En ole mikään narsismin asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt niin, että sen takana on syvä arvottomuuden tunne omasta itsestä. Se johtuu siitä, että varhaisessa lapsuudessa vuorovaikutussuhde äidin ja vauvan välillä ei ole ollut rakastava ja hyväksyvä, lapsi ei ole saanut tuntea olevansa hyvä ja rakastettu.
Olen kohta 50 v. ja nyt ekaa kertaa päässyt käsiksi omaan pohjattomaan arvottomuuden tunteeseeni. En yhtään ihmettele että narsistit juoksevat (koko elämänsä?) tätä tunnetta karkuun, aikamoista helvettiä viimeiset pari viikkoa ovat olleet. Nyt tunteen kanssa työskentely alkaa tuntua helpommalta kun sen on uskaltanut kohdata useammin, sen voima alkaa heiketä.
En luokittele itseäni pahasti narsistiseksi tyypiksi, se on loppujen lopuksi vain yksi osa persoonaani. Mutta olen myös alkanut tunnistaa näitä tilanteita, jotka aktivoivat tätä arvottomuuden tunnetta. Uudet tuttavuudet, jotka alkavat tulla lähemmäksi, saavat tämän tunteen nousemaan pintaan. Samoin uusien työkavereiden kanssa. Joudunkin siirtämään heidät mielessäni "huonommiksi". En vain ole tätäkään puolta tajunnut itsestäni. Olen aina inhonnut ylimielisiä ihmisiä, nyt huomaankin ylimielisyyden olevan olennainen osa persoonaani. Kiva huomata olevansa valheellinen ylimielinen idiootti. Omia läheisiä ja ystäviäni kyllä arvostan ja rakastan ihan oikeasti.
Halusin tässä valottaa omasta puolestani narsistin sisäistä tunnemaailmaa, mutta tämä ei ole mikään puolustuspuhe narsistien puolesta. Eikä rikkinäisyys oikeuta kohtelemaan toisia huonosti. Itse en tee niin, enkä halua itseänikään kohdeltavan.
Ehkä jonain päivänä tunnen itseni kokonaiseksi ihmiseksi, vikoineni ja virheineni. Kyllä minä asian älyllisesti ymmärrän, mutta tunteen tasolla se onkin toinen juttu. Mutta matkalla ollaan...
Muiden kokemuksia ......?
Olen kohta 50 v. ja nyt ekaa kertaa päässyt käsiksi omaan pohjattomaan arvottomuuden tunteeseeni. En yhtään ihmettele että narsistit juoksevat (koko elämänsä?) tätä tunnetta karkuun, aikamoista helvettiä viimeiset pari viikkoa ovat olleet. Nyt tunteen kanssa työskentely alkaa tuntua helpommalta kun sen on uskaltanut kohdata useammin, sen voima alkaa heiketä.
En luokittele itseäni pahasti narsistiseksi tyypiksi, se on loppujen lopuksi vain yksi osa persoonaani. Mutta olen myös alkanut tunnistaa näitä tilanteita, jotka aktivoivat tätä arvottomuuden tunnetta. Uudet tuttavuudet, jotka alkavat tulla lähemmäksi, saavat tämän tunteen nousemaan pintaan. Samoin uusien työkavereiden kanssa. Joudunkin siirtämään heidät mielessäni "huonommiksi". En vain ole tätäkään puolta tajunnut itsestäni. Olen aina inhonnut ylimielisiä ihmisiä, nyt huomaankin ylimielisyyden olevan olennainen osa persoonaani. Kiva huomata olevansa valheellinen ylimielinen idiootti. Omia läheisiä ja ystäviäni kyllä arvostan ja rakastan ihan oikeasti.
Halusin tässä valottaa omasta puolestani narsistin sisäistä tunnemaailmaa, mutta tämä ei ole mikään puolustuspuhe narsistien puolesta. Eikä rikkinäisyys oikeuta kohtelemaan toisia huonosti. Itse en tee niin, enkä halua itseänikään kohdeltavan.
