Olen tapaillut 7kk miestä, joka oli aluksi hurmaava. Todellinen maailmanmies, aina sujuva, tilanteet hallitseva ja menestynyt. Persoonana hyvin hallitseva ja jo alussa opin, että mitä vähemmän kysyn tai vaadin, sitä parempi. Kääntöpuolena oli tosiaan ne ihanat hetket yhdessä. Pikkuhiljaa mies on alkanut hallita minua yhä enemmän. Hän vahtii menemisiäni, mutta samalla en saa hänestä mitään irti. Mitään tapaamisia ei voi sopia edes päivää ennen kuin ihan poikkeuksellisesti. Järkyttävintä on hänen tapansa suuttua jokaisesta asiasta. Jos kritisoin häntä (yleensä olen pidättyväinen "nalkuttamaan"), niin reaktio on järjetön. Yleensä kritiikki kohdistuu asiaan, jossa hän on käyttäytynyt huonosti. Esimerkiksi olimme sopineet, että lauantaina menemme elokuviin. Lauantaina soitin ja hän aivan pokerina selitti saavansa siskon perheen illaksi kylään. Sanallakaan ei viitannut meidän peruuntuneisiin treffeihin. Muisti ne kyllä varmasti. Laitin mielipahassa tekstiviestin perään, jossa luki vain "tuntuu pahalta, kun et välitä minun odotuksistani". En saanut mitään vastausta. Seuraavalla viikolla käveli monta kertaa asuntoni ohi koiraa ulkoiluttamassa. normaalisi ei kävele täälläpäin. Olin menossa kerran autolle ja katsoi minua vain vihaisesti. Se oli oikeastaan aika huvittavaa, kun menestyvä mies on kuin pikkupoika äksyilyssään. Nöyrryin kysymään, olenko loukannut. Sain täyslaidallisen niskaan siitä, kuinka viestini oli ollut täysin asiaton ja ilkeä. Jouduin pyytämään anteeksi. Itse asiasta ei puhuttu sanaakaan.
Tämä on vain yksi esimerkki monista. Pienikin kritiikki, narina tai painostus saati vihjaus siihen, että tarvisin enemmän johtaa suuttumukseen. Sanamuoto "olisin odottanut" on jo hänestä törkeä ja sen jälkeen joudun sellaisen hyökkäyksen kohteeksi, että itsekin alan pitämään itseäni pahana ihmisenä. Samalla hän pahoittaa mieltäni jatkuvasti sillä, että ihanan yhteisen viikonlopun jälkeen, hän käyttäytyy täysin välinpitämättömästi ja en saa edes yksinkertaiseen kysymykseen enää lupausta. Tuntuu, että suhde on yhtä aaltoa. Välillä menee 2-3 viikkoa hyvin ja tuntuu ihanalta. Hän huomioi, on aktiivinen ja lempeä. Sitten täysin ilman mitään syytä hän muuttuu ilkeäksi ja etäiseksi, kunnes kyllästyn, annan kritiikin, saan kakkaa niskaan ja pyydän anteeksi. Sen jälkeen taas mennään 2-3 viikkoa hyvin, kunnes sama sykli toistuu.
Alan väsyä tähän. Rakastan tuota paskaa edelleen, koska hän on hyvinä hetkinä ihaninta maailmassa. Eniten minua väsyttää tuo mielialojen vaihtelu. Joskus hän on töykeä soittaessa ja pahoitan mieleni. Seuraavaksi saan syytöksen, kun en ole pitänyt yhteyttä. Tekstiviesteihin vastaa, kun jaksaa tai ei lainkaan, mutta samalla suuttuu silmittömästi, ellen itse vastaa samana päivänä. Suuttuminen on usein mykkäkoulua tai ivallisuutta. Ivallisuus on sitä, että vääntää puukkoa haavassa uudelleen ja uudelleen. Jos toista loukkaa, niin itse ainakin pyrin puhaltamaan perään, jos loukkaaminen on ollut pakollista.
Tuntuu, että hän vaatii minulta aukotonta käytöstä ja rakkautta. Teen paljon sen eteen töitä, etten loukkaa ja olen luotettava/rakastava/kannustava koko ajan. Samalla hän ei koskaan tue minua. Ei kysy, miten jaksan. Ei anna minulle mitään empatiaa tai pysty koskaan asettumaan minun asemaani.
