Olen erittäin yksinäinen. Kaikilla läheisilläni on mielenterveysongelmia. Isällä, Äidillä, Psygologila, Entisellä tyttöystävällä. Viimeisin on kaikista vaikein asia. Kaikilla mesekavereillakin on vaan ongelmia. Yhtään kaveria mulla ei ole saati sitten ystävää. Ei mun kaltasta ihmistä oikein osata arvostaa. Itse saan pitää aina kaksin käsin kiinni ihmisistä, mutta lopulta minäkin annan periksi.
En voi väittää, että olisin ihan normaali. Itse olen suht terve ylivilkkautta tosin on ja olen kai ikäistäni kypsempi, eikä se ole helppoa, kun ei tunne kuuluvansa mihinkään. Pysogologi kerran sano, että joku on tänään puhunut samallaisia juttuja, kun sinä. No hän oli ollut 60 vuotias mies opettaja. Kai se kertoo jotain mun ajatuksista.
Ei mulla ole nykysin muuta, kun musiikki. Kuuntelen, soitan, räppään, laulan ja äänittelen omia juttuja.
Jotain musiikkia usein kuuntelen, etten olisi niin yksin. Tiedän, että mua ymmärtäviä ihmisiä on olemassa, mutta niitä on harvassa. En ole sellainen hengaaja vaan mulla on suunnitelmia, pitkäjänteisyyttä ja aina halu tehdä jotain konkreettista. Usein, kun itse vasta alan innostua niin muiden kiinnostus on jo hiipumaan päin.
En siis ole tyypillinen yksinäinen. Olen oikeasti erittäin energinen ihminen, mutta väkisinhän sitä synkistyy, kun ympärillä on vaan ongelmia ja kärsiviä ihmisiä. Mietin ihan liikaa asioita, enkä osaa henkisesti rentoutua ja sitten taas fyysisesti en saa mitään aikaan. Olen syyttänyt itseäni aina kaikesta, mutta nykyään olen jo vähän anteeksi antavampi itselleni.
En voi väittää, että olisin ihan normaali. Itse olen suht terve ylivilkkautta tosin on ja olen kai ikäistäni kypsempi, eikä se ole helppoa, kun ei tunne kuuluvansa mihinkään. Pysogologi kerran sano, että joku on tänään puhunut samallaisia juttuja, kun sinä. No hän oli ollut 60 vuotias mies opettaja. Kai se kertoo jotain mun ajatuksista.
Ei mulla ole nykysin muuta, kun musiikki. Kuuntelen, soitan, räppään, laulan ja äänittelen omia juttuja.
Jotain musiikkia usein kuuntelen, etten olisi niin yksin. Tiedän, että mua ymmärtäviä ihmisiä on olemassa, mutta niitä on harvassa. En ole sellainen hengaaja vaan mulla on suunnitelmia, pitkäjänteisyyttä ja aina halu tehdä jotain konkreettista. Usein, kun itse vasta alan innostua niin muiden kiinnostus on jo hiipumaan päin.
En siis ole tyypillinen yksinäinen. Olen oikeasti erittäin energinen ihminen, mutta väkisinhän sitä synkistyy, kun ympärillä on vaan ongelmia ja kärsiviä ihmisiä. Mietin ihan liikaa asioita, enkä osaa henkisesti rentoutua ja sitten taas fyysisesti en saa mitään aikaan. Olen syyttänyt itseäni aina kaikesta, mutta nykyään olen jo vähän anteeksi antavampi itselleni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja hyvä että käyt juttelemassa psykologin kanssa. Se on merkki eteenpäin menemisestä, että yrittää saada asiaan muutosta.
Yks tapa (jos ei oo kavereita) olis myös lukea elämänkerta-kirjoja tai muita kirjoja, niin saa vähän perspektiiviä. Se on sitten valinta, mitä lukee.
Musiikki on tosi hyvä tapa myös.
Jatka käyntejä psykologin luona ja kysy mitä voit konkreettisesti tehdä.
Kyllä se siitä!
Kaikkea onnea sinulle ja häntä pystyyn!
Olen samaa mieltä'. Että on hyvä kun käyt juttelemassa... Mielestäni olisi hyvä jos voisit käyttää myös lääkkeitä. Koska ne auttavat katkaisemaan masennuskehän. Ja parantumiselle kannattaa antaa reilusti aikaa. Ja hyväksyä myös huonot päivät osaksi itseä. Masennuksesta parantuminen on siis hidas prosessi, mutta jokainen pieni askel on hyväksi. Oli se sitten eteen-tai taaksepäin, koska se auttaa lopulta löytämään itsestään myös hyviä puolia ja voimavaroja. Olen itse ollut masentunut ja käytän nytkin lääkkeitä. Toivon että löydät oman tiesi masennuksen kanssa. =) ja lopulta joskus paranet.