Kaipaisin nyt asiantuntevia vastauksia, vaikka tällä palstalla suurin osa näyttää olevan itse avun tarpeessa olijoita.
Eli voinko tosiaan potea masennusta, jos en varsinaisesti tunne surullisuutta tai ajattele masennusta ilmentäviä ajatuksia, "että elämäni on hirveää, että olen alakuloinen jne." Vaikea selittää mitä tarkoitan, joten älkää ottako liian konkreettisesti. Mutta samanaikaisesti olen tuhat kertaa lamaantuneempi ja kuolleempi, kuin monet masentuneista. Uskon olevani jo liian "sairas" kokeakseni masentuneisuutta, ja osasyy miksi en tietoisesti tunne masentuneisuutta on se, että päädyin tähän sellaisen elämän kautta josta olin ylpeä ja josta aina tiesin, että juuri sillä tavalla aijon ja haluan elää, vaikuttipa se muhun miten negatiivisesti (ja periaatteessa haluan edelleen). Siksi en siis tietoisella tasolla koskaan valittanut sen seurauksista, vaikka tiesin että niitä seurauksia on. (Puhun nyt mm. tahallisesta eristäytymisestä ihmisistä, ja asettumisesta omaa luontoa vastaan.) Johtuneeko tuosta, että olen masentunut vain alitajuisesti, enkä tietoisesti tunne mitään negatiivista. Itse asiassa en tunne enää yhtään mitään, paitsi loputonta apatiaa. Ainoa mitä korkeintaan voisin tuntea on pientä tyytymättömyyttä tähän apatiaan ja kasvimaisuuteen, mutta ei mulla ole mitään voimia ja motivaatiota tai oikeastaan kykyäkään päästä tästä tilasta pois, enkä tiedä miten voin vain alkaa yhtäkkiä haluta jotain, niinkuin ihmiset yleensä. Tiedän kyllä mikä voisi myötävaikuttaa tuohon, normaali inhimillinen toiminta kuten sosiaalinen elämä ym. Mutta kun tämä on noidankehä, enkä pysty enää noihin normaaleihin asioihin, ja mitä pidempään en pysty, ja lojun lattialla tuijottaen yhteen pisteeseen, sitä vähemmän pystyn sitten myöhemmin. 20-vuotiaaksi olen yllättävän kasvi ja vietän neljän seinän sisään teljetyn 90-v vanhuksen elämää, jolle vuodenajat vaihtelee huomaamatta, mitään ei tapahdu, ja sanon nyt ihan kirjaimellisesti etten tee yhtään MITÄÄN. En ole viime aikoina jaksanut edes katsoa tvtä. Joskus musiikin kuunteleminen vie liikaa voimia. Ihan kirjaimellisesti saatan istua koko päivän sängyllä tuijottaen tyhjyyteen, ja jos kyllästyn menen nukkumaan. Mua on alkanut väsyttääkin usein ja tarvitsen pienenkin ponnistelun jälkeen lepoa. Yhden päivän aikana voin käydä mieluiten vain yhdessä paikassa, esim. jos haluaisin oikeasti vähän elääkin ja käydä vaikka leffassa, ja pitäisi vaikka käydä myös jossain virastossa, niin en jaksa yhdistää noita ja käydä molemmissa samana päivänä, vaan jätän leffan sitten johonkin toiseen päivään. Joskus kotona ollessani silmissäni sumenee joka ikinen kerta kun nousen seisomaan. Pelkäänpä että kohta alan nukkua jo 16 tuntia päivässä, ja lopulta en herää ollenkaan.
Sanoessani että olen tavallaan paljon syvemmin "masentunut" ja lamaantunut kuin monet muut, vaikka en tunne masentunutta mielialaa, tarkoitan, että sivusta katsottuna olen paljon passivoituneempi. Jäätynyt paikoilleen. Zombi. Niin zombi, etten jaksa ihmetellä tätä tilaani.
