Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa... Valvon, nielen itkua, en saa taaskaan nukutuksi, jonkinlainen ahdistuskohtaus päällä. Olen maailman rumin, epämuodostunein, karmivin olento mitä maa koskaan on päällään kantanut. Olen äärimmäisen kuvottava, niin kuvottava että koen aika ajoin fyysistä pahoinvointia katsoessani peiliin. Istun kotona hämärässä valaistuksessa tunteakseni olevani jotenkin piilossa ja turvassa. En poistu kotoa valosaan aikaan ellei ole aivan pakko. Välttelen kaikenlaisia valaistuksia ollessani esimerkiksi kaupassa, bussissa valitsen paikan jossa on mahdollisimman hämärää. Meikkaan vaikka tietäisin olevani yksin koko päivän kotona, koska ahdistun liikaa jos näen itseni peilistä koko pitkän päivän ajan meikittä. Olen viimeksi ollut meikittä koko päivän peruskouluaikoina jos olen maannut sairaana kotona. Usein öisin ahdistuneena räplään naamaani ja vikakohtiani, käyn vessassa mittailemassa kasvojani peilistä ja ahdistun enkä saa unta laisinkaan.
En voi vaateostoksilla käydessäni käydä sovituskopeissa koska peilit ja valaistukset ahdistaa. Yleisissä vessoissa en halua käydä koska pitäisi pestä kädet muiden ihmisten vieressä peilin edessä kirkkaiden valojen alla, en halua että kukaan näkee minut niin. En voi lähteä mihinkään liian lyhyellä varoitusajalla, parhaimmillaan meikkaan monta tuntia tuskastuneena enkä siltikään pääse asunnosta ulos. Välttelen peilejä, jokaista heijastumaa josta vain saattaisin itseni nähdä kun en ole omassa kodissani. Jos kuitenkin jostakin onnistun vahingossa itseni näkemään, saan yleensä ahdistuskohtauksen, iskee pakokauhu, haluan pois, kotiin piiloon. Vain tutusta ja turvallisesta kotipeilistä kykenen jotenkin itseäni katsomaan pehmeässä valaistuksessa.
Olen selittämättömällä tavalla shokeeraavan ruma. Koen etten edes hahmota ulkonäköäni täysin, peilikuva vaihtelee, muuttuu ja muovautuu ja vikakohdat vaihtelevat. Ei minun tarvitsisi olla kaunis tai edes nätti, kun vaan olisin normaali, normaalin ihmisen näköinen. Koen etten kuulu samaan muottiin koko ihmisrodun kanssa, en sitten mistään kohtaa, olen aivan liian erilainen kaikilta osin. Koen niin suurta inhoa itseäni ja ulkonäköäni kohtaan etten osaa sanoin kuvailla. Koen tarvetta satuttaa itseäni, en halua elää tämän näköisenä.
Sosiaaliset kanssakäymiset muiden ihmisten kanssa ahdistaa, silmiin katsominen ahdistaa, toisille puhuminen ahdistaa kun tiedän miten vastenmielisen näköinen olen. Sosiaalista elämää ei juuri ole, lähinnä vain perheenjäsenien kanssa vietän aikani. Nuorempana tyttönä olen ollut menevämpi, nyt reilu parikymppisenä olen jo muuttunut suorastaan erakoksi, asunnosta ulospääsemisestä on tullut jokapäiväinen haaste ja kynnys nousee vuosi vuodelta. Pelkkä ruokaostoksista selviäminen on kuluttava ja energiaa vaativa suoritus kaiken ahdistuksen keskellä.
Löytyykö täältä muita BDD:tä sairastavia? Olisi lohdullista jakaa kokemuksia, tai tietää miten elämä voisi koskaan kääntyä paremmaksi, vai voiko ylipäätään. Tällä hetkellä en näe itselläni tulevaisuutta ellen esimerkiksi pääse kirurgin vetisen alle.
