tämmösenä 40 naisena ole nyt tajunnut lopullisesti miten yksin olen. Ei ole perhettä, ei puolisoa ei lapsia, ja niissä juna menikin lopullisesti ohi. Mukaan on astunut voimakkaasti häpeä - häpeä siitä että on jotenkin naisena luuseri kun ei ole mitään näistä onnistunut hankkimaan. Ystäviäkään ei oikeastaan ole ollenkaan. Olen ihan hyvissä töissä, kaikki työkaverit on perheellisiä. Mutta jotenkin kun kaikki työkaverit, niin miehet kuin naiset on naimisissa ja lapsellisia, niin on tullut semmonen hirveä häpeä, häpeän itseäni ja ajattelen että varmaan kaikki ajattelee että "tossa siis täytyy olla jotain tosi viallista kun se on vanhapiika". Jotenkin ennen en itse ajatellut näin, vaan olin toiveissa että kyllä se mullakin vielä tulee se oikea kohdalle. Nyt tiedän ettei se taida enää tulla, olen niin paljon etsinyt mutta jostain syystä miehet ei huomaa minua, siis aina viedään vierestä. Olen alkanut uskomaan että minä olen varmaan jotenkin ihmisenä kauhean epämiellyttävä ja varsinkin naisena. Kaupassakin kun katson muita naisia, minusta tuntuu että he ovat kaikki niin "tosinaisia", kauniita, fiksuja, pystyviä jotenkin vaan menestyviä.Jotenkin vanhemmiten on alkanut hävettämään se, että kukaan mies ei ole halunnut tehdä tuttavuutta taikka vakavampaa.
Kukaan ei ole näin yksinäinen kuin minä. Puhelimeni ei soi koskaan. Jos en kävisi töissä, en puhuisi koskaan kait kenekään kanssa. En ymmärrä miksi olen edes syntynyt tänne, elämälläni ei ole mitää tarkoitusta, realistisesti arvioiden kukaan ei edes huomaa vaikka en olisi täällä. Minulla ei ole sisaruksia eikä vanhempiakaan enää.Nyt minusta on alkanut tuntua että lähipäivinä on se aamu kun en enää ole.
Kukaan ei ole näin yksinäinen kuin minä. Puhelimeni ei soi koskaan. Jos en kävisi töissä, en puhuisi koskaan kait kenekään kanssa. En ymmärrä miksi olen edes syntynyt tänne, elämälläni ei ole mitää tarkoitusta, realistisesti arvioiden kukaan ei edes huomaa vaikka en olisi täällä. Minulla ei ole sisaruksia eikä vanhempiakaan enää.Nyt minusta on alkanut tuntua että lähipäivinä on se aamu kun en enää ole.
Vastaukset 56
Vanhimmat
Hei, missä päin asut? Olen ikäisesi nainen (pääkaupunkiseudulta), eikä minullakaan ole miestä (valitettavasti) eikä lapsia (niistä ei ole väliksikään)...
Aloitetaan nyt vaikka tästä: älä häpeä itseäsi, älä hetkeäkään. Et todellakaan ole mikään luuseri! Se, että perhettä ei ole siunaantunut, ei tarkoita, että sinussa, tai meissä, olisi mitään vikaa. Se Oikea ei vain ole sattunut kohdalle... ainakaan vielä. Niin monia suhteita pidetään yllä vain kulisseina ja lasten tai asuntolainojen takia, vaikka kalliiden lainatalojen sisällä eletään mitä kammottavimmissa suhteissa, että itse en totta vieköön tuollaisista syistä edes haluaisi olla sidottu kehenkään! Mieluummin etsin onneani vapaana ja toivon, että se vielä löytyy... Nelikymppisenä elämä ei todellakaan ole vielä eletty, mitä tahansa voi vielä odottaa kulman takana! Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin kysyn: harrastatko mitään? Harrastusten kautta voi kuitenkin saada sisältöä ja ajankulua elämään ja vapaa-aikaan (pelkkä työ ei tosiaankaan riitä eikä saa riittää!), vaikkei sitä kautta suhteita löytyisikään...
