Siellä oli se kuisti.
Ilman lämmitystä,
auringonnousun oranssit salusiinit.
Villiintyneiden omenapuiden oksat
kutittelivat hempeiden
kesätuulten aikaan sen ikkunaruutuja,
hakkasivat syksyn puuskissa
hauraanmakuisilla valkeilla kuulailla.
Kops, kops.
Oravilla syötävää niin maassa kuin puussa.
Kesyyntyivät.
Tulivat syömään pähkinöitä
suoraan kämmeneltä talven tullen.
Kauniit, vikkelät luonnonluomat,
niiltä piti vahtia lastenvaunut.
Fasaanit marssivat toitotellen
ruokintapaikalleen oikotietään
pihan poikki,
herättivät joskus lapsen.
Edellisen asukkaan istuttamat
narsissit nousivat keväällä itsestään,
yllättivät kukkatorvineen.
Lapsi osasi jo kävellä,
oppi puhaltamaan
voikukan siemenlaskuvarjoja -
leikki tuulta ja kikatti voimiaan.
Seuraavina kesinä riitti kitkemistä.
Lemmikeillä siniset silmäterät,
tuetut pionit patsastelivat.
Edellisen puutarhurin perintöjä.
Niin, se kuisti...
Mitä siitä?
Ilman lämmitystä,
auringonnousun oranssit salusiinit.
Villiintyneiden omenapuiden oksat
kutittelivat hempeiden
kesätuulten aikaan sen ikkunaruutuja,
hakkasivat syksyn puuskissa
hauraanmakuisilla valkeilla kuulailla.
Kops, kops.
Oravilla syötävää niin maassa kuin puussa.
Kesyyntyivät.
Tulivat syömään pähkinöitä
suoraan kämmeneltä talven tullen.
Kauniit, vikkelät luonnonluomat,
niiltä piti vahtia lastenvaunut.
Fasaanit marssivat toitotellen
ruokintapaikalleen oikotietään
pihan poikki,
herättivät joskus lapsen.
Edellisen asukkaan istuttamat
narsissit nousivat keväällä itsestään,
yllättivät kukkatorvineen.
Lapsi osasi jo kävellä,
oppi puhaltamaan
voikukan siemenlaskuvarjoja -
leikki tuulta ja kikatti voimiaan.
Seuraavina kesinä riitti kitkemistä.
Lemmikeillä siniset silmäterät,
tuetut pionit patsastelivat.
Edellisen puutarhurin perintöjä.
Niin, se kuisti...
Mitä siitä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
miten houkuttelevan kotoisalta
kuisti näytti pihatien päästä,
kun asteli pitkän työpäivän
jälkeen tai asioiltaan kotiin.
Ja miltä tuoksuivat
puutarhan omenapuut.
Ja miten kukkivat, kukkivat niin,
että peittivät vaarallisesti
oksien läpi taloon johtavan
mustan sähkökaapelin.
Ja sen kaikkien aikojen ukkosen.
Sen päivän, kun sinä saavuit
tavallista myöhempään kotiin.
Ja sinun puukenkäsi,
ja kuinka kopistelit aikasi kuistilla,
viivyttelit riisumassa läpimärkää
sinistä villatakkiasi.
Ja miten kastelit poskeni.
Ja miten emme tavanneet toisiamme
suutelematta,
miten emme eronneet toisistamme
suutelematta.
Miten salama oli iskenyt.
Ja miten ei kovinkaan kaukana -
lähinaapurustossa paloi.
Ja miten hehkuikaan
sinä päivänä
oranssinpunaisena
pohjoinen taivas.
maalailevia, raikkaita, vähän muista poikkeavia täällä siis. Ja jotain pientä yllätystä, kuisti, tulipalo
:)
Ruohonleikkuri oli
hartiakäyttöisen työntövoimainen.
Se räksätti,
ja sinä marssit sen perässä,
ajelit mennen, tullen paidatta.
Miten työn muovaamat lihaksesi
liikahtelivatkaan, ja
miten minä vilkuilinkaan sinua
tavan takaa,
kun ripustin lapsen pyykkejä
kesätuulen silitettäväksi.
Meille tuli sisälle asti
vain kylmä vesi.
Sinä olit taas pilkkonut halot valmiiksi,
lämmittänyt taas saunan padassa
valmiiksi vettä -
minä hangannut käsissäni nyrkkipyykin ja
isommat, painavammat kolisevassa sinkkisaavissa
pyykkilauta etumustani vasten.
