Haluaisin kertoa oman tilanteeni ihan alusta alkaen, ja jos saisi joltain vähän helppiä.
Ala-asteen aikoina olin aika yksinäinen mistä luulen, että johtuu tämä että nykyään on välillä vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa. Kun ei sillon lapsena oikeen nähnyt kavereita, olihan niitä muutama mutta kun ei niitä jaksanut nähdä kun muutaman kerran kuukaudessa, kun tietokone meni kaiken edelle ja siinä tuli aina vietettyä aikaa 5-10 tuntiin.
No sitten tuli yläaste. Ysin loppupuolella rupes oleen vähän vaikeaa toi koulunkäynti. Alko kaikki esitelmät ahdistaan tosi paljon, mitä piti luokan edessä esittää. Joten saatoin olla tietyn aineen tunneilta parin viikonkin ajan pois jottei tarvinnut sitten myöhemminkään esittää sitä omaa esitelmää. Ja numerotkin tietenkin laski niiden poissaolojenkin takia, ja luokanvalvoja meinas olla antamatta päättötodistusta mutta onneks tajusin hälle puhua tuosta tilanteestani, etten kertakaikkiaan vaan pysty. Ja hän ymmärs kyllä ja sain vähän joustoa nousta esitelmistä sun muista ja onneks sain päättötodistuksen. Kerran yläasteella pystyin yksin esittämään jonkun jutun luokan edessä, mutta se tais olla vissiin 8 luokalla.
No sitten alkoi ammattikoulu. Lähdin pienemmälle paikkakunnalle opiskeleen, koska tuntui paremmalta idealta > olis pienemmät luokatkin. Tykkäsin paljon luokastani kun vajaa 10 oppilasta sielä oli. Tais olla ehkä 5 sitten enää kun häivyin koulusta. Mutta se asuntola-asuminen, se oli kertakaikkiaan ahdistavaa. Siis ei mua koskaan ole kiusattu tai mitään, ja asuntola kaveritkin mitä niihin vähän tutustui niin olivat tosi mukavia ja välillä pyysivät mut mukaan pelaan jotain yms. Mutta mä sitten kuitenkin suljeuduin aina sinne omaan huoneeseen. Koulusta saatoin lähteä aikasemmin pois jotta olisin ensimmäinen sielä asuntolassa, ettei tarvitse niihin muihin törmätä. Sitten kun ne muut tulivat aina sinne asuntolaan niin itse olin huoneen ovi lukossa iltaan asti. Nukuin tai olin koneella. Syöminen huonontui. Kun ei edes uskaltanut asuntolan keittiöön mennä syömään, ja sama myös koulun ruokailu. Joka aamu ennen koulua ostin energiajuoman ja sen lisäks tupakalla mentiin koko päivä, niin lähti nälkä. Sit kaupasta jotain sipsiä tm mitä ei mikrossa tarvinnu lämmittää niin pysty sielä asuntolassa aina syömään. Äiti alko tajuamaan aina viikonloput ollessani kotona että olin ruvennut laihtumaan. Menin myös puhumaan asiasta koulun opolle, jonka kautta sitten koululääkärille mutta ei siitä mitään auttanut. Sain kyllä vähän joustoa poissaoloihin että jos mua kovasti ahdisti lähteä kouluunkin niin sain jäädä asuntolaan.. noo tätä koulua kesti sen 2-3 kuukautta, ja sitten lopetin.
Sen jälkeen olin sitten kotona vaan, unirytmit oli sellasia että kun porukat oli hereillä itse nukuin ja kun itse olin hereillä porukat nukku.. saatoin parikin viikkoa vaan kykkiä kotona kun ei pystynyt lähteen mihinkään. Sitten löysin poikaystävän itselleni ja hänkin oli työtön joten ei ollut edes enää motivaatiota itselläkään aloittaa mitään.. Kunto huononi pirusti kun ei muuta tehnyt kun nukkunut tai koneella.
Nykyään asun omassa asunnossa, ja alkuun se oli omassa kämpässäkin vaan sitä että nukku tai koneella.. ja tuli monenkin päivän jaksoja kun ei lähtenyt mihkään, edes kaupassa pystynyt käymään. Sitten sain koiran,
jatkuu ..
Ala-asteen aikoina olin aika yksinäinen mistä luulen, että johtuu tämä että nykyään on välillä vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa. Kun ei sillon lapsena oikeen nähnyt kavereita, olihan niitä muutama mutta kun ei niitä jaksanut nähdä kun muutaman kerran kuukaudessa, kun tietokone meni kaiken edelle ja siinä tuli aina vietettyä aikaa 5-10 tuntiin.