Ehkä jonain päivänä tunnen itseni kokonaiseksi ihmiseksi, vikoineni ja virheineni. Kyllä minä asian älyllisesti ymmärrän, mutta tunteen tasolla se onkin toinen juttu. Mutta matkalla ollaan...
Muiden kokemuksia ......?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Olen tutkimalla diagnostisoitu mistä on keskustelunaihe. Tuo arvottomuuden tunne laittaa kyllä juoksemaan sitä karkuun. En ala, eikä minulle edes koskaan ole suositeltu mitään terapiaa.
Masentavaa. Joskus voi sattua mitä vaan. Arvoton ei voi edes.
mieleen. Yeah Yeah Yeahs - Zero. Saa olla illan viimeinen.
http://www.youtube.com/watch?v=pmGNo8RL5kM
Minävaurioisella on ikuinen pelko siitä, että hänet on hylätty. Arvottomuuden tunne kuuluu osana myöskin masennukseen.
(Aleksis Kiven hieno runo masennuksesta ja arvottomuuden tunteesta )
IKÄVYYS
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
Kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja iankaikkisuus maailman, turha!
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp enää neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaik`äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit`eranpa viimeisen pyydän,
Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen tupa tehkäät
Pojan tämän asunnoks;
Hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
Nyt kaivakaat halavain suojaan
Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
Sitten ainiaksi
Kartanostain poistukaat;
Mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
Ei haudallein kohokoon koskaan,
Vaan multa kehdoksi kumartukoon,
Ettei kenkään tiedä
Että lepokammioin
On halavan himmeän alla.
piristää päivääni runolla :)
En muuten ole käynyt terapiassa ainakaan 15 vuoteen. Ihan itse näitä asioita pähkäilen. Tai enemmänkin koitan suhtautua sillä metodilla, että elän hetkessä. Tunteet tulee ja menee, jotkut niistä on enemmän tai vähemmän rankkoja. Olen meditaatioista oppinnut sen, että koitan lähestyä omia tunteitani vain katsoen, että jaahas, tällainen juttu nyt tuli tällä kertaa. Aina se ei tietty onnistu.
Jotenkin uskon, että olen nyt tavoittanut jonkun iso palasen itsestäni ja se toivottavasti näkyy minussa tulevaisuudessa.
Niin, siis narsimiyhteydessä kysymys on juurikin noiden tunteiden tunnistamisesta, kuinka etäällä on omasta tunnemaailmastaan ja kuinka voi yhdistää ajattelun sekä tunteen, niin näennäisen kaukana olevat kaksi psyykeen perustoimintoa .... millä tavalla pääsee käsiksi omiin tunteisiinsa ... joillain on siihen keinot.
Mulla se on ollut myös tietoinen päätös kohdata omat tunteet. Se on ollut joskus myös fyysisestikin rankkaa, monesti on ihan laatta lentänyt kun jotain tosi kipeetä tulee eteen. Kun olen tietoisesti päättänyt, että nyt katsotaan mikä tää juttu on... Ihan vaikka lenkillä ollessa pusken asioita ulos ja potkin kiviä :)
En enää jaksa kauheasti analyyttisesti pohtia omia tunteitani, siinäkin joi jäädä jumiin oman napansa ympärille, kokemusta on. Joitain vaihtoehtohoitoja olen kokeillut, kun on ollut jumissa itsensä kanssa.
Mutta kukin etenee omalla tavallaan...
Jokaisella on omat keinonsa tunteiden käsittelyyn ... mä vedän pään täyteen tai piirrän tai kirjotan jotain, että saan oman tunnemaailmani tasapainoon.
Just, viina on varmasti hyvä tunteiden selvittäjä,...mut täytyy sanoa, että kännissä syntyy varmasti hyviä kirjoituksia ja maalauksia, sitten niitä on seuraavana päivänä kiva yrittää tulkata itselle, kyllä sillä tunnemaailma tasapainoon saadaan, vai mitä :D Itse on tuohon pystyisi, mä taas haluan purkaa tunteitani puhumalla ja avautumalla, siihen tarvitsen hyvän kuuntelijan ja olkapään :)
Tuota vois kokeilla...Kännissä maalaamista. :D
Seuraavana päivänä möisin ne taulut abstraktina taiteena, ja naureskelisin takanapäin, kun joku suostuisi kännitöherryksistäni vielä maksamaan...