(Jatkuu toisessa viestissä:)
Eli voinko tosiaan potea masennusta, jos en varsinaisesti tunne surullisuutta tai ajattele masennusta ilmentäviä ajatuksia, "että elämäni on hirveää, että olen alakuloinen jne." Vaikea selittää mitä tarkoitan, joten älkää ottako liian konkreettisesti. Mutta samanaikaisesti olen tuhat kertaa lamaantuneempi ja kuolleempi, kuin monet masentuneista. Uskon olevani jo liian "sairas" kokeakseni masentuneisuutta, ja osasyy miksi en tietoisesti tunne masentuneisuutta on se, että päädyin tähän sellaisen elämän kautta josta olin ylpeä ja josta aina tiesin, että juuri sillä tavalla aijon ja haluan elää, vaikuttipa se muhun miten negatiivisesti (ja periaatteessa haluan edelleen). Siksi en siis tietoisella tasolla koskaan valittanut sen seurauksista, vaikka tiesin että niitä seurauksia on. (Puhun nyt mm. tahallisesta eristäytymisestä ihmisistä, ja asettumisesta omaa luontoa vastaan.) Johtuneeko tuosta, että olen masentunut vain alitajuisesti, enkä tietoisesti tunne mitään negatiivista. Itse asiassa en tunne enää yhtään mitään, paitsi loputonta apatiaa. Ainoa mitä korkeintaan voisin tuntea on pientä tyytymättömyyttä tähän apatiaan ja kasvimaisuuteen, mutta ei mulla ole mitään voimia ja motivaatiota tai oikeastaan kykyäkään päästä tästä tilasta pois, enkä tiedä miten voin vain alkaa yhtäkkiä haluta jotain, niinkuin ihmiset yleensä. Tiedän kyllä mikä voisi myötävaikuttaa tuohon, normaali inhimillinen toiminta kuten sosiaalinen elämä ym. Mutta kun tämä on noidankehä, enkä pysty enää noihin normaaleihin asioihin, ja mitä pidempään en pysty, ja lojun lattialla tuijottaen yhteen pisteeseen, sitä vähemmän pystyn sitten myöhemmin. 20-vuotiaaksi olen yllättävän kasvi ja vietän neljän seinän sisään teljetyn 90-v vanhuksen elämää, jolle vuodenajat vaihtelee huomaamatta, mitään ei tapahdu, ja sanon nyt ihan kirjaimellisesti etten tee yhtään MITÄÄN. En ole viime aikoina jaksanut edes katsoa tvtä. Joskus musiikin kuunteleminen vie liikaa voimia. Ihan kirjaimellisesti saatan istua koko päivän sängyllä tuijottaen tyhjyyteen, ja jos kyllästyn menen nukkumaan. Mua on alkanut väsyttääkin usein ja tarvitsen pienenkin ponnistelun jälkeen lepoa. Yhden päivän aikana voin käydä mieluiten vain yhdessä paikassa, esim. jos haluaisin oikeasti vähän elääkin ja käydä vaikka leffassa, ja pitäisi vaikka käydä myös jossain virastossa, niin en jaksa yhdistää noita ja käydä molemmissa samana päivänä, vaan jätän leffan sitten johonkin toiseen päivään. Joskus kotona ollessani silmissäni sumenee joka ikinen kerta kun nousen seisomaan. Pelkäänpä että kohta alan nukkua jo 16 tuntia päivässä, ja lopulta en herää ollenkaan.
Sanoessani että olen tavallaan paljon syvemmin "masentunut" ja lamaantunut kuin monet muut, vaikka en tunne masentunutta mielialaa, tarkoitan, että sivusta katsottuna olen paljon passivoituneempi. Jäätynyt paikoilleen. Zombi. Niin zombi, etten jaksa ihmetellä tätä tilaani.
