Mua on "hoidettu" masennuksen vuoksi parisen vuotta. Hoito on siis käytännössä ollut reseptien uusimista ja sairaanhoitajan kanssa jutustelua. Nyt viimeisimmän tapaamisen yhteydessä hoitaja väläytti lapsuudessa syntyneen trauman mahdollisuutta. Mitä enemmän asiasta puhuttiin, sen järkevämmältä se kuulosti. Oireet sopii paljon paremmin trumaan kuin masennukseen, vaikka ne tietysti toisiinsa liittyvätkin. Mutta kuinka traumaa hoidetaan? Voiko näin vanhaa traumaa edes hoitaa? Mahdollisen trauman synty sijoittuu ikävuosiin 7-9, joten en edes muista juuri mitään niistä ajoista. Kuinka tapahtumia voidaan käsitellä jos en muista niitä?
Heti kotiin päästyäni pistin tietysti googlen töihin ja etsin käsiini kaiken mahdollisen tiedon psyykkisestä tarumasta ja sen hoidosta. Mutta kaikki tieto oli keskittynyt akuutin trauman hoitoon.
Masennuslääkitys lopetettiin hiljattain koska se ei vaikuttanut toivotulla tavalla. Nyt olen ihan solmussa. En voi enää aloittaa läkitystä koska siitä en saa vastetta (mikä siis on tyypillistä traumatapauksissa). Osastolle en voi mennä koska äitini on siellä hoidossa parasta aikaa. Ei sillä että sitä olisi ehdotettu. Olen tehnyt kaiken mitä on käsketty; syönyt vitamiinit ja öljyt terveellisen ruokavalion lisänä, liikkunut monipuolisesti, pitänyt yllä sosiaalista elämää, nukkunut kunnolla, ollut lempeä itselleni ja pyrkinyt näkemään itseni kauniina ja hyvänä ihmisenä, kirjannut hyviä puoliani jne. Vaan olen edelleen lähtötilanteessa. Vihaan itseäni aivan valtavasti. Sairastutan mieheni ja petän kavereiden luottamuksen kun en jaksakkaan lähteä yhteisiin rientoihin. Olen voimaton ja itkuinen. Rukoilen että Jumala ottaisi minut pois, kerron etten jaksa enää kantaa tätä ristiäni.
Heti kotiin päästyäni pistin tietysti googlen töihin ja etsin käsiini kaiken mahdollisen tiedon psyykkisestä tarumasta ja sen hoidosta. Mutta kaikki tieto oli keskittynyt akuutin trauman hoitoon.
Masennuslääkitys lopetettiin hiljattain koska se ei vaikuttanut toivotulla tavalla. Nyt olen ihan solmussa. En voi enää aloittaa läkitystä koska siitä en saa vastetta (mikä siis on tyypillistä traumatapauksissa). Osastolle en voi mennä koska äitini on siellä hoidossa parasta aikaa. Ei sillä että sitä olisi ehdotettu. Olen tehnyt kaiken mitä on käsketty; syönyt vitamiinit ja öljyt terveellisen ruokavalion lisänä, liikkunut monipuolisesti, pitänyt yllä sosiaalista elämää, nukkunut kunnolla, ollut lempeä itselleni ja pyrkinyt näkemään itseni kauniina ja hyvänä ihmisenä, kirjannut hyviä puoliani jne. Vaan olen edelleen lähtötilanteessa. Vihaan itseäni aivan valtavasti. Sairastutan mieheni ja petän kavereiden luottamuksen kun en jaksakkaan lähteä yhteisiin rientoihin. Olen voimaton ja itkuinen. Rukoilen että Jumala ottaisi minut pois, kerron etten jaksa enää kantaa tätä ristiäni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lääkkeet ja liikunnat, positiiviset ajattelut ja muut itseavulliset ratkaisumallit ei kyllä näissä asioissa välttämättä vaikuta mihinkään muuhun kuin oireisiin, jos niihinkään. Ehkä on hyvä, jos erikoissairaanhoitaja nyt (vihdoin?) otti esille jonkun tuollaisen näkökulman (trauman), ehkä hän viittaa sillä terapiaan mahdollisena hoitokeinona. Kuulostaa minusta hiukan oudolta, että trauma voitaisiin yksilöidä noin tarkkaan (7.-9- ikävuosiin sijoittuvaksi) ennen tarkempaa tutkimista(?). Joka tapauksessa yleisesti ihmisen menneisyyttä voidaan hyvin käsitellä terapiakeinoin, "häipyneitäkin" muistoja voi saada "aktivoitua" ja tuotua paremmin esiin ja ilmaistuiksi ja vanhoja kipuja voidaan käydä läpi ja ne voivat myös tyydyttävällä tavalla parantua ja lakata vaivaamasta.