That's the plan!
Sä tiedät ne tyypit kun soittelee samaa pianoo samaan aikaan vierekkäin ... toinen vetää toisella skaalalla ja toinen himpun ylempää ...
voitas joskus ottaa sellanen sessio, että vedettäs pensselit käteen ja alettas tekeen samalle kankaalle yhtä aikaa, vuorotellen ja tasaseen huikkaa ottaen .... aamulla voitas miettii sitten, että mitähän sitä tuli tehtyä ...
Aloittaja aloittaa keskustelun, mutta ei jatka?? Ja siis palstan vakiokeskusteiljat pääsivät taas rönsyilemään.
Ihmetteln kun on mukamas tosissaan ja sitten jää? Ettei vaan olis puskista huutelua.
Minkä vuoksi keskustelu ei voisi rönsyillä? Siis oikeesi m-l, minkälaista keskustelua sellainen on, joka ei vie itseään, keskustelua, omille teilleen ...
Ton epäilyksen jaan satasella kanssasi! Miksi tehdä aloitus, ja olla vastaamatta kenellekään? Väkisin tulee mieleen provoilija jonka motiivi on ties missä, mun ymmärryksen ulkopuolella ainakin.
narsisti että haluaisin joka ikiseen väliin kommentoida jotakin....
Puhun silloin kun mulla on asiaa. Eiköhän noista mun teksteistä selviä kuinka tosissani olen ollut.
Tosin kyllä noi vakkareiden väliset ikiomat keskustelut mua vähän ärsyttää. Toivottavasti nyt ovat saaneet sen oman kanavansa keskustella nuo kahdenkeskiset juttunsa.
ap
Okei. No nyt ensimmäistä kertaa sain sun luonteesta jotain tolkkua. Kiitos :)
Ja jonkinlaisen pysyvähkön nimmarin tärkeydestä kertonee se, etten olis sua tiennyt ap.ksi jos et olisi ilmoittanut.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Että täällä suurinpiirtein tajuaisi kenen kanssa juttelee, ettei vaan ole nimetöntä älämölöä josta turhaan seuloo järkeä. Asioiden ymmärtäminen ei aina perustu kauniisiin mietelauseisiin, vaan asiakokonaisuuksiin pitkältä ajalta..
pelko
ei ole, yhtä lukuunottamatta, vastannut kuin te vakkarit oletin että ihmiset automaattisesti ymmärtäisivät minun olevan sama ihminen. Olen vastannut suoraan viitaten edelliseen viestiini tai vastaajan viestiin.
Tietty se mulle on itsestään selvää, sorry! Ja kiitos viesteistä :)
En nyt millään jaksaisi rekisteröidä nimimerkkiä laiskuuttani, en ole tämän foorumin vakilukija...
ap
Okei, annoit mullekin ajattelemisen aihetta :) Olen itse tavallaan sokeutunut vakkareihin silleen että heille on helppo vastata, ja jo valmiiksi on muotoutunut tietty mielikuva heistä (näen asian jonkinlaisena tuntemattomien ihmisten ystävyytenä tässä erikoisessa maailmassa).
Muuten, nimmaria ei ole pakko rekisteröidä. Kirjoitin pitkään tav. yxex.nä ennen kuin rekisteröin sen.
Arvottomuuden tunne on tuttu mulle, mitä pahemmaksi oma suhdesoppani meni, sen arvottomampi olin omasta mielestäni. Sulla on hyvä aloitus, ja löysin siitä paljon itseäni..