Haluaisitko kirjoitella kanssani, tai, jos asutaan samoilla seuduilla, tavata livenä? Jos haluat yhteyttä, laita vaikka sähköpostiosoitteesi tänne niin kirjoitan sinulle.
painon peukkua alas kun oli valmiiksi jo -4 ja nyt pomppas -2. Mä en ymmärrä.. muutkin valittanut samasta. Aika ihmeellinen kommentti kuitenkin. Elämä nyt ei vaan mene sen "normaalin" kaavan mukaan kaikilla, luulisi jo yli kolmekymppisen sen ymmärtävän. Sillä ole mitään tekemistä "laadun" kanssa.
Vai niin? Rumia ne silti voivat olla, ja silloin ei kukaan halua olla niitten kanssa tekemisissä. Jos ulkonäköä löytyy, niin ottakaa vaikka minuun yhteyttä, tai nettideiteissä saatte läjittäin viestejä, kunhan ette ole lihavia tai rumia. Miehille ei sama päde, vaikka olisivat miten hienoja.
"Sillä ole mitään tekemistä "laadun" kanssa. "
Tietenkin on. Sehän se tässä onkin, että yritätte mitätöidä totuuden tuojaa. Vika on nimenomaan teissä, jos ette kelpaa kenellekään. Minussa sitä vikaa ei ole paljoakaan, mutta miehille ei pädekään samat lait kuin naisille.
Tule vaimokseni !
t: Mika / 044 567 0800
Soita ja sovi treffit, sitä varten se numero siinä on !
Arvostaisin suuresti naista joka haluaa naimisiin mutta ei halua lapsia.
Ketrjun aloittajasta en tiedä, mutta itsehän selitit: "eikä minullakaan ole miestä (valitettavasti) eikä lapsia (niistä ei ole väliksikään).."
Joten, jos oikeasti haluat naimisiin, tule ja ota.
Ulkonäöllä ei ole väliä, tosin jos painat 120kg tai yli niin suosittelen laihduttamista (mutta silti antaisin hellän halauksen, ehkä se antaisi henkistä voimaa laihduttamiseen?)
Mitä vielä odotat, luuri käteen ja soita !
Kukkiiko narsissit nykyään talvellakin?
Oletko muuten ruma itsekin? Ei talvella mitkään kukat kuki.
Toi on ihan varmasti jokin nettihuijari :-) Varmaan olet lihava itekin.
En tiedä miksi viittaat nyt kaikkien olevan rumia jotka ap:tä hieman puolustavat. Et sä mikään totuudentuoja ole. Tiedän lukuisia (varmaankin sinun mittapuullasi) ei-ihan-niin-viehättäviä ulkoisesti olevia henkilöitä jotka seurustelevat. Vaihtoehtoisesti kauniita ja kyllä, myös muutenkin herttaisia ihmisiä, jotka ovat sinkkuja. Sitä tarkoitin, että sillä ei oikeasti ole tekemistä laadun kanssa. Eikä ihmisistä voi puhua noin, vai esineitäkö tässä ollaan? Jessus. Toki omaa aloitteellisuutta tarvitaan, jos haluaa parisuhteeseen. Mutta ei sekään aina auta, ei elämästä voi oikein etukäteen tietää..sitä ajoin takaa.
Tiedän monia pulleita naisia jotka seurustelevat hoikkien tai lihaksikkaiden komeiden miesten kanssa. Siis nuoria pareja etenkin.
Näen sitä myös kaupungilla.
Taidat siis erehtyä jonkun verran.
Oletko itse myös pullea?
Oma huvinsa tietysti kullakin, kyllä minäkin joskus kävin syöttämässä pullasorsille pullaa, ja kyllä ne tosiaan turposivat syksyä kohden, kun pullaa oli tullut syötyä liikaa :)
Yritystä peliin vähän itteltäkin. Te naiset ootte usein niin saamattomia paskoja.
Asia kuin asia, niin johan joku katkera atm alkaa haastaa riitaa. Kun et tiedä MITÄÄN aikuisten naisten elämästä, älä tule tänne narisemaan. Tuskin olet vielä "aikuisen iässä" etenkään henkisesti..
