyttänyt 3 vuotta.
Sitten vanhemmat kertoivat, että syntyy uusi lapsi. Kysyivät, pitäisikö sen olla poika vai tyttö. Minä heti, että se on rumaa jos talossa on kaksi poikaa... Kyllä vanhuksille nauru maittoi!
Pikkususko syntyi minun olessani 3,5 -vuotias. Muistan, miten menin kamariin isän kanssa. Äiti makasi sängyssä ja sängyn vieressä olevassa peltiämpärissä oli jotain roippeita. Kätilö punnitsi pikkusiskoa kamarin ikkunan edessä olevan pöydän päällä puntarilla pyyheliinan mutkassa.
Vielä vanhempaakin muistan tai "muistan", mutta silloin minulla oli eri nimi, vaikka olin sama minä kuin nytkin. Tai voihan se olla unta tai muuta harhaakin, mutta väliäkö sillä. En ole tutkinut kirkonkirjoista, onko sopivana aikana syntynyt ja kuollut sopivaa poikalasta. Paikkakunnan, talon paikan ja sukunimen tiedän.
Ja senkin muistan, millainen elämä minulle luvattiin ennen syntymääni tähän todellisuuteen. Kaikki on toteutunut prikulleen.