No sitten tuli yläaste. Ysin loppupuolella rupes oleen vähän vaikeaa toi koulunkäynti. Alko kaikki esitelmät ahdistaan tosi paljon, mitä piti luokan edessä esittää. Joten saatoin olla tietyn aineen tunneilta parin viikonkin ajan pois jottei tarvinnut sitten myöhemminkään esittää sitä omaa esitelmää. Ja numerotkin tietenkin laski niiden poissaolojenkin takia, ja luokanvalvoja meinas olla antamatta päättötodistusta mutta onneks tajusin hälle puhua tuosta tilanteestani, etten kertakaikkiaan vaan pysty. Ja hän ymmärs kyllä ja sain vähän joustoa nousta esitelmistä sun muista ja onneks sain päättötodistuksen. Kerran yläasteella pystyin yksin esittämään jonkun jutun luokan edessä, mutta se tais olla vissiin 8 luokalla.
No sitten alkoi ammattikoulu. Lähdin pienemmälle paikkakunnalle opiskeleen, koska tuntui paremmalta idealta > olis pienemmät luokatkin. Tykkäsin paljon luokastani kun vajaa 10 oppilasta sielä oli. Tais olla ehkä 5 sitten enää kun häivyin koulusta. Mutta se asuntola-asuminen, se oli kertakaikkiaan ahdistavaa. Siis ei mua koskaan ole kiusattu tai mitään, ja asuntola kaveritkin mitä niihin vähän tutustui niin olivat tosi mukavia ja välillä pyysivät mut mukaan pelaan jotain yms. Mutta mä sitten kuitenkin suljeuduin aina sinne omaan huoneeseen. Koulusta saatoin lähteä aikasemmin pois jotta olisin ensimmäinen sielä asuntolassa, ettei tarvitse niihin muihin törmätä. Sitten kun ne muut tulivat aina sinne asuntolaan niin itse olin huoneen ovi lukossa iltaan asti. Nukuin tai olin koneella. Syöminen huonontui. Kun ei edes uskaltanut asuntolan keittiöön mennä syömään, ja sama myös koulun ruokailu. Joka aamu ennen koulua ostin energiajuoman ja sen lisäks tupakalla mentiin koko päivä, niin lähti nälkä. Sit kaupasta jotain sipsiä tm mitä ei mikrossa tarvinnu lämmittää niin pysty sielä asuntolassa aina syömään. Äiti alko tajuamaan aina viikonloput ollessani kotona että olin ruvennut laihtumaan. Menin myös puhumaan asiasta koulun opolle, jonka kautta sitten koululääkärille mutta ei siitä mitään auttanut. Sain kyllä vähän joustoa poissaoloihin että jos mua kovasti ahdisti lähteä kouluunkin niin sain jäädä asuntolaan.. noo tätä koulua kesti sen 2-3 kuukautta, ja sitten lopetin.
Sen jälkeen olin sitten kotona vaan, unirytmit oli sellasia että kun porukat oli hereillä itse nukuin ja kun itse olin hereillä porukat nukku.. saatoin parikin viikkoa vaan kykkiä kotona kun ei pystynyt lähteen mihinkään. Sitten löysin poikaystävän itselleni ja hänkin oli työtön joten ei ollut edes enää motivaatiota itselläkään aloittaa mitään.. Kunto huononi pirusti kun ei muuta tehnyt kun nukkunut tai koneella.
Nykyään asun omassa asunnossa, ja alkuun se oli omassa kämpässäkin vaan sitä että nukku tai koneella.. ja tuli monenkin päivän jaksoja kun ei lähtenyt mihkään, edes kaupassa pystynyt käymään. Sitten sain koiran,
jatkuu ..
Vastaukset 1
Vanhimmat
jonka ansiosta on ruvennut kuntokin paraneen kun on se syy minkä takia lähteä ulos.. ja koira on auttanut kyllä paljon poistaan tota ahdistuksen tunnetta. Huomannu että käy koiran kanssa leikkimässä niin tulee niin hyvä olo ja pystyy oleen normaalisti eikä tule sellasta vaikeaa oloa..
Mutta.. silti sitä ahdistuksen tunnetta on esiintynyt. Alkukesästä kävin lääkäriltä hakemassa apua.. sille tarttenu ku pari lausetta sanoa niin löi reseptin kouraa että osta noita.. no minä kävin ostaan, ne oli masennukseen ja ahdistukseen lääkkeitä. En nähnyt niistä olevan mitään apua.. alko tuleen itsetuhoiset ajatukset mieleen.. lopetin koko lääkkeiden käytön. No kesä meni sitten ihan hyvin, vaikka olikin vähän ahdistusta mutta ei niin paljoa..