(Jatkuu toisessa viestissä:)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oikeastaan jätän kertomatta yhden olennaisimmista ja vakavimmista asioista, joka mua koski vielä vuosi tai pari sitten, mutta josta olen pikkuhiljaa päässyt yli. En ole koskaan hakeutunut hoitoon, mm. koska en halunnut tyhmentää itseäni lääkkeillä, ja kyllä, masennuslääkkeillä ON tyhmentävä vaikutus, ainakin periaatteessa, vastapainoksi antipsykooteille. (Kognitiivista) terapiaa en puolestani tarvitsekaan, koska ei ole mitään mitä psykiatrit voivat saada tietää alitajunnastani, mitä en jo tietäisi. Olenhan itse perehtynyt psykologiaan, ja itsetuntemus on minun lähes tärkein vaatimus itselleni, joten tiedostan lähes kaikki perimmäiset "tarpeeni" ja valmiuteni. Minulla on myös hyvä itsetunto, mikä poikkeaa masennuksen kuvauksesta. Voi olla, että alitajuisessa (tunne- ja vaistotasoisessa) itse*luottamuksessa* on puutteita, ainakin sosiaalisissa tilanteissa. Mutta persoonana arvostan itseäni ja kykyjäni paremmin kuin hyvin, yhä edelleen, vaikka ehkä se on vain ajan kysymys, koska en ole jo pitkään jaksanut käyttää niitä kykyjäni. Olen hyvin dissosiatiivinen, eli tarkastelen itseäni aina ulkopuolelta, enkä heittäydy kokijan roliin, enkä näin ollen voi tunteakaan mitään. Uskon voivani tappaa ihmisen kylmän rauhallisesti, jos haluaisin, MUTTA tämä ei nyt tarkoita että haluan sitä. Kuten sanoin, en jaksa haluta enää mitään, edes tota. Ei tarvitse huolestua. Aiemmin mulla on ollut myös skitsotyyppisiä ominaisuuksia, mm. skitsofrenian negatiivisten oireiden tunnusmerkit täyttäviä ominaisuuksia, vielä silloin, kun minua näki ihmisten maailmassa, kun kävin vielä koulua. Olen mm. varsin vainoharhainen persoona. Skitsoon kuuluu jopa puheen muuttuminen sekavaksi, joka mullakin alkoi eristäytymisen myötä. Mutta nämä skitso-ominaisuudet kuuluvat pikemminkin synnynnäiseen tietynlaseen mielenlaatuun, joten tulen aina olemaan altis niille, vaikka sitten ihan lievimmässä muodossa, mikä ei ole vielä "sairautta". Mietin vain, voinko olla masentunut, vaikka on alttiutta juuri skitsotyyppisille... ? Uskoisin niin. Yksi näistä synnynnäisistä valmiuksista on herkkyys, ja kyllä, olen alun alkujani, pohjimmiltani herkkä, vaikka nyt se ei oikein tunnu missään. Herkkyys on myös vastaanottavuutta ärsykkeille ja informaatiolle, mikä on älykkyyden edellytys. Jos en olisi herkkä, olisin elämäni kunnossa ja "terve".
Mutta jos tullaan lopulta siihen, mitä varten oikeastaan kirjoitan koko viestiä, ja mitä teistä haluan: Onko tämä vaikea tilani mielestänne masennusta, vai edellyttääkö masennus, että tunnenkin masentuneisuutta?
Toinen kysymys: Voiko aktiivisuutta, eloisuutta ja kokevuutta lisätä jotenkin muuten kuin aineilla? Jos voi, niin onko ne juuri niitä toimintatapoja jotka vaatii sitä aktiivisuutta ja eloisuutta? Entäs sitten aineilla? Käytetäänkö siihen aina juuri masennuslääkkeitä eli SSRI, MAOI ja trisyklisiä, aktivoittavia aineita? Tehoavatkohan näin vakavaan lamaannukseen?
En hae muutosta siksi, ettenkö muka kestä enää, vaan täysin loogisesti ajatellen, tiedän että haaskaan pahimman kerran nuoruuttani, enkä saa mitään aikaiseksi. En haluta herätä eloon vasta 30 v. menneessä, kun parhaat ikävuodet on jo menneet.