35 ikäluokasta alkaen on erittäin vaikeaa löytää uusia ystäviä, oli sitten lapseton tai jo lapsia tehnyt. Uskoisin, että 50 ikäisenä tilanne taas muuttuu, kun lapset ovat isoja/aikuisia ja äideille jää enemmän aikaa sosiaaliseen elämään. Kun lapset on pieniä/kouluiässä, kaikki aika menee kotihommiin ja lasten paimentamiseen. valtaosalla on tietty ystäväpiiri jo entuudestaan tai edes työkavereita. Jos syystä tai toisesta entiset ystävät, esim. lapsuusajalta ovat kadonneet tai hajaantuneet ympäri maata eikä työn/harrastusten puitteissa uusia löydy, on aika vaikeaa löytää kavereita kun ei edes ole vapaa-aikaa etsimiseen. Baareista ehkä voisi löytää likkakavereitakin, mutta he sitten ovat usein baarikärpäsiä.. eli jos ei itse juo ja käy baareissa, mitä tehdä kaverilla joka haluaa baariin viikonloppuisin..
Eronneella naisella on vielä sekin ongelma, että jos kaikki tuttavat ovat parisuhteessa, yksinäiset naiset jätetään ulkopuolelle. Pariskunnat tapaavat toisia pariskuntia.
Lapsilla ei voi täyttää koko elämää. Jos ei ole muuta sisältöä ja tekemistä, kuin käydä töissä, hoitaa lapset ja tehdä kotityöt, harrastaa hieman, niin tyhjäähän se elämä on. Pitäisi olla aikuista keskusteluseuraa.
Varmasti joku (atm) nyt kirjoittaa, että nainen ei voi olla yksinäinen jos hän on joskus 10-15 vuotta sitten ollut miehen kanssa = tehnyt lapsia. Joopajoo, ei voi kuin nauraa ; DD
Ei tuommoisille paskattelijoille kannata vastata. Asiattomaan kielenkäyttöön kannattaa vastata vain yhdellä tavalla: ilmoittamalla epäasiallisesta kommentista että poistetaan.
Sitten kun rähjäpetterit oppivat olemaan käyttämättä alatyylin sanoja, sitten heille voi ehkä jotain vastatakin. Siihen asti olisi hyvä opettaa niitä ihmismäisiä tapoja.
Ja jottei kukaan kuvittelisi että minulla esim. on jotenkin helpompaa, niin mainittakoon että minulla ei ollut edes lapsena ystäviä (syrjäseutu, mahdollinen Asperger-piirteisyys yms. mukavaa riesana). Eli ei tarvitse paskattelijoiden tulla rääpöstelemään tähän(kään) että kun sulla on niin helppoa niin pidä ämmä suus kii.
Ainoat pidempiaikaiset ihmiset elämässäni ovat olleet eksät, ja nyt kun ikää on jo mitä on, taitaa jäädä se kolmas eksä hankkimatta. Minulla ei ole yksinkertaisesti yhtään ketään. Mutta ei silti ole pakko ketään mennä paskaksi haukkumaan. Itseään saa toki haukkua, jos huvittaa, mutta ei sekään mitään hyödytä.
Aloittajalle ei voi sanoa kuin että meitä on monia samassa jamassa ja osa elää vaikka piruuttaankin. Itse olen esim. eläkkeellä mt-ongelmien vuoksi, mutta silti en suostu tekemään yhteiskunnalle sitä palvelusta että itseni lopettaisin! Enkä noille paskattelijoille.
Sää taidat olla joku atn kun on tommotteet vuodatukset. Oli liian pitkä, en lukenut.
