Olen 23-vuotias nainen ja mulla alkoi nämä pelot joskus yläasteikäisinä ja sen jälkeen ne on vaan pahentunut. Pelkään muiden ihmisten, erityisesti tuntemattomien seurassa että nolaan itteni ja mietin koko ajan että he arvostelevat mua ja pitävät tyhmänä. Mulla on nyt pari vuotta ollut myös sydämentykytystä ja käsien tärinää ja nää oireet tulee aina kiusallisissa tilanteissa.. En osaa edes olla miesten seurassa kun mua alkaa ahdistaa niin paljon et on pakko päästä pois. En käy koskaan missään, en pysty ajamaan enää autoakaan ja mun korttikin meni vanhaksi.. Muut nuoret käy juhlimassa kavereiden kanssa ja mä vaan istun kotona.
Työn hakeminenki oli mulle tosi vaikeeta, koska ajattelin jo valmiiksi että ei ne ota mua kuitenkaan ja työhaastattelua jännitin niin paljon, että melkein aloin itkeä.. Tää on ihan helvettiä kun ei voi elää normaalisti. Mulla on tosi rikkonainen lapsuus. Äitini alkoi juoda kun olin 3, ja sen jälkeen kotona oli joka vkl bileitä ja äiti ei välittänyt musta eikä mun siskosta ollenkaan. Monesti kuulin, kun joku humalainen mies hakkasi äitiä ja kun tulin vanhemmaksi miehet myös tekivät mulle pahaa mm tönimällä, uhkailemalla ja heittämällä ulos asunnosta keskellä talvea ilman ulkovaatteita. Silloinkaan äitini ei puuttunut tähän mitenkään.. Yksin itkin ulkona ja soitin poliisit.. Musta myös puhuttiin koko ajan selän takana pahaa koko yläasteen ajan, kavereita mulla ei pahemmin ollut. Teini-ikäsenä jos lähdin siskon kanssa jonnekkin ulos niin illat päättyi siihen, että poikajoukosta yksi otti mut silmätikuksi ja alkoi haukkua ja muut liittyi mukaan.
Tunnen itteni tosi vanhaksi. Vaikea uskoa että olen vasta 23.. Tästä kaikesta mulle on varmasti tullutkin tämä pelko ihmisiä kohtaan. Pelkään kuollakseni että joudun naurun alaseks tai että mun kimppuun käydään. Pelkään että mut pahoinpidellään sairaalakuntoon ja kukaan ei edes puolustaisi mua. Olisin yksin, ihan niin kuin sillon lapsena.. Tai vielä pahempaa, siitä syytettäisiin mua.. Vanhempani erosivat kun olin 3 ja isäni sairastui ja kuoli syöpään kun olin 16-vuotias.. Tiedän että isäni rakasti mua, mutta apua en voi pyytää.. Isästä on jäljellä enää hautakivi. Tuli aika kun tajusin että kukaan ei tule auttamaan mua tässä elämässä. Mun on pakko auttaa itse itseäni, tai muuten pyörin äitini nurkissa vielä 45-vuotiaanakin pelokkaana.. Sain kun sainkin töitä, vaikka pelkäsin että en saisi. Aluksi sain paniikkikohtauksia töissä, koska
jännitin niin paljon.. Kädet alkoi täristä asiakastilanteessa ja sydän hakata tuhatta ja sataa. Oireet kuitenkin menivät ohitse kun olin tehnyt töitä kyseisessä firmassa jonkun aikaa. Mulla on myös kiva vuokra-asunto, jossa viihdyn todella hyvin. Olen niin kiitollinen näistä asioista että uskalsin tehdä ne, vaikka tuntui että en mitenkään pysty siihen. Olen päässyt eteenpäin näiden pelkojen voittamisessa, mutta vielä on pitkä matka.. Haluaisin pystyä menemään yökerhoihin normaalisti niin kuin muutkin nuoret, mutta pelkään niin paljon että mua tullaan haukkumaan. Aina kun olen mennyt baariin, niin on käynyt. En tiedä tuleeko musta koskaan normaalia.. Olen iloinen että pystyn edes joten kuten käymään töissä, kaupassa ja hoitamaan asiani. Haluan siis sanoa teille muille jotka kärsitte peloista, että on mahdollista ainakin jonkun verran päästä elämässä eteenpäin auttamalla itseään esim lukemalla kirjoja jotka auttavat pois jännityksestä. Itsensä on vaan pakko altistaa asioille joita pelkää.. Muuten niitä asioita välttelee koko loppuikänsä ja sillä tavalla ei voi elää. Mulla on vielä pitkä matka, ennen kun olen päässyt peloista eroon, mutta on vaan otettava se ensimmäinen pelottava ja ahdistava askel. Liika miettiminen ja pelkääminen tekee elämästä helvettiä.. Jos musta joskus tulee eheä ihminen, niin olisin varmasti onnellisempi kuin lottovoittaja.. Jaksamisia teille muille ja haluaisin kuulla teidän kokemuksistanne.