Poikkee..ja kirjoittele! =)
hauskaa/nasevaa/kuvaavaa nimimerkkiä mieleen.., sori! Joo, tiedän ettei sitä ole pakko rekisteröidä. Eihän sitä tosin tiedä, jos jäänkin tästä palstasta riippuvaiseksi ja vierailen täällä aivan alvariinsa, kyllä sitten pitää ottaa nimmari käyttöön :)
Mulla tuota arvottomuuden tunnetta ei saanut aikaan mikään tilanne tms., vaan se vain kolahti yhtäkkiä tajuntaan, kuin halko päähän suorastaan. Aivan kuin olisin avannut oven ja astunut sisään johonkin uuteen paikkaan (no sitä se taisi ollakin jossain mielessä). Kyllä se seuraa koko ajan tossa takavasemmalla, nyt kun sen tiedostaa. Enää se ei tunnu niin ahdistavalta, mutta ei se mikään helppo asia ole vieläkään.
Oman ylimielisyyden kohtaaminen ei ole kivaa. Todella oksettavaa ja lapsellista. Mutta kai nämä solmut tästä aukeilevat.
Ja temppuilija, vielä toi selvännäkö ei ole mun vahvinta aluetta, meinaan että en saa sun viesteistä mitään tolkkua. Ei ehkä ole tarkoituskaan, onko ne ehkä tajunnanvirtaa tai sitä sun känniterapiaa??? :)
ap
Oppia ikä kaikki. Samoin on käynyt mulle. Ei ne ihmisen murrosajat taida pysähtyä sinne teini-ikään, vaan niitä kokee 40-50 vuotiaanakin. Nuorempana luulin olevani jotain, nyt huomaan toimineeni monessa asiassa kuin pölkkypää :)
Omasta sisimmästä löytää kaikenlaista kun alkaa kaivella, sellaistakin joskus mitä ei viitsisi tarkastella, ja käsitys joistakin asioista on muuttunut aika rajusti sitten nuoruusvuosien. Sama tunne kun lukee kirjan, minkä on nuorempana lukenut...nyt se aukeaa aivan erilaisena.
Vaikka tämän arvottomuuden tunteen tunteminen ei ole mitään helppoa, olen huomannut sen tunnistamisen vaikuttavan itseeni. Tunnistan sen tunteena nopeammin ja huomaan, milloin alan kompensoida sitä. Eli huomaan sen hetken jolloin alan siirtämään toista ihmistä
"alemmaksi, huonommaksi".
Nyt jo parin päivän ajan olen koittanut antaa noiden tunteiden vaan tulla ja myös mennä. En tarvitse sitä vahvuuden roolia, jonka taakse mennä suojaan arvottomuudelta. Huomaan, että uskallan olla rennommin muiden ihmisten kanssa.
Oleminen muiden ihmisten kanssa tuntuu erilaiselta ilman totuttua roolia. Sitä miettii, että tällaiseltako ihmisistä tuntuu, kun he juttelevat mun kanssani.
En tiedä saako kukaan tästä mitään tolkkua, mutta jollakin tavalla haluun antaa toivoa niille muille, jotka tunnistavat tämän arvottomuuden tunteen itsessään. Itse olen ottanut vasta pienen askeleen, mutta luulen että tämän oven aukaisu tulee muuttamaan mua paljon.
ap
Ostamme vaikka lainarahalla komeita kaaroja näyttääksemme sateessa, pimeässä, loskassa tai lumessa paarustaville rahvaalle, etteivät he oikeastaan mitään.
Tosta saa ylemmyyden tunnetta.
Herrapuolisille mahtailijoille yleiset sauna tai suihkutilat voivat olla hiukan kiusallisia - miehinen 'instrumentti' saattaa olla ruosteisen nissankuskin vastaavaa nyhverömpi.
ja ihan tarpeellinen muistutus. Sillähän nuo markkinavoimat pyörivät, eikö totta. Ja kuuluu varmaankin osana soidinmenoihin, paras uros palkitaan!
Mulle vaan toi raha ei ole ollut koskaan tärkeää, kyllä rahaa saa tehtyä jos haluaa. Mutta se että "onpa p......e parempi auto kuin naapurilla, halkee varmaan kateudesta" on aika lailla eri juttu kuin se mitä mä tarkoitan.