Kaikella kunnioituksella ihan kaikkia kohtaan. Ei se katso ikää, sukupuolta, tai sitä onko lapsia tuo ystävien löytäminen joillekin se on tolkuttoman helppoa, joillekin vaikeaa. Aina on ilkeä lukea tuollaisia aloittajan kirjoittamia kirjoituksia joissa ollaan antamassa periksi, ja ymmärrän sen kyllä, yksinäisyys on pidemmän päälle aika raskas taakka kannettavaksi. Kuitenkin tuo ystävien saaminen sinkku ihmiselle on hyvin vaikeaa, olit sitten mies tai nainen. Itse olen vielä nuori, kavereista kuitenkin jokainen seurustelee, monilla on jo lapsia. Ja kyllähän se valitettavasti niin on. Että niin monesti huomaa jäävänsä ulkopuolelle.. pariskunnat viettävät aikaa pariskuntien kanssa, lapsiperheet lapsiperheiden kanssa. Yksinäisen kohtalo on sitten vähän kehnompi. Vielä nään kavereitani ihan riittävästi.. mutta olen varma että sekin päivä vielä koittaa kun yhtäkkiä vaan välit viilenevät, ja jään ulkopuolelle. Ujouteni, ja sitä kautta parisudettomuus tulevat tekemään minusta yksinäisen..
Tuossa vähän ajatuksia, en halua vähätellä ketään.. minusta on vaan turhaa sanoa että on yksinäistä jonkun tietyn iän, sukupuolen, tai noiden yhdistelmän takia. Kyllä se yksinäisyys on kuitenkin yhtä karua ja rankkaa, olit sitten mies tai nainen.. ja tuo on lapsellista mitä jotkut täällä selittävät, että parisuhteessa oleva ei saa olla yksinäinen.. vaikka en ole seurustellut ikinä, olen sitä mieltä ettei parisuhde ole mitään ilman ystäviä, eikä ystävät ole mitään, ilman parisuhdetta.. jokainen ihminen ansaitsisi saada molempia ollakseen onnellinen.. parisuhde saattaa kuolla aika nopeaan jos ei ole yhtään ystävää.. ja ilman parisuhdetta, ystävät menettävät ikäänkuin merkityksen.. näin ajattelen tänään..
Jään odottelemaan jo perinteeksi muodostunutta miinus peukkujen valtamerta.. :)
Aika jyrkkä on kantasi. Isäni on onnellinen vaikka hänellä ei ole ystäviä, vain perhe. Minä olen onnellinen vaikka minulla ei ole parisuhdetta, vain ystäviä. On olemassa noin 20% ihmisistä, joilla ei ole parisuhdetta ja luokittelet ne surkimuksiksi? Aika parisuhde puoltava on mielipiteesi. Onkohan mukana katkeruutta, tyhmyyttä, tietämättömyyttä, lapsellisuutta, vai vaan oma masentuneiden aivosolujesi kyhäämä valhe. Taitaa se olla niin. Ei onnellisuus ole mikään on/off tila joka säilyy vaan, jos tyttöystävä ei pistä jättämisviestiä. Näkemyksesi on kuin pilalle hemmotellun massateinin. Kyllä ilman seksiä ja naista pärjää. Tuo sinun väitteesi kuulostaa kyllä hyvältä kansan suussa, mutta tuskin on totta. Olet parisuhdefanaatikko ja janoat naisseuraa. Tuskin sitä saat, koska paras markkinaarvon kohotus on juurikin elää onnellista ja hyvää sinkkuelämää. Voinen kuitata vuodatuksesi surkeana valheena ja kuolevan eläimen viimeisienä vinkaisuna.
Hienosti ymmärrät kirjoitukseni. Kerrotko vielä että missä kohtaa kirjoitustani edes rivåien välissä on luettavissa että pitäisin yhtään ketään surkimuksena. Tuosta ole enemmän kuin huvittunut, että yhden tai muutaman kirjoitukseni perusteella päättelet että olen parisuhdefanaatikko. Tälläkin hetkellä elän yksin, enkä ole pätkääkään katkera, vihainen. Kenties olen sitten vaan tyhmä ja tietämätön. Onneksi itse olet sentään ylivertainen ihminen kun kykenet arvostelemaan minua niillä valtavilla tiedon määrillä joita sinulla minusta on.. Noh, se on sinun asiasi, minun elämääni ei vaikuta juuri yhtään se, sinun mielipiteesi.. loistavaa jatkoa, kaikesta huolimatta..
Mitä ihmettä tarkoittavat atn ja atm???