En voi vaateostoksilla käydessäni käydä sovituskopeissa koska peilit ja valaistukset ahdistaa. Yleisissä vessoissa en halua käydä koska pitäisi pestä kädet muiden ihmisten vieressä peilin edessä kirkkaiden valojen alla, en halua että kukaan näkee minut niin. En voi lähteä mihinkään liian lyhyellä varoitusajalla, parhaimmillaan meikkaan monta tuntia tuskastuneena enkä siltikään pääse asunnosta ulos. Välttelen peilejä, jokaista heijastumaa josta vain saattaisin itseni nähdä kun en ole omassa kodissani. Jos kuitenkin jostakin onnistun vahingossa itseni näkemään, saan yleensä ahdistuskohtauksen, iskee pakokauhu, haluan pois, kotiin piiloon. Vain tutusta ja turvallisesta kotipeilistä kykenen jotenkin itseäni katsomaan pehmeässä valaistuksessa.
Olen selittämättömällä tavalla shokeeraavan ruma. Koen etten edes hahmota ulkonäköäni täysin, peilikuva vaihtelee, muuttuu ja muovautuu ja vikakohdat vaihtelevat. Ei minun tarvitsisi olla kaunis tai edes nätti, kun vaan olisin normaali, normaalin ihmisen näköinen. Koen etten kuulu samaan muottiin koko ihmisrodun kanssa, en sitten mistään kohtaa, olen aivan liian erilainen kaikilta osin. Koen niin suurta inhoa itseäni ja ulkonäköäni kohtaan etten osaa sanoin kuvailla. Koen tarvetta satuttaa itseäni, en halua elää tämän näköisenä.
Sosiaaliset kanssakäymiset muiden ihmisten kanssa ahdistaa, silmiin katsominen ahdistaa, toisille puhuminen ahdistaa kun tiedän miten vastenmielisen näköinen olen. Sosiaalista elämää ei juuri ole, lähinnä vain perheenjäsenien kanssa vietän aikani. Nuorempana tyttönä olen ollut menevämpi, nyt reilu parikymppisenä olen jo muuttunut suorastaan erakoksi, asunnosta ulospääsemisestä on tullut jokapäiväinen haaste ja kynnys nousee vuosi vuodelta. Pelkkä ruokaostoksista selviäminen on kuluttava ja energiaa vaativa suoritus kaiken ahdistuksen keskellä.
Löytyykö täältä muita BDD:tä sairastavia? Olisi lohdullista jakaa kokemuksia, tai tietää miten elämä voisi koskaan kääntyä paremmaksi, vai voiko ylipäätään. Tällä hetkellä en näe itselläni tulevaisuutta ellen esimerkiksi pääse kirurgin vetisen alle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla on nykyään sillain, että käyn enimmäkseen porukoitten kyydillä kaupassa. No, ehkä ihan vaan siks jos on painavaa kannettavaa sellanen yks muovipussillinenkin niin ei oikein huvita mennä kauppaan kävellen. Muutenkin välillä jos nyt olen menossa kävellen johkin, katson joskus sata kertaa peilistä ja jos mun ei ole ihan pakko käydä kuitenkaan missään niin jätän menemättä, ahdistus tila iskee päälle kun kyyläilee peilistä itseään... No olen kyllä tälläinen n. 163/100 pallero ja semmosta... On hammasväli (sen takia en koskaan oikein halunnut ees puhua esim. luokan eessä tms.) ja luonnostaan punaset posket... Toisaalta sinut itseni kanssa, mut välil vaan iskee ahdistus jos peiliin menee tsiikaileen jos ois yksin lähdössä johonkin kävellen...
Olen ollut peruskoulun kiusattu ja siinä joskus 14-15veenä oli oikeesti sillain jos porukat halus vaikka kahville abc:lle niin jäin mielummin autoon istuun ja porukat meni keskenään kahville, tai joskus jopa suuttu (äite varsinkin) sanomalla tyyliin Just joo ja plapla.. ja sitten ei edes ne mennyt kahville. Ravintolaan meneminen syömään oli kans ahdistavaa tiettyinä päivinä vaikeeta, jos piti syödä veitsellä ja haarukalla niin siin vaihees kädet vähän tärisi kun koitti mättää ruokaa suuhun, jos pelkällä haarukalla ois mutustanu niin sitten ei ois ollu niin.. Olin mäkin tohon n. 15veehen menevämpi mutta sitten paras kaveri joutu pois samalta paikkakunnalta niin jäin yksin jne...