Minusta hänessä on narsistin piirteitä. Sitä tukee myös sotkuinen perhe-elämä menneisyydessä ja hirveä katkeruus jotain naista kohtaan, joka JÄTTI hänet 2kk:n suhteen jälkeen 10 vuotta sitten. Muuten muistaa aina mainita olleensa itse jättäjä.
Miksi tuollaisessa ihmisessä on silti koukussa? Miten sitä voi rakastaa, vaikka selvästi näkee toisen tuhoisan vaikutuksen?
Viimeksi hän kertoi minulle menevänsä ulos vanhan naisystävänsä kanssa. Sanoin suoraan, että en pidä ajatuksesta, koska tunnen oloni mustasukkaiseksi. Sen sijaan, että olisi vakuuttanut minua hiukan tunteistaan, hän otti etäisyyttä. Pyysin vielä viestillä, ettei menisi. Vastaukseksi sain: "Aion todellakin mennä!!!!!" Sen jälkeen hän suuttui minulle ja piti kahden viikon mykkäkoulun. Olin ollut asiaton ja käyttäytynyt huonosti. Todellisuudessa en raivonnut, en kitissyt tai muutenkaan ollut kohtuuton. Lopulta soitin ja ehdotin, että lopetamme suhteen, koska hän ei ilmiselvästi enää pysty puhumaan kanssani. Olin valmis lopettamaan. Lopettamisen sijasta hän haukkui minut. Jouduin pyytämään anteeksi taas kerran.
Tämä on vain yksi esimerkki monista. Pienikin kritiikki, narina tai painostus saati vihjaus siihen, että tarvisin enemmän johtaa suuttumukseen. Sanamuoto "olisin odottanut" on jo hänestä törkeä ja sen jälkeen joudun sellaisen hyökkäyksen kohteeksi, että itsekin alan pitämään itseäni pahana ihmisenä. Samalla hän pahoittaa mieltäni jatkuvasti sillä, että ihanan yhteisen viikonlopun jälkeen, hän käyttäytyy täysin välinpitämättömästi ja en saa edes yksinkertaiseen kysymykseen enää lupausta. Tuntuu, että suhde on yhtä aaltoa. Välillä menee 2-3 viikkoa hyvin ja tuntuu ihanalta. Hän huomioi, on aktiivinen ja lempeä. Sitten täysin ilman mitään syytä hän muuttuu ilkeäksi ja etäiseksi, kunnes kyllästyn, annan kritiikin, saan kakkaa niskaan ja pyydän anteeksi. Sen jälkeen taas mennään 2-3 viikkoa hyvin, kunnes sama sykli toistuu.
Alan väsyä tähän. Rakastan tuota paskaa edelleen, koska hän on hyvinä hetkinä ihaninta maailmassa. Eniten minua väsyttää tuo mielialojen vaihtelu. Joskus hän on töykeä soittaessa ja pahoitan mieleni. Seuraavaksi saan syytöksen, kun en ole pitänyt yhteyttä. Tekstiviesteihin vastaa, kun jaksaa tai ei lainkaan, mutta samalla suuttuu silmittömästi, ellen itse vastaa samana päivänä. Suuttuminen on usein mykkäkoulua tai ivallisuutta. Ivallisuus on sitä, että vääntää puukkoa haavassa uudelleen ja uudelleen. Jos toista loukkaa, niin itse ainakin pyrin puhaltamaan perään, jos loukkaaminen on ollut pakollista.
Tuntuu, että hän vaatii minulta aukotonta käytöstä ja rakkautta. Teen paljon sen eteen töitä, etten loukkaa ja olen luotettava/rakastava/kannustava koko ajan. Samalla hän ei koskaan tue minua. Ei kysy, miten jaksan. Ei anna minulle mitään empatiaa tai pysty koskaan asettumaan minun asemaani.
Minusta hänessä on narsistin piirteitä. Sitä tukee myös sotkuinen perhe-elämä menneisyydessä ja hirveä katkeruus jotain naista kohtaan, joka JÄTTI hänet 2kk:n suhteen jälkeen 10 vuotta sitten. Muuten muistaa aina mainita olleensa itse jättäjä.
Miksi tuollaisessa ihmisessä on silti koukussa? Miten sitä voi rakastaa, vaikka selvästi näkee toisen tuhoisan vaikutuksen?