Ja kuinka surullista olisikaan saada nyt joltain vastaukseksi tällainen ainoa lause: "Hakeudu nyt alkajaisiksi hoitoon." Enkai muuten tässä kirjoittaisikaan?
surullista luettavaa tuo viestisi. varmasti jokaisella ihmisellä on eri käsitys masennuksesta, jollekin se on kun aamulla harmittaa lähteä ulos räntäsateeseen, ja jossainhan se määritellään yli kaksi viikkoa kestävänä alakulona. sitten on taas ihmisiä, jotka ei käsitä tai halua käsittää masennusta, vaikka se veisikin kaikki voimat. kuulostat vähän siltä, ettet tahdo asiaa itsellesi myöntää, ehkä sun käsitys masennuksesta on eri kuin olotilasi, mutta sama se miksi sitä kutsutaan. puhut lamaannuksesta ja juuri sitä masennus pahimmillaan on, ei silloin välttämättä tunne surua eikä tarvitse ajatella, että elämä on paskaa ja narunjatkoksi, silloin ei vaan välitä. on niin paha olo, että tunteet lyö lukkoon.
luulen, että tajuan sua aika hyvin. olin ehkä 15 kun masennuin ekaa kertaa, 16-vuotiaana mulla oli psykoottisia kokemuksia ja painajaisia, sillalta hyppääminen tuntui olevan vain seuraava askel. en pystynyt ajattelemaan sitä kuolemana, se olisi vain se askel. en paljoa välittänyt perheestäni ja onnistuin kieltämään itseltäni sen, ettei mulla ollut kuin yksi kaveri, jota en usein jaksanut nähdä. se, että on edes yksi kaveri, on hyvä asia ja olisinpa ollut hänestä kiitollisempi. mulla oli jotenkin sumuinen olo, päätä särki jatkuvasti, ajatus ei pysynyt kasassa muuten kuin silloin kun ajattelin mielikuvitusjuttujani - todellisesta elämästä mulla ei ollut otetta. masentunut en kuitenkaan mielestäni ollut, loukkaannuin kun nuorisopsykiatrian polilla tehtiin testejä, joiden mukaan mulla sitten oli masennus. olin niiden mielestä sairaalahoidon tarpeessa pahimpien kokemusteni jälkeen, lääkkeitä mulle tyrkytettiin niin kauan, kun isäni kävi raivoamassa niille muijille. ihan hyvä, koska ajatus lääkkeistä oli painajaismainen, ja samoin kuin sinä, ajattelin niiden tyhmentävän mua.
useimmat lääkkeet lamauttaa vielä pahemmin. mao-estäjistä ei ole omaa kokemusta, mutta muutamaa ssri-lääkettä olen syönyt ja vaikka masennuslääkkeistä sanotaan, että piristävät, antavat puhtia tehdä asioita, ne myös lukitsevat tunteet johonkin boksiin, tekevät vähän välinpitämättömäksi mikä itselläni ainakin johti siihen, ettei yksinäisyys, kämpän siisteys, oman terveyden viimiset rippeet haitanneet, enkä paljoa siivoillut, huolehtinut itsestäni eikä ollut mielenkiintoa nähdä kavereita. moneen kuukauteen en ole ko ryhmän lääkkeitä syönyt, mutta mielenkiinnottomuus elämään niistä jäi.
samat lääkkeet, mitkä teki musta välinpitämättömän, toiset mitkä aiheutti aggressiivista maniaa ja ahdistusta, on auttaneet tuttujani, joten nää on yksilöllisiä asioita.
kyllä sun pitää hakeutua jonkunlaiseen hoitoon. on hyvä, että tiedostat asian ja pohdit sitä, ja että elämän hukkaankuluminen surettaa sua. sulla siis on ton olotilasi alla ripaus toivoa ja elämänhalua, ja jos pidät niistä kiinni, pääset vaikka miten pitkälle. yksinkertaisesti voisit varata ajan terveyskeskukseen, jossa lääkäri jututtaa sua, luultavasti lähettää yleisen terveydenhoidon psykiatrille tai määrää lääkkeitä. lääkkeitä sulle yritetään määrätä joka tapauksessa, niiden varassa länsimainen terveydenhoito pyörii. pääsisit kuitenkin puhumaan mielenterveyspolin hoitajien kanssa, ja aikuisena sulla on oikeus päättää syötkö lääkkeitä vai et, ne eivät ole este sille, ettetkö saisi käydä juttelemassa hoitajalle.