Sitä, että joku voi olla ihan totaalisen surkea luuseri mun mielestä, koska ei esimerkiksi osaa ääntää englantia kuin syntyperäiset puhujat. Itsehän olen tässä asiassa tietenkin mestari. Jokaisesta voi löytää jotakin, millä hänet voi "alentaa".
Kas, tunnenpa itseni tooosi kypsäksi aikuiseksi.... :)
tätä juttua. Täytyy sanoa, että tän prosessin jälkeen multa säästyy aivan uskomaton määrä energiaa, kun ei tarvitse olla koko ajan antennit ojossa ja aavistella koska arvottomuuden tunne iskee ja ehtiä torjumaan sitä. Arvottomuuden tunne ei ole kadonnut mihinkään, kyllä se on vielä olemassa. Mutta se ei enää määrää sitä mitä mä voin ja saan tuntea. Ei elämä ole täydellistä vieläkään, mutta ei tarvitsekaan, en tosin ole vielä varma asiasta :)
Aiemmin piti niin kovasti suorittaa ja pelätä virheiden tekemistä, sillä sitähän oli arvoton jos mokasi jotain. Mikään ei riittänyt, jotta olisi tuntenut itsensä arvokkaaksi. Aina voi pistää vähän paremmaksi.
Näissä oivalluksissa taitaa olla mulle joululahjaa ihan tarpeeksi :)
Eheää, rakkauden täyteistä joulun odotusta kaikille ja muistakaa että joulupukki jättää kaikki ilkeät narsistit ilman lahjoja!
ap
Arvottomuuden tunne on ihmisessä syvällä. Rakkaudettomassa ilmapiirisissä kasvanut ihminen kokee koko loppuelämänsä olevansa mitätön ja arvoton, toisille ihmisille kelpaamaton. Narsisti jättää sellaiset jäljet, että et tunne olevasi kenellekään arvokas, yhtään mitään, etkä osaa ottaa vastaan kenenkään rakkautta. On vaikea tottua uuteen ajatukseen, että olet jollekin tärkeä. Sitä on vaikea uskoa.
@Aloittaja
Liittyykö narsismiin tunnetusti liittyvä valehtelu myös jollakin tavalla mainitsemaasi arvottomuuden tunteeseen? Tuttuahan on, että narsisti valehtelee patologisesti näyttääkseen paremmalta ja arvokkaammalta tai joka tapauksessa jostain kumman syystä. Onko valehtelu siis tietoista arvottomuuden tunteen pönkittämistä vai mitä? Kai narsisti ymmärtää milloin hän valehtelee? Voisitko jotenkin kertoa enemmän tästä valehtelusta ja sen syistä, koska se on erittäin hämmentävää?
varmasti sanoa sillä itse en valehtele kuin ihan pakon edessä. Mutta uskon että se on lähellä totuutta, sitä kai tuo seuraava vastaus kirjoituksesi jälkeen tarkoittaa.
Ja kai kaikilla sellaisilla, joiden pitää kovasti kehua tekemisiään on jotain paikkaamisen varaa itsetunnossa. Olen koko elämäni ihmetellyt omassa itsetunnossani sitä miksi se on niin "epätasainen". Toisaalla uskon itseeni ja luotan kykyihini, mutta pelkään epäonnistumista. No, nyt syynä olevan se, että epäonnistuminen saa mut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi.
En ole seurannut tätä palstaa kovinkaan paljon, mutta jonkin verran olen noita viestejä lukenut. Monessa viestissä narsistin lapsi (kuten minäkin) puhuu tosta mistä tuo yksi kirjoittaja on kirjoittanut: huono itsetunto. Eli sen huonon itsetunnon takana on tuo sama arvottomuuden tunne. Musta itsestäni tuntuu, että vasta nyt mun minäni kestää epäonnistumisia.