Lapsi otti tukea pitkän
farkkuhameeni helmasta.
Veisin hänet tuota pikaa taas
hiekkalaatikolle, jonka olit
hänen leikkejään varten rakentanut.
Hiekka valuisi sormiemme välistä,
niinkuin riittämättömät,
malttamattomat tunnit,
täyttyisi tiimalasin pohja,
kääntyisi vuosikin toiseksi.
Niiksi kaikiksi.
Tänään omistamme jo pesukoneen.
Sekin saa minut hymyilemään
käsinpesuohjelmineen.
Sinä vilkuilet vuorostasi minun perääni
ja sanot:
- "Sano, kun mielesi kuitenkin tekee,
että käsienpesuohjelmineen..."
Tirritämme niin tässä toisiamme.
Hörppinyt aamukahvisi,
lukenus Hesarisi.
Minä korjaan pöydän.
Se on kestänyt monta muuttoa,
alkaa prakailla liitoksistaan
liian kuivassa kerrostalokaksiossa.
Vuosien saatossa minusta tuli nikkari,
sinusta vuorostaan lukija.
Pakkaat jo reppuasi,
lainakirjojen palautuspäivä, sanot.
Sinunkin askeleesi ovat alkaneet painaa.
Istahdat mielelläsi vähäksi aikaa
kirjaston koneelle.
Selailet.
Luet mitä olen meistä nyt kirjoittanut.
Tilaat itsellesi uutta luettava.
Kun palaat,
päivällinen on katettu,
olet taas nälkäinen.
Niin minäkin.
Istumme jälleen samaan pöytään,
nyt kahden.
Anopin peruja.
Arabia-astiasto
ja pellavainen pöytäliina,
liinavaatteiden laventelin tuoksu.
Laadukasta.
plop...
ja sukupolvelta toiselle kestävää,
perin perinteikästä.
Anoppi otti minut avosylin vastaan -
sai viimein toivomansa tyttären.
Sinä olet yhä yksin huoltaneen ainoa poika -
me sinun kaksi tärkeintä naistasi.
Miehuutesi oven kiilat.
Lapsesikin, yhteinen lapsemme
on jo nuori kaunis nainen,
yhtä kaunis ja samalla komea kuin
me olimme pensasaidan ympäröimän
talomme kesäisellä tontilla.
Sinä olit nuori jumalani, Adonikseni,
ja minä lapsesta huolehtiva jumalattaresi,
kuohuista noussut Afroditesi -
koko maailma oli jalkojemme juuressa.
Voi sitä nuoruuden uhoa - millaista historiaa!
Ja se tepastelemaan oppinut,
puhumaan opetteleva lapsi,
intohimomme hedelmä
omilla tutkimusmatkoillaan
pyllähtelemässä nurin pehmeälle nurmelle -
kantamassa harteillaan uutta uljasta maailmaa
pikkuisessa punaisessa Tutta-mekossaan,
jonka rinnuksilla loisti keltainen,
hymyilevä aurinko ja
jonka kasvoja kehysti esikoisaura.
- Äiti, miksi aurinko ei ole koskaan sininen?
- On se. Aina kun äiti katsoo näin sinun sinisiin silmiisi...
Askeltemme jäljet vielä äsken
loskanharmailla kaduilla peittyvät -
sataa vinosti lunta.
Puutarhat lepäävät,
talot lämpenevät.
Talven ja pakkasten tullen,
kun on routinut tarpeeksi syvältä,
ja taivaalta karanneet
tähdet pilkkivät katseita hangentuikkeena,
sirpaleina nietoksissa,
saatto käy rinteen päälle,
hautausmaalle.
Tienposkella muutama jäniksenjälki,
pikkulintujen askellusta,
piipertäjien ymmyrkäisiä piirroksia,
talventörröttäjiä.
Purot ja meret kantavat jäänsä.
Ihmiset peittävät päänsä,
aurat kolistelevat ja
mäntyjen rungoissa virtaa.
Minäkin tykkään tämän "ajatusviivan" runoista :))
Herättää ajatuksia, nostattaa mielikuvia. Erityisesti pidin tuosta ensimmäisestä ja toisesta kirjoituksestasi, niissä oli erityisen ihana tunnelma. Lisää tällaista kiitos^^
Terkuin, Erään kaukaisen maan prinsessa (nyökyttelee vaikuttuneena)
rakkausrunopalstakin kaipaisi uutta, tuoretta verta?:)
sinä hirnahdat, hekottelet niin,
että aamukahvi läikkyy rinnuksillesi.