jos rahasta ei ole pulaa, voit myös mennä yksityiselle, yksi tai kaksi juttutuokiota harvemmin riittää, ellei kyseessä ole joku ihmeparantaja, eli hintavaksi voi tuolla. yleinen terveydenhoito on mitä on ja jonottamaan pääsee varmasti, mutta ei maksa sulle mitään, sun pitää nousta sängyltä päästäksesi hoitajan juttusille ja puhuessasi lamaannus alkaa pikkuhiljaa aueta. kannattaa yrittää, sulla on oikeus päästä eroon tuosta olosta ja aloittaa elämä.
Kun luin kirjoituksesi, minulle tuli mieleen, että saatat sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minun mielestä sinun olisi viisainta hakeutua terveyskeskukseen ja pyytää ottamaan verikokeet, myös toi kilpirauhaskoe, toisinaan noiden oireiden takana voi olla ihan fyysinen sairaus, jota sinun tapauksessa näyttäisi aika todennäköiseltä.
Vastaan ensin tolle 2. vastaajalle: Olipas muuten mielenkiintoinen ja yllättävä kommentti. Kun kävin lukemassa tosta taudita, olin ällikällä lyöty, koska suorastaan jokainen oire esiintyy mullakin, jopa sellaiset, joista en täällä kertonut. Taidanpa tosiaan käydä tekemässä verikokeet, ei liene vaikeaa, ne on vain verikokeet, kyllä [ ] ei [ ].
"kuulostat vähän siltä, ettet tahdo asiaa itsellesi myöntää" Tavallaan myönnän ja tiedän että niin on, mutta en katsonut olennaiseksi korostaa että olen pohjimmiltani masentunut, koska tietoisesti olin tyytyväinen ja myös aijoin olla tyytyväinen elämääni, joten enemmän tai vähemmän oikeilla jäljillä olet...
"ettei mulla ollut kuin yksi kaveri, jota en usein jaksanut nähdä... olisinpa ollut hänestä kiitollisempi." Tuo nyt on suoraan mun elämästä, koska mullakin oli vain yksi kaveri, mutta aloin menettää sen siinä 15-vuotiaana, ja nykyään tapaamme jotain 8 kertaa vuodessa, vaikka asutaan aika lähellä toisiamme. Ihan itse otin etäisyyttä, ja aluksi se tuntuikin niin ihanan vapauttavalta. Itsekin sulkeuduin fantasiamaailmaan. Lähetin ajatuksia ajatusteni lukijalle, ja odotin, milloin mut jo viedään siihen toiseen maailmaan, mihin oikeasti kuulun. Jälkeenpäin ajateltuna typerää itsepetosta ja toiveajattelua, joka piti mut suht koht järjissään. Oi niitä lukuisia fiktiivisia poikaystäviä. Todellisia en koskaan halunnutkaan, enkä muuten edelleenkään. Hyi.
"vaikka masennuslääkkeistä sanotaan, että piristävät, antavat puhtia tehdä asioita, ne myös lukitsevat tunteet johonkin boksiin, tekevät vähän välinpitämättömäksi mikä itselläni ainakin johti..." Juuri nyt mulle riittäisi, jos edes tuo pitää paikkaansa, että ne antavat puhtia tehdä asioita, se on ainoa mitä tarvitsen, mistään muusta en jaksa välittää.. Ryhdyn mielummin vaikka psykoottiseksi, kuin olen täällä. Tai maanisdepressiivisyyskin vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta. Ne sentään saa jotain aikaiseks manioidensa aikana - on lukuisia tunnettuja taiteilijoita. Mutten taida olla kykeneväinen psykoosiin, nervini venyvät loputtomiin, enkä voi edes ikinä saada raivokohtausta, murtua, vaan kaikki ärsyttävät asiat kestän ilmeenkään värähtämättä, tuntematta tietoisella ja oikealla tavalla mitään ja vastaan ihmisille samalla monotonisella rauhallisella äänellä... Loppujen lopuksi, mielummin olisin ärtynyt, aggressiivinen pohjaton misantrooppi, jollaisena elin siinä nelisen vuotta, kuin realistisen masentunut, ja kohdistaisin tyytymättömyyden itseeni. Voiko joku väittää, että viha on epämiellyttävä tunne? Suru on, viha puolestaan - jos se on tietoista - se on itsesi oikeuttamaa eli ylpeää, ja syvimmässä muodossaan parasta mitä tiedän. Kaipaan noita vanhoja hyviä aikoja. Mutta aloin nähdä jopa vihan lopulta säälittävänä reagoimisena vaistomaisesti ympäristön vaikuttimiin, enkä enää kokenut sitä omaksi itsenäisen ajattelun tuotteeksi. Tätä se vanhuus nyt sitten on.