Itse inhoan määritelmää huono itsetunto, kenellä se on aukoton? Eikä se ole mikään rakentava määritelmä lähtökohta positiivisen minäkuvan luomiselle. Jos saisin poistaisin koko käsitteen äidinkielestäni. Tilalla voisi olla vaikka toi "epätasainen itsetunto" tms. paremmin kuvaavaa.
ap
Minusta pitää miettiä mitä valheella voidaan saavuttaa, mitkä ovat motiivit valehtelemiseen. Arvottomuus tunteena on vaikea kestää ja myöntää, sillä se koetaan heikkoudeksi ja sitä pitää peitellä valheilla. Itsestä pitää tehdä jotain muuta kuin mitä sisällään itsestään ajattelee, pitää luoda kuva kaikinpuolin hyvästä ihmisestä. Itselleen on vaikea antaa anteeksi epäonnistumista ja heikkoutta, jos vaatimukset varhaisessa lapsuudessa ovat olleet kovin vaativat ja kovat ja jos epäonnistumisesta on seurannut pilkka tai toruminen. Itseään on vaikea arvostaa, rakastaa ja hyväksyä, jos annettu kuva itsestä on ollut kovin negatiivinen. Epäonnistunutta pitäisi rohkaista, ei polkea jalkoihin, hänen pitäisi saada itsensä arvostamaan itseään toisten rohkaisemien sanojen kautta. Arvottomuuden tunteen omaava ihminen oppii valehtelemaan sillä hän tahtoo sillä saavuttaa toisten hyväksynnän ja saada itselleen tunteen, että häntä rakastetaan. Ihminen joka kokee arvottomuutta kokee, että hän ei kelpaa, hän ei saa epäonnistua muuten häntä ei rakasteta ja hänet hylätään.
Siis jos olen, niin se on puhjennut jotain parin kolmen vuoden sisällä. Tai sitten niin, että se puhkesi ja olen parantumassa siitä. En siis ollenkaan ole varma asiasta, mutta joidenkin omien reagointien perusteella sitä mietin ja olen työstänyt siksi itseäni pois huonoista reagointitavoista.
Sen sijaan aiemmin joku on sanonut minulle, että olisin läheisriippuvainen. Sitäkin olen työstänyt ja karusti vain yrittänyt unohtaa ihmisen, josta olen pitänyt, mutta jonka kans nyt ei vain ole tullut mitään. Vaikka liian erilainen elämänkatsomus tai sitten jotain muuta estettä.
Itse olen monesti kokenut, että minua ei huolita porukkaan. Lapsena olin hyvin ujo ja hiljainen, ja saattoi olla tilanteita, jossa mua ei huolittu seuraan. Muistan myös koulusta, että en juuri koskaan sanonut kellekkään ei. Minulta saattoi helposti saada jonkun haluamansa, muistuu mieleen kun koulussa vaihdeltiin kiiltokuvia, muut vaihtoivat oman huonon kiiltokuvan minun upeaan. Suostuin, joskus pelkkä paperista leikattu kuva tuli vaihdossa minulle. Nykyäänkin koen usein sitä, että olen muita huonompi, minua ei huolita joihinkin asioihin. Työnsaantikin vaikeaa, rohkeutta sanoa oma mielipide on hakusessa. Melko usein isossa porukassa puhuminen on vaikeaa, ei uskalla puhua.
Olen perehtynyt jollain tasolla asiaan, ja ymmärtääkseni narsismi on pitkällisen kehittymisen aikaansaamaa ja se ei kai puhkea ykskaks tai siitä ei parannuta myöskään ykskaks, koska se on niin syvällä persoonassa oleva häiriö. Tietysti eri elämäntilanteet tuovat narsismin oireet eri tavoin esille. Se ei ole siis sairaus vaan se on persoonallisuushäiriö, minkä vuoksi siitä täysin "parantuakseen" pitäisi päästä tilanteeseen, jossa persoonan kehittyminen aloitetaan alusta. Eli henkilön persoonallisuutta pitäisi alkaa kehittämään ihan lapsen persoonallisuuden tasolta. Tämä on tietysti melko mahdotonta, koska henkilö on kaikilta muilta osin aikuinen. Ainakin se vaatii todella pitkän parannusjakson, kirjoissa puhutaan esim. kahdeksasta vuodesta. Parasta olisi keskustella asiasta sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää asiasta, ja JOS AMMATTILAISEN mielestä aihetta on, aloittaa hoitojakso. Mitä nopeammin aloittaa sen nopeammin on mahdollisuus päästä irti narsismin kiroista.