Tänä aamuna kätesi eivät vapise.
Sinusta on tullut pappa,
sinivalkoruudullinen flanellipaita
ja ylähuulessa harmaantuneet
harottavat viikset,
jotka ovat kompensoineet
monen vuosikymmenen ajan
törröttävää alahuultasi.
Et pidä parranajosta,
siitä tulee kasvoillesi haavoja.
Sinulla on vielä vähän akne.
Jotkut kypsyvät hitaammin. Finnit.
Sinulle taisi tulla murrosikä
vasta Suomen harmaissa.
Selitit aina, että ne sarkavaatteet
sai selänkin kukkimaan.
Et sietänyt äitisikään komentoa.
Teet taas lähtöä,
taloyhtiössä on laiskanlaiset huoltomiehet,
tai kiireiset ja uutta lunta on.
Toppahoususi kahisevat.
Piposi näkyy hiostavan, kun etsit
hansikkaita naulakon hyllyltä.
Tuhiset jotakin mennessäsi,
vaikka kaipaat ruumiillista työtä.
Sen tekijä sinä olit.
Suutelet yhä lähtiessäsi,
kaiken keskellä ja kesken kaiken.
Ovi sulkeutuu jälkeesi,
pääset omaan elementtiisi,
tekemään näkyvää jälkeä.
- Niin mitä jo Pontius Pilatuksen aikoina?
unohdin kysyä.
Taittelen Hesarisi lehtihyllyyn.
Näkyi olevan auki
kodinkonemainoksen kohdalta.
Hymyilen.
On perjantaisiivouksen aika.
Ja talipallojen ja
auringonkukansiementen.
Sinistä vettä nähnytkään.
Vein sinut vesille.
Soudatin monta kilometriä
leiripaikalle.
Illan tullen keinuimme keveillä aalloilla,
tyyntyikin ja ahventa tuli.
Sinulle tuli hätä.
- Veneessä ei saa seisoa,
sinä tohotit.
Mistä lienet sen oppinut,
opettelit vasta soutamaankin.
Rantaan mentiin lujaa,
temmpoit ja räiskyttelit.
Minä koetin pitää perää,
että edes kohdille osuttaisiin.
Kivillehän sitä mentiin
ja sinä viivana pusikkoon.
Paras syöntiaika meni ohitse.
Maattiin veneen kokassa,
minä sinun kainaloisena
ja ajelehdittiin.
Sytytettiin nuotio,
kääriydyttiin toisiimme.
Sinä säikyit kuikan huutoa,
nuotion rätinää,
sitäkin, että aamuyöstä,
ennen auringonnousua,
vähän vilusti.
Sellainen erämies,
nautittava vaan koko satsi.
eivät olisi maistuneet samalta
kenenkään toisen kanssa:
Vaan nautittava koko satsi.
Jossakin kohtaa sinulle turhien
sanojen järjestys vaihtuu,
merkitykset muuttuvat.
Joku, jokin ei lakkaa merkitsemästä.
Suostua elämään
toiseksi parasta elämää?
Mitkä tahansa terälehdet varisevat,
nukkaiset varret tummuvat,
nahistuvat ja taittuvat, mustuvat,
maatuvat hitaasti mullaksi maan hyväksi.
Minkä tahansa puun lehdet
luopuvat vihreydestään,
lakkaavat yhteyttämästä
rungon ja juurien hyväksi.
Kun aika on kypsä,
ne punertuvat, kellastuvat,
ja ihminen nauttii ruskan väriloiston,
kunnes on irroittamisen aika.
Yksittäiset linnut erottuvat taas oksilta.
Ne joiden oli määrä jäädä, jäävät.
Kevään ensimmäisinä ne
tulevat virittämään reviirilaulunsa,
kutsukujerruksensa sillä
vahvemman oikeudella,
että selvisivät talvesta hengissä -
jatkaakseen omaa lajiaan.
Ihmiset omivat sirkutuksen -
kyyhkysten pulinan,
varisten kraakunnan, lokkien krääkäisyt
- no jaa, kevättä rinnassa.
Ja vaikka sattuisi pilvisiä päiviä,
tienposkien mudasta, pölyihin
nousevat leskenlehtien mykeröistä
miniatyyriauringot.
Vaikka ajaisit pysähtymättä,
matkallasi niidenkin ohi.
lukea, kuvat muuttuvat tarinaksi ja nurkan takana ajatusviiva - auki jäänyt ovi. Tarinankertojan kynästä sulan arvoista - rakkautta.