Viimeksi hän kertoi minulle menevänsä ulos vanhan naisystävänsä kanssa. Sanoin suoraan, että en pidä ajatuksesta, koska tunnen oloni mustasukkaiseksi. Sen sijaan, että olisi vakuuttanut minua hiukan tunteistaan, hän otti etäisyyttä. Pyysin vielä viestillä, ettei menisi. Vastaukseksi sain: "Aion todellakin mennä!!!!!" Sen jälkeen hän suuttui minulle ja piti kahden viikon mykkäkoulun. Olin ollut asiaton ja käyttäytynyt huonosti. Todellisuudessa en raivonnut, en kitissyt tai muutenkaan ollut kohtuuton. Lopulta soitin ja ehdotin, että lopetamme suhteen, koska hän ei ilmiselvästi enää pysty puhumaan kanssani. Olin valmis lopettamaan. Lopettamisen sijasta hän haukkui minut. Jouduin pyytämään anteeksi taas kerran.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hmm.. en tiedä hänestä. Ymmärsin, että ette vielä asu samassa osoitteessa ... jos sinulla on tuollaisia tuntemuksia, ehkäpä kannattaa nukkua yön yli ... lue sitten tuo aloituksesi ajatuksella uudelleen.
Mitä väliä mikä miehesi on...Ensimmäisenä miettisin, miksi tuollaiseen suhteeseen olet jäänyt?
Aloita ongelmien ratkominen itsestäsi. Unohda miehesi hetkeksi ja keskity siihen mitä itse haluat.
"Lopettamisen sijasta hän haukkui minut."
Suhteen päättämiseen ei tarvita molempia. Siihen riittää, että teet päätöksen yksinäsi.
Se voi olla hieman hankalaa, jos toinen ei elä todellisuudessa, eikä suostu myöntämään sitä itselleen, että suhde oikeasti voi päättyä myös toisen yksipuolisella päätöksellä.
Hankalaa miten?
Tiedätkös, et rakasta vaan olet koukussa ihmiseen, joka osaa käyttää sinua hyväkseen. Olet tunnekoukussa tunteeseen, siihen tunteeseen, että joku välittää sinusta, antaa sinulle hetken isestään kaiken, koska tietää että vain niin tehden saa sinut pysymään hänen vallassaan ja koukussaan. Emotionaalinen dynamiikka, jossa tanssitaan tule lähemmäksi- mene pois-tanssia, kun toinen haluaa läheisyyttä, toinen vetäytyy pois. Kysymyksessä on ihminen, joka ei kykene rakastamaan itseään oikealla tavalla ja hänen mielestään siinä, joka häntä rakastaa on oltava jotain vikaa ja jos joku ei rakasta minua, niin minun on osoitettava olevani hänelle arvokas voittamalla hänet takaisin. Tästä on suhteessasi kysymys. Heti kun tuntuu, että kaikki on hyvin ja olette lähentyneet hän vetäytyykin pois, mutta palaa taas valloittamaan. Yhtä vuoristorataa...
Läheisriippuvuus on siitä raivostuttavaa, että se on niin salakavalaa. Se on voima joka hallitsee pelolla, pelko siitä, että ettei riitä, tekee kaiken väärin ja on arvoton. Se saa ihmisen elämään loputtomassa riittämättömyyden pelon vallassa. Läheisriippuva sulkee sydämensä oikealta rakkaudelta, hän ei kykene ottamaan, eikä antamaan rakkautta oikealla tavalla ellei hän ensin kykene hyväksymään itseään ja näkemään itseään arvokkaana sellaisena kuin on. Hänen on luovuttava häpeästä ja alettava luottamaan omaan itseensä ja omiin tunteisiinsa.