(no saatana, jatkuu taas toisessa viestissä. on muuten hieno keksinkö teiltä, S24!)
Vaikuttivatpa ne lääkkeet miten tahansa, niin viimeinen asia mitä haluan, että ne saisivat mulla seksuaaliset halut heräämään. Jos voisin, kävisin sterilisoimassa itseni ennen kuin alan lääkkeitä käyttämään, mutta eihän sitä minulle tehdä. En missään nimessä halua päätyä alhaiseksi lisääntyväksi elukaksi, joka takaa, että tämä laji jatkaa järjetöntä olemassaoloaan. Ja katsokaa, ihmisvastaiset periaatteeni ovat jäljellä, niin miten ihmeessä kuvittelen voivani muuttua siihen inhimillisempään suuntaan? Tuo näyttää muuten lauseena todella hirveältä. Ai "miten voin"? Kysyisin mielummin "miksi ihmeessää edes haluan"? 2007-minä ampuisi minut, jos edes näkisi mut nyt, ja ymmärrän häntä hyvin. No olen jo vuositolkulla ajatellut juuri tuolla tavalla, kuin äsken, "havahtanut" siihenastisiin periaatteisiini ja pitäytynyt niissä, mutta nyt saatan olla vihdoinkin valmis uhraamaan jotain. Ehkä ne SSRI-lääkkeet olisivat minulle vain hyväksi.. Palauttaisivat samanlaiseen tilaan kuin pari vuotta sitten, niin tunteiden puolesta, kuin tekisivät hiukan aktiivisemmaksi. Olin silloin sellaisessa "toimintavalmiudessa", että mulla oli vielä usko, että teen sen ja sen jos haluan, ja sitten kun olen suunnitellut valmiiksi. Se oli industrial-aikaa, nyt dark ambient aikaa :). Mutta erona on se, että sellaisessa tilassa on vähemmän toivoa parantumisesta, anteeksi muuttumisesta inhimillisempään suuntaan, vaikka se olotila on paljon miellyttävämpi. Sellaisessa tilassa olen tyytyväinen tilaani, enkä hae muutosta. Ainoa syy miksi en sitten välttämättä halua sitä nyt, on että se on tie kohti tuhoa. Se ei ole luova ja tuottava, vaan destruktiivinen tila. Nykytilani on puolestaan epämiellyttävämpi, mutta se on oikeilla raiteilla kohti elämää, koska haluan pois tästä siihen elämä-suuntaan. Enimmäkseen. No joskus haluan takaisin vanhaan.
Se, että useimmat lääkkeet lamauttaa entistä enemmän, ei kuulosta nyt kyllä ollenkaan lupaavalta. Lääkkeet taitavat olla ainoa toivoni. Jos ne ei tepsi, niin ei mikään. Ja mitään alkoholia tai huumeita en todellakaan ala käyttämään!
Sori, jos en osaa kirjoittaa lyhyesti, mutta tässä tulee tämän viestin pääkysymys: Jos olen ennastaan paranoidi, niin kannattaako noita SSRIä (tms. masennuslääkkeitä) alkaa käyttää, vai vahvistavatko ne vain entisestään epäluuloja, ja aiheuttavat jonkinlaisia sosiaalisia fobioita? Eikös nimittäin aktivoittavat aineet tee myös herkemmäksi? Tuo on ainoa minkä alalla olen vielä tunteellinen, vaikkakin piilevästi, mutten ole pitkään joutunut sosiaalisiin tilanteisiin, joten ei ole ollut tilaisuutta vainoharhailla...