Mutta taas enempi oltu kaverin kanssa n. 2½vuoden aikana tekemisissä. Aina se on mun paras kaveri ollut ja pysyy. Nyt hän on muuttamassa avomiehensä kans mahdollisesti takas samalle paikkakunnalle. Toivottavasti löytävät sopivan kämpän.
Musta kuitenkin tuntuu, että näytät ihan normaalilta vaikka itse ajattelee aina itestään toisin. Tylsää jos kaikki ois samanlaisia. Sitä mieltä mä olen. Kyllä mäkin haluisin näistä vioista eroon, mutta ajattelen vaan että ihan vitun sama.. (Mutta laihempi olen TAAS jonain päivänä ja pysyn kanssa. Joskus sain laihdutettuu hyvään kuntoon mut tässä sitä taas ollaan oltu pitkään). Mulla oli enempi kaikkia huonoja ajatuksia itestäni teininä, mutta on ne nyt unohtunukin..
Tai unohtunu jossain määrin, oon ollut peruskoulun siis kiusattu, sen jälkeisistä opiskeluista ei ole tullut mitään, koska ahdistaa koulut... Viimeks olin tässä elo09-tammi10 välin opiskelemassa, mutta lopetin sen senkin takia koska ei ollut oikein mun ala sittenkään. Seuraavaksi aion kokeilla oppisopimuskoulutusta, enkä enää aio yrittää mitään muuta koulutusvaihtoehtoa. Koulussa oon hieman erilainen kuin mitä vapaa-ajalla; Amiksessa joutunut yksin kykkimään kun en osaa mennä juttuun mukaan ja tuntuu kyllä ettei muut sitä haluakaan..
Mielummin mäkin tunnun liikkuvan hämäremmän aikaan.. En nyt tiedä onko mulla mikään BDD, kyllähän
noita omia diagnooseja itelleen joskus tullut tehtyä, esim. mulla vois olla ADD :D
Ehkä tohon BDD:n ois jokin hoitokeino..
Mä jouduin kerran vielä kun olin alaikänen niin hoitojaksolle nuoriso psykiatriselle osastolle, koska koulun käynnistä ei tullu mitää kun jätin menemättä jne jne.. oli masennusta hiukan päällä .. No sain siihen aikaan itsetuntoa paremmaks ja laihduin sen puolen vuoden aikana kun osallistuin kaikkiin juttuihin mukaan ettei tarvinnut osastolla kykkiä katselemassa valkosia seiniä vaan.. Kävin puutarhalla aamusin töissä 1,5h, palloiluryhmässä oli kiva käydä eri osastolaisten kans pelaamassa sählyä/sulkkista ym. Kolmanneks hyvä juttu oli fysioterapia, rentoutusharjotukset ja sen sellaset pikku jutustelutuokiot sai mun itsetunnon paremmaks... Tosin se kyllä sitten huononi taas osastojakson jälkeen kun pääs takas kotiin kun olin kauheen painostuksen alainen (jatko suunnitelmaan ois kuulunu että oisin menny mutsin kahvioon töihin mut kykin siel vaan takahuonees jne.)
jos on tarvetta niin [email protected]
Tiedän järjen tasolla etten ole kauhean näköinen, mutta TUNNEN olevani yhtä aikaa jonkin verran kauheannäköinen ja sisäiseltä ydinolemukseltani jotain joka ei saisi olla olemassa, mahdollisesti jonkinlainen hirviö, cthulhu... Siitä loogisesti seuraa, että joko peili valehtelee tai olen väärässä ruumiissa.
Olen naiseksi syntynyt ja aina tuntenut, että miehenä olisi helpompaa, tietenkin! En kuitenkaan ole ikinä halunnut olla mies, haluaisin olla nainen mutta en osaa. Tuntuu että peilikuvani on joku kulissiolento, joka jos nyt ihan rehellisesti sanon, on enemmän supermodelin kuin tavallisen suomalaisen maatiaisen näköinen (pituus, ruumiinrakenne, kasvojen luusto, hiuslaatu..) Sen peilikuvan takana on taas tämmöinen möykky joka ei oikein ole ihminenkään, vaan sellanen limainen ja verinen iso musta solmu.