Juuri näin.. :)
Tottakai minä voisin hänet jättää, mutta olen kaikesta huolimatta niin hemmetin nalkissa. Yleensä se meneenkin niin, että olen ihan loppu ja valmis luovuttamaan. Alan jo ajatella muita asioita ja orientoidun siihen, että elämässäni tulisi olemaan vielä jotain normaalia. Sitten se lävähtää: aktiivisuus, lempeys, innokkuus jne. Nykyään en enää osaa edes nauttia noista hyvistä ajoista kuten ennen, koska tiedän niiden loppuvan täysin yllättäin ja sen jälkeen tulee taas kylmää vettä saavista niskaan. Joku pieni toive elää edelleen, että niitä huonoja vaiheita ei tulisi ja siksi kai tässä säälittävää kyllä roikun. Täytyy sanoa, että ei tämä koko 7kk tälläistä ole ollut vaan alussa nuo vaihtelut oli lievempiä, kun suhdekin oli tuoreempi. Nykyään suhde on parhaimmillaan erittäin tunteellinen ja rakastava. Yhdessäolosta (viikonloppu) eroaminen on häneltäkin vaikeaa ja palaa uudelleen ja uudelleen eteisestä suukottamaan sekä sanoo suoraan, että harmittaa lähteä. Sitten samana iltana en välttämättä saa enää mitään yhteyttä. Tai käytös on jäätävää. Tällä 7kk:n ajanjaksolla kontrastit ovat muuttuneet aina vaan voimakkaammiksi ja siksi alan kulua loppuun.
Kai sitä yrittää jotenkin psyykata itseään pelastautumaan tältä suhteelta... Ainoa oikea ratkaisu on lopettaa, mutta vaikeaahan se on, kun muistaa ne hyvät hetket pahojen rinnalla.
Itselläni on myös se vika, että osaan suhteellisen hyvin tyynnytellä narsisteja eli käytännössä mielistellä. Yksi lapsuudenperheestäni oli narsisti ja se on ihan psykiatrin kirjoittamissa papereissa.
Eikös narsistien lapsista tule läheisriippuvaisia?
hiljaa hänet. Ei tuollaisen kans voi jutella etkä pääse tuommoisesta suhteesta puhumalla. Muuta muualle, vaihda kännykkänumero ja pistä salaiseksi. Ja sun ei tarvi vastata hänelle mitään. Ihan riittävän törkeää käytöstä on ollut häneltä.
Itse olen ollut kuusi vuotta suhteessa narsistin kanssa ja nyt suhteesta lähdettyäni kärsin edelleen arvista joita narsisti minuun jätti. Alku tosiaan vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta ja kun narsisti on kietonut sinut verkkoonsa, iskee todellisuus.. Mitä omituisimmat käänteet ja kiemurat, joihin sitten yrität epätoivoisesti sopeutua. Koska onhan kyseessä rakastamasi mies, tai luulet ainakin niin..
Lopuksi huomaat että pyytelet anteeksi jopa omaa olemassa oloa, vaikket ole tehnyt edes mitään väärää.
Mene ja hae kirjastosta kirja, naimisissa narsistin kanssa. Saat ajattelemisen aihetta ja tietoa tuskaan, joka tosin saattaa lisätä tuskaa, mutta jos se avaisi silmäsi sille ettei kannata haaskata elämää enempää tuossa suhteessa.
Voimia taistoon =)
Mitä saat tuosta suhteesta? Varmaan löydät myös rakastavan ja sua oikeesti kunnioittavan kumppanin.
En tiedä mikä koukuttaa, ei ole kokemusta, mutta tiedät itsekin erittäin hyvin että homma on lopetettava. Olen sivusta seurannut yhtä suhdetta jossa narsisti jyrää ja ajan kanssa tilanne on vain pahentunut. Ne ihanat hetket ovat käyneet kovin vähiiin enkä usko että puoliso niiden toivossa enää jatkaakaan. Ajan kanssa on tullut muita "koukkuja" kuten lapsi, jolla narsisti kiristää, taloudelliset riippuvuudet, uhkailut, häpeä ja ennen kaikkea pohjaton väsymys; luovuttaminen. Narsisti ei ole uuvuttanut puolisoaan vain henkisesti vaan myös fyysinenkin kunto on heikentynyt. Eroaminen narsistista olisi hyvin työläs projekti ja siitä aiheutuva narsistinen raivo kohdistuisi kaikkiin lähipiirissä oleviin, myös lapsiin ja puoliso tietää tämän. Vaikka puoliso ymmärtää että ero on ainoa järkevä vaihtoehto, hän ei yksinkertaisesti jaksa enää irrottautua.
Älä siis jää roikkumaan koska narsisti varmistaa asemansa aina tavalla tai toisella. Jos tunnekoukku alkaa pettää, huomaat olevasikin sidottu monien muiden asioiden kautta, äärettömän väsynyt ja pahimmassa tapauksessa pelkäät henkesi puolesta. Lisäksi tukiverkkosi on hajoitettu, mikä ei helpota irtautumista.