Mjoo... Aina silloin tällöin kerran pari vuodessa itken katkerasti, mutta silloin usein nauran hysteerisesti päälle, ja laitan jonkinlaisen masokistisen vaihteen päälle. Mottoihini on kuulunut, että kun tuntuu aivan sietämättömältä, eikä ole mitään ulospääsyä, niin ei auta kuin nauttia siitä. Eihän se mihinkään johda. Mutta toistan, kun ei ole ulospääsyä, paitsi kuolema.
Heittäisin sinne päin sellaisen ajatuksen, että ehkä olisi tärkeää lähteä seuraamaan ja kokemaan läpi niitä tunteita ja ajatuksia, joita sinussa on ja jotka kuvaamasi mukaisesti nousevat eri tavoin esiin kaiken lamaantuneisuuden keskelläkin. Puhuit yllä ainakin surusta, vihasta, erilaisista ehkäpä muuttumassa olevista elämänasenteista jne. Omakohtaisten tunteiden ja ajatusten kuunteleminen ja vahvistaminenhan usein on se tapa nousta kuopasta ja tyhjiöstä, jossa ne tunteet ovat hukassa. Hyvin tärkeää olisi myös jonkinlainen yhteys toisiin ihmisiin ja ympäröivään elämään - pelkästään yksin yrittämällä ja pähkäilemällä on vaikeaa muuttaa asioita. Asiat myös itsessä lähtee liikkeelle yleensä silloin, kun onnistuu jotenkin avautumaan uusille asioille ja muutokselle. Se voi tuntua monesti helvetin vaikealta, mutta voi toisaalta toteutuessaan olla myös yllättävänkin helppoa ja vapauttavaa...
Sanoit, että et tunne tunteita ja olet lamaantunut, hyvin epäsosiaalinen jne.: Tuon pohjalta tilannettasi voi aivan varmasti ja hyvällä syyllä kuvata masennukseksi - kun tuosta kyselit ajatuksia muilta. Itse voin todeta, että minun masennukseni (diagnosoitu, keskivaikea) ilmenee aika samankaltaisina oireina kuin mitä kuvasit omalla kohdallasi. En ajattele olevani huono ihminen tai edes erityisen allapäin, en pahemmin sure saati sääli itseäni. Lähinnä vallitsevaa on kaikenlaisten tunteiden ja sosiaalisuuden lamaantuneisuus. Sen 'masentuneen' synkkyyden olen sitten todennut olevan enemmänkin huomaamatonta. Aina välillä voi havahtua siihen, miten mustasti kaikkea elämää (varsinkin omaansa, pohtien mm. sen lopettamista) katselee, ja tajuta sen myötä olevansa sittenkin aika pahasti maissa, vaikkei siltä ollut "tuntunutkaan".
Se, että sinä tunnet ajoittain kuitenkin jotain voimakkaita tunteita kuten surua, voi olla hyvin tärkeää. Sellainen on yleensä merkki jostain, mikä ihmisessä sisällä liikkuu, ja voi kyllä myös johtaa isoihinkin muutoksiin, ulospääsyihin siitä lamaannuksesta. Sanoisin, että älä luovu noista tunteista, jaksa arvostaa itseäsi ja kaikkea sitä mitä koet; se jos mikä voi viedä pitkälle ja muuttaa asioita.
Kirjoituksesi olivat tosi hyviä, ja niissä oli vaikka miten monia puhuttelevia kohtia. En nyt ala kommentoida kaikkea, totean vaan, että hyvin todella osaat heijastella laajojakin juttuja ja muutoksia itsessäsi ja elämässäsi. Jos kykenee pohtimaan sitä, mistä on asenteissaan ja tuntemisissaan tulossa, miten on muuttunut ja minne ehkä voisi olla mielekästä jatkaa, niin yleensä sellainen on kaikesta huolimatta hyvää pohjaa muutoksille ja elämässä eteenpäin kulkemiselle.