Työn hakeminenki oli mulle tosi vaikeeta, koska ajattelin jo valmiiksi että ei ne ota mua kuitenkaan ja työhaastattelua jännitin niin paljon, että melkein aloin itkeä.. Tää on ihan helvettiä kun ei voi elää normaalisti. Mulla on tosi rikkonainen lapsuus. Äitini alkoi juoda kun olin 3, ja sen jälkeen kotona oli joka vkl bileitä ja äiti ei välittänyt musta eikä mun siskosta ollenkaan. Monesti kuulin, kun joku humalainen mies hakkasi äitiä ja kun tulin vanhemmaksi miehet myös tekivät mulle pahaa mm tönimällä, uhkailemalla ja heittämällä ulos asunnosta keskellä talvea ilman ulkovaatteita. Silloinkaan äitini ei puuttunut tähän mitenkään.. Yksin itkin ulkona ja soitin poliisit.. Musta myös puhuttiin koko ajan selän takana pahaa koko yläasteen ajan, kavereita mulla ei pahemmin ollut. Teini-ikäsenä jos lähdin siskon kanssa jonnekkin ulos niin illat päättyi siihen, että poikajoukosta yksi otti mut silmätikuksi ja alkoi haukkua ja muut liittyi mukaan.
Tunnen itteni tosi vanhaksi. Vaikea uskoa että olen vasta 23.. Tästä kaikesta mulle on varmasti tullutkin tämä pelko ihmisiä kohtaan. Pelkään kuollakseni että joudun naurun alaseks tai että mun kimppuun käydään. Pelkään että mut pahoinpidellään sairaalakuntoon ja kukaan ei edes puolustaisi mua. Olisin yksin, ihan niin kuin sillon lapsena.. Tai vielä pahempaa, siitä syytettäisiin mua.. Vanhempani erosivat kun olin 3 ja isäni sairastui ja kuoli syöpään kun olin 16-vuotias.. Tiedän että isäni rakasti mua, mutta apua en voi pyytää.. Isästä on jäljellä enää hautakivi. Tuli aika kun tajusin että kukaan ei tule auttamaan mua tässä elämässä. Mun on pakko auttaa itse itseäni, tai muuten pyörin äitini nurkissa vielä 45-vuotiaanakin pelokkaana.. Sain kun sainkin töitä, vaikka pelkäsin että en saisi. Aluksi sain paniikkikohtauksia töissä, koska
jännitin niin paljon.. Kädet alkoi täristä asiakastilanteessa ja sydän hakata tuhatta ja sataa. Oireet kuitenkin menivät ohitse kun olin tehnyt töitä kyseisessä firmassa jonkun aikaa. Mulla on myös kiva vuokra-asunto, jossa viihdyn todella hyvin. Olen niin kiitollinen näistä asioista että uskalsin tehdä ne, vaikka tuntui että en mitenkään pysty siihen. Olen päässyt eteenpäin näiden pelkojen voittamisessa, mutta vielä on pitkä matka.. Haluaisin pystyä menemään yökerhoihin normaalisti niin kuin muutkin nuoret, mutta pelkään niin paljon että mua tullaan haukkumaan. Aina kun olen mennyt baariin, niin on käynyt. En tiedä tuleeko musta koskaan normaalia.. Olen iloinen että pystyn edes joten kuten käymään töissä, kaupassa ja hoitamaan asiani. Haluan siis sanoa teille muille jotka kärsitte peloista, että on mahdollista ainakin jonkun verran päästä elämässä eteenpäin auttamalla itseään esim lukemalla kirjoja jotka auttavat pois jännityksestä. Itsensä on vaan pakko altistaa asioille joita pelkää.. Muuten niitä asioita välttelee koko loppuikänsä ja sillä tavalla ei voi elää. Mulla on vielä pitkä matka, ennen kun olen päässyt peloista eroon, mutta on vaan otettava se ensimmäinen pelottava ja ahdistava askel. Liika miettiminen ja pelkääminen tekee elämästä helvettiä.. Jos musta joskus tulee eheä ihminen, niin olisin varmasti onnellisempi kuin lottovoittaja.. Jaksamisia teille muille ja haluaisin kuulla teidän kokemuksistanne.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.