ATM= alemman tason mies
ATN= alemman tason nainen
...on monenlaisia. Itse toivon, että jonain päivänä löydän itselleni ystävän, josta tulee sitten rakastettuni. Näin ollen saan parisuhteelta molemmat puolet. Ystävyyssuhteetkin ovat parisuhteita, eivät ehkä intiimejä, kuten avioparien, mutta kuitenkin. Ihminen ammentaa voimansa itsestään, ja muista ihmisistä. Tällöin täysin onnellisella ihmisellä on varmasti kaikki elämässään niin hyvin kuin voi olla, eli hänellä on ympärillään perhe, rakkaus ja ystävyys.
Yksinäisyyttäkin olemassa erilaista, ja eri syistä. Ei minunkaan mielestäni voi yleistää, että tietyn iän ja/tai sukupuolen mukainen yksinäisyys on pahempaa kuin toisen. Jokainen varmasti kokee oman olonsa yhtä voimakkaasti.
Itse olen 26-vuotias nainen, ja itsestäni riippuvista ja riippumattomista syistä minä en ole koskaan seurustellut (muutaman kerran toki treffeillä käynyt) ja ystäviäkin on harvassa (yleensä suhdetta aloittelevat unohtavat ystävät, ja siinä samassa heidät kadottaa). Nyt tuntuu, kuin maailmani olisi romahtamassa, eilen sain itkukohtauksen, jota en vain saanut loppumaan. Yön pyörin sängyssä, ajatuksen olivat siinä tiedossa, että sydämeni on särkynyt ja kukaan ei edes tiedä. En haluaisi perheelleni osoittaa haavoittuneisuuttani, koska olen se, jota ajatellaan vahvana. En ole, mutta ehkä jonain päivänä...
Haluaisitko kertoa miten miessuhteesi sitten ovat menneet?
Millaiset miehet sinua ovat iskeneet vuosien varrella? Miksi suhteet ovat päättyneet tai et ole alunperinkään hyväksynyt niitä miehiä? Millaisen miehen olisit halunnut?
Äläs ny sekoa. Äläkä vajoa itsesääliin. Ei tässä puhelimet käy kuumina itse kullakaan, kaltaisiasi on varmaan enemmän kuin osaat kuvitellakaan, jos se nyt lohduttaa. Itse M40 , ei naista, ei lapsia, vähän kavereita, työssä käyn.
Ei voi luovuttaa. Kun meitä on näin paljon, niin jos vaan koitetaan nähdä vaivaa, niin kyllä me toisemme jostain löydetään.
Pistäytykää esim. perheväkivaltapalstalla, niin saatte perspektiiviä!
Kuulkaa meillä on hyvin asiat muihin verrattuna.
Häntä pystyyn vaan!
Onhan se tietysti kiva ettei saa turpaansa, revitä tukasta ja raiskata, mutta ei se oikein lämmitä jos kaipaa sitä toveria jonka kanssa ihastella kaunista kesä/talvipäivää, oleskella rannalla ja notskilla jne.
Eihän sitä tarvitse yksinäinen olla. Jos ei muuta ole, niin voihan deittailla netissä jonkun ystävällisen kanssa. Kyllä täällä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat olla vaikkapa vain postivaihdossa. Se ei sido ketään mihinkään, eikä velvoita mihinkään. Eikä tarvitse välttämättä edes tavata, ehkä se on sitten virtuaaliseurustelua tai virtuaaliystävyyttä.
Puhuminen auttaa monessa asiassa.
Hei oikeesti, ihmisarvo on jokaisella, perheellisellä, perheettömällä, sinkulla, seurustelevalla, rumalla, kauniilla. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, miten elämä on sattunut menemään, eikä yksineläminen ja yksinäisyys ole mikään häpeä, sillä elämä ei ole suorittamista, jossa onnistuminen on yhtä kuin tulla jonkun valitsemaksi ja glorifioitua sitä kautta kelvolliseksi.
Keski-ikäiset naiset ovat hyvin usein ihan näkymättömiä miehille, miehet eivät noteeraa ollenkaan tavallista naista, joten et ole yksin tuntemustesi kanssa etkö ole mikään poikkeus. Jokainen haluaa tulla huomatuksi ja rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään, mutta se, saako tämän kaiken osakseen, ei määrittele kenenkään elämän tarkoitusta tai ihmisarvoa.