Asia, josta puhut erilaisena elämänkatsomuksena, voi olla ehkä juuri niitä asioita, jotka sinusta näyttävät täysin oikeilta ja arvomaailmaasi sopivilta, mutta jotka tämä toinen ihminen kokee väärinä. Tuollaisista asioista tulisi keskustella ja nimenomaan avoimesti, ilman narsistisia panssareita tai muita puolustusmekanismeja.
että monesti itseään arvioivat ihmiset ovat harvoin narsisteja. Narsisti on muotisana, siihen sekoitetaan usein turhiakin peikkoja. Narsistin mielestä syy on aina muissa. Narsisti ei yritäkään itse kehittyä tai pohtia mahdollisuuksia.
Arvottomuuden tunne taas on yhtä itsetunnon kanssa. Se on pitkän ajan kehityssuunta. Jos kuitenkin kokoaa päällekäin hyviä kokemuksia, onnistumisen tunteita, saa arvottomuuden tunne lääkettä.
Jokainen ihminen on tavalla tai toisella vajavainen, kehittyminen on kuitenkin tie. Tiedostaminen on ensiaskel kehitykselle. Mm. arvontunne voi johtaa myös riippuvuussuhteeseen. Mieli on ketjuviidakko.
Lapsuuden koti on useimmiten kuitenkin avain tähän kehitykseen.
Monelle itsensä tutkistelu voi kuitenkin olla tuskainen tie jopa niin tuskainen että ainoa pakokeino on "uskoontulo". Voisiko sellainen ihminen olla sellainen joka pakenee eikä uskalla katsoa itseään.
Ei ole kuitenkaan syytä ottaa asioita kerralla liian vakavasti. Yhdessä olemme matkalla, johonkin : )
Aloittajan pohdinta antoi mulle mietittävää ja hän on näkemyksiänsä hyvin kiteyttänyt. Arvottomuuden tunne täyttyy piilottaa näennäisesti rakennetun itsetunnon alle.
Kokemukseni mukaan narsisti ei arvioi itseään tai jos niin tekee niin arvioi itsensä yläkanttiin, on niin kiire polttaa kynttilää molemmista päistä ettei voi istua rauhassa alas ja pohtia ja tutkiskella.
Pahin valheen muoto on valhtelu itselleen ja jatkuvassa elämänvalheessa eläminen.
Pesunkestävä narsisti arvioi toisia ja analysoi, mutta pelkää olla itselleen rehellinen..
Lähdin mukaan nyt tähän keskusteluun kun rönsyjen välistä pilkisti hyviä ajatuksia herättäviä kannanottoja.
Kiitos . kun olet vastannut noihin kysymyksiin. Sulla on perspektiiviä asioihin ja näet tosi hyvin laaja-alaisia syy-yhteyksiä. Vastauksesi sai minut miettimään sitä, että arvottomuuden tunteen ja repaleisen itsetunnon kanssa elävä on pahin vihollinen myös itselleen. Ihan kuin ei riittäisi, että oma äiti/isä /molemmat ovat tehneet tarpeeksi hallaa kohtuuttomine vaatimuksineen. Pitääkö sitä vielä itsekin ruoskia itseään, voisiko sitä jo hieman höllätä noita mahdottomia vaatimuksiaan...
Tuo itsetunto on aika metka juttu. En vain jotenkin allekirjoita sitä, että arvokkaaksi itsensä tunteminen=itsetunto. Katson itselläni olevan kohtuullisen itsetunnon, mutta tietty se arvottomuuden tunne siellä taustalla kummittelee.
