Kertokaa anoreksiastanne?

Yläasteella alkoi anoreksia ihan vahingossa oikeastaan..tai no, olin masentunut, itsetunto nollilla..mutta aloin harrastaa kamalasti liikuntaa ja ylättäen olin laihtunut melkosen määrän...56 kilosta ensin 52 kiloon ja sitten 50 kiloon ja sen alle..alimmillaan olin 45 kiloa, mutta minut pakotettiin lihomaan. Nyt olen kasvanut pituutta lisää tosin ja kokenut elämässä kaikenlaista ja painan jotain 55 kiloa nykyään. Mutta olen kroppaani useimmiten tyytyväinen, minussa on paljon lihasta, kiitos ankaran harjoittelun. Olen 166cm pitkä. Ja 20-v typykkä.

Sairastuin ajan oloon. Yläasteella ja lukiossa rajoitin syömistäni ja liikuin paljon. Syömisessäni oli myös ortorektisia piirteitä.

Sitten aloitettuani opiskelut luonnollinen liikkuminen vähentyi ja lihoin vähän. Tuli vastoinkäymisiä ja opiskelut eivät sujuneet, kun en tiennyt, mitä ja miksi halusin. Aloin laihduttaa sairaanloisesti. Seuraavana talvena homma riistäytyi kidutuskuuriksi. Kokeilin myös oksentamista ja jäin heti kiikkiin.

Menin terveydenhoitajalle ja hän antoi minulle laihduttajan ruokavalio-oppaan, jotta näkisin, että voin syödä aivan normaalisti ja säännöllisesti viisi kertaa päivässä lihomatta. Noudatin ruokavalioa orjallisesti. Välillä herkuttelin ja sitten aina oksensin.

Elämän täytti ruoan ajatteleminen ja väkinäinen urheilu. Opiskelin myös kurinalaisesti. Laihduin kymmenen kiloa (49kg/169cm). Kuukautiset jäivät.

Tajusin oman tilani enkä olisi halunnut enää laihtua. Olin äärimmäisen väsynyt. Olisin halunnut pois. Olin myös masentunut. Lähimmät ihmiset huomauttelivat laihtumisesta ja sanoivat, että näytän jo luiselta ja pahalta.

Pääsin viimein psykologille. Käänne tapahtui, kun tajusin, että syömisen häiriöt olivat vain oire, oire mielen pahasta olosta. Syömishäiriöt ovat aina oire, ei itse ongelma.

Olin ollut pitkään tuuliajolla. En tiennyt, mitä haluaisin, kuka olen ja miksi tulen. Terapia oli hyvä. Näkevä psykologini tajusi minua ja persoonaani. Hän tuki itseluottamustani. Vahvistuin. Hitaasti, mutta lopulta tervehdyin.

Noita muutaman vuoden takaisia vaiheita muistellessa mieleen tulee kipu ja kyyneleet, mutta ilo siitä, että selvisin. Nyt olen naimisissa ja odotan lasta.

Minulla alkoi lukion jälkeen, luultavasti senhetkinen elämän epävarmuus aiheutti sen, vaikka itse koinkin että olin lihava. Aloin pikkuhiljaa miettiä, miten vähentäisin ruoasta saamaani energiaa. Jätin pois karkit ja muut herkut, voin leivän päältä, sitten juuston, vähensin koko ajan rasvaisia ruokia kunnes söin vain melkein pelkkää salaattia, leipää ja hedelmiä. Laihduin melkein 20 kiloa ja olin kuin luuranko. Vanhemmat olivat huolissaan ja ystävät mutta itse olin vain tyytyväinen...Ruoka täytti elämäni, osasin ulkoa kaloritaulukot ja pohdin vain sitä kuinka paljon voin päivän mittaan syödä jotta pysyn päivän energiatarpeen alla.
Samaan aikaan harrastin myös liikuntaa ahkerasti, aina kuin kerkesin mutta minulla oli koko ajan tuht raurtaa tulessa joten en kerinnyt niin paljoa kuin olisin halunnut.
Paraneminen tapahtui vähitellen, en käynyt missään lääkärillä, vaan ensin huomasin vaan että olen niin laiha ettei tarvitse laihduttaa enää, pysytellä vaan siinä painossa. Pikkuhiljaa sain kiloja takaisin ja vaikka se ahdistikin vähän, tajusin kuitenkin että pakko on. paraneminen kesti ainakin viisi vuotta. Kuukautiset olivat poissa vielä kauemmin, mutta onneksi ne nykyään tulevat jo normaalisti.
Paranemiseen autoi myös se kun tajusi miten ihmeellistä elämä on, ei sitä kannata käyttää ruokien ja kaloritaulukkojen miettimiseen!
kaikkea hyvää sinulle!

Mä olin 14 kun sairastuin. Sitä ennen oli jo suhtautuminen ruokaan ja painoon ollut aikas vaikea. Ahmin salaa ja sitten huolissani painostani liikuin hirveästi. Olinkin todella hoikka, kunnes tulin murrosikään ja lihoin mittoihin 170/60. Silloin alkoi laihdutus. Vanhemmat oli eronneet hieman aikaisemmin, olin muuttanut uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun. Opiskelu meni erinomaisesti ja iski perfektionismi. Halusin olla hoikka JA älykäs. Lisäksi olin kyllästynyt äitini ja muiden kommentteihin painostani.

Aloitin niin, että söin aamulla rasvattoman jugurtin tai viilin, päivällä vähän ruokaa (äiti olisi muuten huolestunut) ja illalla lasin rasvatonta maitoa. Koulussa näykin salaattia...
Laihduin HYVIN äkkiä 50-kiloiseksi ja olinkin todella tyytyväinen itseeni. Jotenkin vaan en pystynyt enää syömään enempää kuin mihin olin jo tottunut. Inhotti ajatus läskistä. En halunnut laihtua enää mutta kun pelkäsin niin paljon lihomista, että vältin todella monia ruoka-aineita ja laihduin koko ajan lisää. Jouduin sairaalaan kun painoin 42 kiloa. Pääsin 45-kiloisena pois. Paino laski hitaasti takaisin, ja mun lääkäri pisti mut anoreksian takia "mielisairaalaan". Olin silloin 172/40... Siis tuntuu nyt ihan uskomattomalta.

Ihmiset tuijotti kadulla ja mua hävetti mun langanlaiha olemus. Vanhemmat vahti koko ajan mun syömisiä, ja mä söinkin tosi kuuliaisesti, mutta varmistin aina, ettei kalorimäärä noussut yli 1500, jotten varmasti pääsisi lihomaan... Olinkin todella onnellinen, kun tunsin, ettei syöminen ja lihominen enää ahdista ja pääsin normaalipainoon.

Mutta sitten jokin menikin vikaan. Aluksi ahmiminen oli ajoittaista, ja välissä laihdutin, joten pysyin hoikkana. Kunnes helvetti pääsi valloilleen ja bulimia otti mut täysin otteeseensa. Välissä on ollut monien kuukausien hyviä kausia, jolloin olen syönyt normaalisti, tai oikeastaan anorektisesti. Sitten bulimia iskee taas. Nyt syön masennuslääkettä, ja se on harventanut ahmimiskertoja ja määriä. Olen ylipainoinen, koska bulimia ei tosiaankaan oo mikään laihdutuskeino, päin vastoin, lihomistahan siinä yleensä tapahtuu, riippuen tietysti monista asioista.

Juu, elikä ei kannata alkaa analeikkejä, koska sen "jälkitautina" on aika usein bulimia, joka on vielä anaakin kauheampi tauti...