Itselläni on omassa taustassani ehkä jossain määrin kuvauksiasi vastaavia, äärimmäisen pessimististen elämänasenteiden, pohdiskelevan ihmisvihan yms. luonnehtimia aikoja ja vaiheita, joista olen sittemmin ajan ja elämän myötä kulkenut johonkin osin hyvinkin toisenlaisiin ajattelu- ja suhtautumistapoihin. Yleensä se, että muutoksia myös asenteissa ja näkemyksissä/katsomuksissa tapahtuu ja että ihminen kykenee heijastelemaan omia ajattelutapojaan suhteessa persoonansa ja elämänsä muutoksiin, voi antaa paljon. Se on jotain tervettä - ehkä pitäisi sanoa, että se on vahvuus.
Vaikket haluakaan kuulla vastauksena kommenttia "hakeudu nyt alkajaisiksi hoitoon", niin oma konkreettinen ehdotukseni olisi ehkä kuitenkin jonkunlaisen keskusteluavun hakeminen asioidesi ajattelun ja läpikäymisen tueksi. Teet sitä varmaan joka tapauksessa ja hyvin itseksesi, mutta yleensä se toimii vielä paremmin, jos saa joltain toiselta ihmiseltä palautetta ja heijastusta, joka parhaillaan vie omia ajatuksia eteenpäin, eikä tarvitse kelailla kaikkea vain yksin. Kannattaa ainakin kokeilla ennen kuin kieltää ja luopuu, eihän siinä paljoa menetä. Se, mistä sen itselleen hyvän ja sopivan kuuntelijan/keskustelijan sitten etsii ja löytää, on oma kysymyksensä, myös tärkeä sellainen. Vaihtoehtojahan on erilaisia.
Kyllä mun mielestä toi kuvaus on aika tyypillistä masennukselle. Astekin voi olla lievää vakavampi, kun tunteet on laimentuneet noin voimakkaasti. Kyllä minäkin suosittelisin lääkäriä, ei ole aina pakko ottaa lääkkeitä, mutta keskusteluapua tarvitset aivan varmasti.
Jep, kilpirauhasen vajaatoiminta todetaan verikokeista. Ja se on korjattavissa lääkityksellä, eli aamuisin otetaan lääke joka on kilpirauhashormoonia, jota oma elimmistö syystä tai toisesta ei enään tuota.
Olisko näistä hienoista mielestäni videoista edes vähän antamaan toivoa
http://www.youtube.com/watch?v=pspgBuddAo4 (The Journey Home to Love)
http://www.youtube.com/watch?v=Bo1bjTOFbZA (Healing Rain)
Voi olla että elimistösi biokemiassa on jonkinlainen häiriö - lähinnä vireystilaasi ja tajunnantasoasi ohjaavissa tekijöissä. Mieliala, niin muutokset, ja tajunnantaso ovat hyvin pitkälle meistä riippumattomia tekijöitä (yli 60% perimässä). Ympäristö ja kokemukset hyvänä kakkosena.
En kuvittele tietäväni miten tuntemuksesi syntyvät, mutta niitä voi yrittää tehostaa - ilman synteettisiä aineita.
Pohjoismaalaiset ovat aika sisäsiittoista sakkia, joten meihin on rikastunut esim. omega- 3 metaboliaa säätelevien entsyymien häiriöitä - tämä aiheuttaa melankoliaa ja masennusta. (elimistö ei tuottaa hyvää oloa.) Toinen yleinen vaiva on sinkin ja B6- vitamiinin krooninen vaje. Tämä aiheuttaa väsymystä ja masentuneisuutta jne.
Edelleen, kertomuksesi perusteella kysymykseen voi tulla välittäjäaineiden kuljetuksen ongelmat (hermosolut eivät saa välitettyä viestejä eteenpäin).
- Hyvällä tuurilla kalaöljy auttaa.
(konsultoida myös ravitsemuspuolen osaajia.)
Ps. Ongelma kohtien löytyminen voi kestää vuosia. (tsemppiä) Kun saat biokemiallisen tasapainon siirtymään, niin jaksat toimia paremmin...)