Täytän kohta 43 vuotta. Fiksailen peilikuvaani, kun en muutakaan voi. Kovin on sileä, kiinteä ja rypytön. Ero ikätovereihini kasvaa hetki hetkeltä. Olen ihan eri planeetalta kuin muut tantat ja heidän jutut jostain vitun LAPSISTA ja MIEHISTÄ, TYÖPAIKOISTA ja VOIVOI KUN ON MAANANTAI ja YHYY MITEN PITKÄ AIKA LOMAAN tappakaa ittenne vitun lehmät.
Pystyn samaistumaan tekstiisi osittain: huonoimpina päivinä minulla on ollut samanlaista. Oireeni ovat kuitenkin huomattavasti lievemmät kuin sinulla. Minulla ahdistus häiritsee painavimmin vain rakkauselämää, nk. "love-shyness".
Kirjoitat selkeästi ja tarkasti analysoiden. On hienoa, että autat itseäsi kirjoittamalla. Toivon, että saat apua etkä joudu enää kärsimään yksin.
Valitettavasti mullakin on saman tyyppisiä "oireita". Sulla tuntuu tilanne tosin olevan vielä huomattavasti pahempi. Monesti muakin hävettää katsoa peiliin, erityisesti jos on jossain julkisella paikalla ja sitten peilistä huomaat taas kuinka ruma ootkaan. Etenkin koulun yhessä vessassa vielä valot/peili jotenki sellanen että näyttää erityisen hirveeltä.
Kehtaan sentään lähteä ulos, käydä töissä ja tehdä muita arkijuttuja. Ehkä suurin seuraus itelle on se, ettei pysty mitenkään tekemään aloitteita ja siten mahdollisuudet seurusteluun ovat täysin olemattomat. Hävettäisi niin paljon mennä edes juttelemaan jollekin naiselle, että en pysty tekemään sitä.
No, ehkä me kaikki saadaan parempi ulkonäkö seuraavassa elämässä.
Mullakin on samanlainen onkelma pitäis vaan jatkuvasti olla peilin edessä ja kammata hiuksia sata kertaa päivässä.Tarkkailla jatkuvasti ryppyjä peilistä ,ja kaupassa pitää aina etsiä peili jotta näkisi ittensä .
olen laittanut itseni siedätyshoitoon tuon suhteen, mutta se menee siihen että välttelee peilejä.
Karseinta on psykoosissa, kun alkaa pelkäämään kameroita... En suosittele kokeilemaan.
Tunnen aivan samoin kuin ketjun aloittaja. Elelen vaan yksinäni. Ja joka päivä tunnen hirveää ahdistusta. Ennen kauppaan lähtöä pitää valmistautua todella pitkään fyysisesti ja henkisesti.
Meikkaamiseen menee helposti tunti ja pari tuntia vielä siitä kun pystyn menemään ovesta ulos. Ja auta armias jos satun näkemään vilauksenkin itsestäni jostain kaupan peilistä. Tunne pakko päästä heti pois valtaa, menen kassalle ja maksan vain jo korissa olevat ostokset. Vaikka olisin suunnitellut hyvän aterian sattaa se jäädä tekemättä. Kun en pystynyt tekemään ostoksia loppuun.
Tämä on todella raskasta. Itken todella usein ja ryven itsesäälissä. Olen monet kerrat päättänyt että tämä loppuu nyt. Aloitan uuden elämän enkä enää välitä vaikka olenkin yksi maailman rumimmista. Mutta kun mennen ulos, sama mieletön ahdistus valtaa minut välittömästi ja muistan kuinka ruma olenkaan.
Halu kuolla on välillä todella suuri. Itsemurhaan mulla ei kuitenkaan ole sisua. On vain elettävä tämän näköisenä täällä helvetissä. Pelkään että sossu ei kohta anna enää rahaa ja laittaa pakko opiskelemaan tai johonkin työharjoitteluun. En kestäis sitä. Ajatuskin jostain joka päiväisestä työstä saa ahdistumaan.
Ja kaiken lisäksi olen vasta 19v. Mulla menee koko nuoruus ohi. Tätäkö tää elämä oikeesti on? Olen todella epätoivoinen.
Niin se kai on - valitettavasti. En itse ainakaan usko, että millään terapioilla tai muulla paskalla saa sitä ajattelua omasta itsestään muutettua. Uskon, että joko koko syndrooma joskus hälvenee ajan myötä tai sitten ei.