Nyt tuntuu että taas on kauhean masentunut ja ahdistunut olo.. pystyn viemään koiran kanssa pidemmän lenkin vasta ihan yöllä kun ei paljo ihmisiä ole liikenteessä. Kyllä mä sen tietenkin aamu ja iltapäivä tarpeille vien mutta meen jonkun lyhyen metsäreitin. Ja sitten huomannut että välillä on tosi hyvä ja skarppi fiilis mutta se fiilis saattaa mennä parissakin tunnissa ohi ja sitten on taas ihan maassa. Ja sekin kun tohon ahdistuksen oloon kuuluu niitä ärsyttäviä "vaivoja".. esim välillä kulkee ihmisiä ohi niin mulla vaikeutuu hengitys, tuntuu että happi loppuu ja välillä sydän lyö tuhatta ja sataa. Sitten toinen joudun oleen paikoillani ja esimerkiks joku ihminen kattoo niin mulla alkaa pää täriseen.. tai sama jos on samanikäisiä ympärillä ketä ei tunne ja joutuu paikoillaan istuun niin alkaa se ärsyttävä pään tärinä.. Sitten ei nämä ongelmat vielä lopu.. yks mikä on tullu tässä hiljattain niin on se että en hyväksy vartaloani sellaisena kun se on.. olen hoikka mutta näen itsessäni koko ajan että on jotain mitä pitää saada pois. Ja tuntuu että kaikki ajatukset välillä pyörii vaan ruuan ympärillä.. kauheen hyvä fiilis kun ajattelee että jes kaapissa on jotain herkkuja.. sitten kun syönyt niin sen jälkeen tulee kauheen huono omatunto. Opettelin oksentamaan ruokaa ja nyt osaan sen, ja pelottaakin että alan tekeen sitä enemmän.. en ole montaa kertaa oksentanut ruokia, mutta silloin kun olen tajunnu syöväni paljon päivän aikana niin koitan saada ruuat ulos. Typerää.. tiedän.
Huomenna on tosiaan lääkärille aika. Mutta tuntuu vaan että kun menee puhuun niin en saa kaikkia asioita sanotuks vaan unohdan yli puolet siitä mitä piti sanoa. Sitten välillä just esim suhdeasiat pitäisi jonkun kanssa puhua vakavasti niin en pysty kertakaikkiaan siihen.. vaan aina lapsellisesti kirjotan tekstiviestillä kauheita tarinoita. Kun tuntuu että kasvotusten puhuu niin mulla menee sanat ihan sekasin, tai puhutaan jostain niin unohdan mistä puhuttiin ja menen ihan sekasin.. ja muutenkin harmittaa kun ei pysty sanoon koskaan omaa mielipidettään kunnolla.. esimerkiks jos mulle esim. sossu sanoo että menetkö tuohon kurssille niin vaikka tiedän ettei se kuitenkaan kiinnosta mua yhtään niin silti oon että no voinhan mä käydä tutustuun.. ja sitten sen jälkeen sanon että ei se kiinnostanut.
Huh, tuli tosiaan pitkä testi. Olen kiitollinen jos joku jaksoi lukea.. kun haluaisin vähän jotain vinkkejä että mitä mun kannattaisi tehdä ja että onko teillä tietoa mikä "ongelma" minulla on.. kyllä mä tiedän että mulla ainakin masennusta on, mutta voiko tuosta kirjoituksesta todeta että olis joku ahdistus? Välillä musta tuntuu etten tiedä itekään mikä on. Kun pyrin aina ne ongelmat heittään syvemmälle ja syvemmälle ja koittaa unohtaa ne mutta sitten ne tulee kaks kertaa pahempana takas.. joten olen päättänyt ottaa härkää sarvista kiinni ja käydä itseni kanssa asiat läpi ja saada tavoitteeks sen että oliisin sinut itseni kanssa. Ja mun piti tuossa hakea työharjoittelupaikkaa, pääsin siis kuntouttavaan työhön, mutta tulin siihen tulokseen että lopetan sen. Mitä mieltä itse olette että kannattaako lopettaa? Vaikka tekis se varmasti hyvää että olis jotai toimintaa päiville.. mutta haluan kuitenkin ensin selvittää omat ongelmat itseni kanssa ja katsoo saako sieltä lääkäristä esim jotain lääkkeitä mitkä helpottaisi oloa.. ja miettiä vasta sen jälkeen että mitä tekee. Kun en haluais tällei puoliväkiste mennä mihinkään työharjotteluun kun on samalla omien ongelmien keskellä.