Kahdelle edelliselle: Kyllä narsistikin voi tutkiskella itseään, mutta koen sen sellaiseksi pseudo-itsetutkiskeluksi eli se on vain näennäistä pintaraapaisua. Narsistikin voi mielestäni eheytyä, mutta mun mielestäni sen todellisen kasvun saa aikaan vasta oman valheellisuuden myöntäminen ja tämän arvottomuuden tunteen tunnistaminen. Ja narsistilla pitääkin olla kiire, koska paha olo ja epämukavat tunteet tulevat pintaan jos pysähtyy.
Ja kiitos metalli-tädille palautteesta, välillä on käynyt mielessä että lukeekohan kukaan mun avautumista... (siis luvuista päätellen kyllä, mutta olen ajatellut että voivat olla vain satunnaisia lukijoita)
ap
vaikuttavat ihmisen mieleen läpi elämän. Hekin kuitenkin ovat toimineet mahdollisesti parhaalla mahdollisella tavalla, silloin kasvattaessa. Jälkiä korjatessa meneekin sitten aikaa ja toisinaan voi käydä niin että niitä samoja periaatteita jatketaan omillekin lapsille.
Kehityksen tiellä tiedostaminen on kuitenkin tärkeää. Kuka tahansa osaa syyllistää muita niin kuin esim. narsisti tekee. Vaatii kuitenkin suurta rohkeutta ja halua tiedostaa asioita ja sen jälkeen kehittyä eteenpäin. Peilit ovat oivia apuja tiedostamiseen. Kuka tahansa ihminen tai tapahtuma joka saa ihmisen reagoimaan, nostaa samalla sinulle tiedon siitä mitä on vielä käytävä läpi kohti eheämpää itseä. Meillä kaikilla on omat tiemme. Jos kuitenkin jokainen pysähtyisi tutkimaan itseä, voisi elämästä tulla mieluinen paikka. Hallitsemisen ja satuttamisen sijaan, voitaisiin hyväksyä ja rakastaa. Kuka tahansa voi parantua, kunhan siihen syntyy halu tai tarve.
Itsetunto ei sananmukaisesti olekaan synonyymi arvottomuuden tunteelle kuitenkin jokainen sana joka kuvastaa alemmuuden/huonommuuden tunteita johta suoraan itsetuntoon.
Itselle valehtelu on suurimpia raiskauksia mitä ihminen voi tehdä. Aina riittää syitä siihen miksi jotakin voi tai ei voi tehdä. Itselle valehtelu kierouttaa sielun. Lapsi olisi hyvä jo pienenä opettaa kuuntelemaan sisintään sillä mielestäni kaikki tieto on sisällä. Kaikki ulkoa tulevat asiat ovat vain
mielen sekoittamista. Tietenkin voimme sanoa litania kaikenlaisia asioita minkä vuoksi jotakin täytyy tehdä....lait, dogmit, auktoriteetit jne. Tämän tietoisuudentason ihmisille näitä tietenkin tarvitaankin. Puhunkin nyt ideaalitasosta jolloin kaikki uskaltaisivat tutkia elämää. Lapsihan on luontaisesti sellainen. Pikku hiljaa kukin alkaa tunkea omia, aikuisten arvojaan heille ja sekoitus on valmis. Vähitellen erkanet itsestäsi, et enää tunnista tunteitasi, et haluasi. Jokainen oleva on kuitenkin rakkauden arvoinen olento ja juuri sen vuoksi luulisi halun heräävän itsensä tutkimiseen rehellisesti.
Tähän voisi joku fanaattinen uskovainen sanoa että hölynpölyä, ei ihminen voi vaikuttaa mihinkään, Herra päättää kunhan vain rukoilet. Itse olen erimieltä. Dogmit erkaannuttavat sinut itsetuntemuksesta.
Yksinhuoltajahelvetistä on ylenpalttisen ihanaa pelastua antennit ojossa?
Onkohan antennit ojossa nyt hieman väärässä ketjussa ja ihan väärin perustein ynnä motiivein..
*kunhan mietiskelen*