Mahdollisuuksia on siis kyllä, ei kannata olla toivoton. Nyt pitäisi ehkä vain panna toimeksi tuon hoidon kanssa. Lähinnä hoidostasi vastaavien ihmisten pitäisi viedä tuota asiaa eteenpäin ja kertoa hoitovaihtoehdoista. Mutta jos he eivät ole vielä niin tehneet, niin ehkä sinun kannattaisi suoraan kysellä terapian mahdollisuudesta.
Kun olet kokeillut jo noin pitkään noita erilaisia ratkaisumalleja, ja niistä ei ole ollut mitään apua, niin olisi varmaan viisasta harkita analyyttista terapiaa. Psykoanalyysi on tietty yleensäkin lähinnä ja nimenomaan se lähestymistapa, jossa identifioidaan ja käsitellään menneisyyden traumoja ja niiden vaikutuksia nykyhetken ongelmiin. Kertomastasi käy myös aika hyvin ilmi, että ainakaan kovin yksinkertaiset ratkaisukeskeiset lähestymistavat eivät tuo ongelmiisi aitoa apua, joten sellaisiin on ehkä turha haaskata enää liikaa aikaa ja voimia.
Tuo kuulostaa pahalta, että olet joutunut yrittämään omin voimin parantaa itseäsi (hoito on lähinnä lääkkeiden ja oman toiminnan/ajattelun varassa?) ja samalla olet koittanut pitää arkeasi yllä niin kuin mikään ei vaivaisi, tuntenut sitten syyllisyyttä kun et jaksa. Ei sinun todellakaan tarvitse kantaa kaikkea yksin, sellainen ei ole oikein. Jos sinulla on paha olo ja olet väsynyt, niin tarvitset lepoa. Muiden ihmisten olisi kaiketi osaltaan myös ymmärrettävä se ja sopeuduttava siihen, ei sinua voi repiä kaikkeen terveytesi kustannuksella. Ja ennen muuta tarvitset masennukseesi kunnollista hoitoa; lääkkeet, puolivillaiset juttelut hoitajan kanssa ja "hoitotoimentpiteiden" kaatuminen omalle vastuullesi eivät ole riittävää apua.
Kiitos asiantuntevasta ja monipuolisesta vastauksestasi. Ihanaa että on olemassa tällainen palsta ja sinunlaisiasi ihmisiä, olen saanut täältä niin paljon tukea sairauteni aikana. Ja tietysti olen myös saanut antaa tukeani muille. Tiedän että pitäisi vaatia terapiaa koska resurssien putteessa sitä myönnetään vain ns. tiskin alta. Mutta kun pelkään että sitä ei annetakkaan, torjutuksi tulemisen pelkoni on jotain ylimaallista tasoa. Vaan pakko kai se on ottaa härkää sarvista vaikka kuinka pelottaisi. Kiitos vielä kerran.
Trauman syntyajankohtaa valottaisin vielä sen verran, että traumatisoivat tapahtumat sijoittuvat noihin mainittuihin ikävuosiin.
Minä kärsin pakkoajatuksista. Pitkään jatkunut pakkoajatus oli ahdistusta tuova ajatus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka jouduin kokemaan nuorena. Olen jutellut mieheni kanssa asiasta, ja nyt tämä pakkoajatus on häipynyt. Mutta valitettavasti on tullut uusi tilalle...
Oletko jutellut miehesi kanssa tapauksesta? Se on varmasti kannattavaa, näin miehesikin on helpompi ymmärtää ahdistustasi.
Miehen kanssa ollaan asiasta puhuttu valtavan paljon ja hän on lisäksi sosiaalialalla töissä, joten on myös kokemusta mielenterveyshäiriöistä. Mutta jos ei ole itse sairastanut ei voi tietää mitä se on. Ja vaikka tietäisikin niin raskastahan se silti on.