Minulla on tällä hetkellä sama tilanne: olen näkymätön nelikymppinen nainen, sukulaisia ei ole, vain kaksi sinkkuystävää, joista toinen tekee vuorotyötä ja toinen tekee ylitöitä. Viisi muuta ystävää ei koskaan itse ota yhteyttä, koska he elävät jossain siellä "varattujen ihmisten tapahtumarikkaassa maailmassa", jossa pariskunnat kyläilevät toistensa luona ja perheet matkustavat keskenään. Kukaan ei koskaan kysele minun kuulumisiani. Tunnen itseni ylijäämäihmiseksi, jota kukaan ei tarvitse - paitsi työnantaja, ja varmaan joku toinen nuorempi tekisi työni paremmin ja nopeammin ja halvemmalla.
Elin parisuhteessa vielä neljä kuukautta sitten, mutta suurimman osan elämästäni olen ollut yksin ja hyvin yksinäinen. Useimmat mieskumppanini olen löytänyt netistä, koska olen todella tavallisen näköinen introvertti nainen, enkä harrasta kapakoita tai tanssiravintoloita. Minä nettideittailen, koska haluan löytää elämääni ihmisen, jolle minä olen korvaamaton. En tiedä, löydänkö tällaisen ihmisen, joten on laskenut verkkoni laajemmalle: harrastan itselleni mieluisia asioita, teen mielekästä vapaaehtoistyötä, jossa kukaan muu ei pystyisi juuri minun yksilöllistä panostani korvaamaan, autan ystäviäni kaikin tavoin, sillä saan siitä hyvän mielen - toisin sanoen, teen elämästäni mielekästä. Minusta Sinulla on eksistentialistinen kriisi ja siihen voisi auttaa kirja nimeltä "Ihmisyyden rajalla", jonka on kirjoittanut keskitysleiriltä selvinnyt psykiatri Viktor E. Frankl. Suosittelen, sillä Franklin mielestä elämän tarkoituksen voi jokainen löytää.
Hei "kypsätäti", uskomatonta: puit sanoiksi täysin minun tämänhetkisen tilanteeni ja ajatukseni! Erona vain, että itse en ole introvertti vaan juurikin päinvastoin hyvinkin ekstrovertti, ja olen kyllä seurustellut elämässäni paljon - mutta silti lopputulos on nyt näköjään sama... :(
Itse haikailen myös ihmissuhdetta, jossa olen toiselle korvaamaton. En ole edes mielestäni kranttu, vaikka tietysti jokaisella on omat toivomuksensa kumppanille... Toisaalta en ole myöskään sitä tyyppiä, joka hylkää ystävättärensä alettuaan seurustelemaan - tiedostan aivan liian hyvin sen, miten tärkeitä ystävät ovat, niin poikaystävien aikana kuin suhteiden päätyttyäkin.
Itse olen havainnut, että nykyään ihmissuhteet tuntuvat olevan kertakäyttötavaraa (niitä kallisarvoisia tosiystäviä lukuunottamatta tietenkin), joita käytetään hyväksi niin kauan kun siitä on itselle hyötyä. Sama pätee niin miehiin kuin hyvin moniin naisiinkin. Miehillä tosin vielä sillä lisäyksellä, että tavan Jeppe Jokapoika kuvittelee (ilmeisesti?) olevansa taivaan lahja naisille ja voivansa omasta tavanomaisuudestaan huolimatta odottaa itselleen missiä. Naisen pitää olla kaunis - ei, vaan oikeastaan tyrmäävän upea (vaikkei Jeppe itse ole), hoikka/kiinteä (vaikkei Jeppe itse ole), urheilullinen (vaikkei Jeppe itse ole), ja mitähän kaikkea vielä... Kuten sanoit, tavallinen nainen ei enää kelpaa. Viimeisin oma seurustelusuhteeni päättyi muutama kuukausi sitten, ja näin nelikymppisen naisen näkökulmasta kaikissa vapaana olevissa miehissä tuntuu olevan jotain "vikaa", vaikka kuinka positiivisesti yrittäisi suhtautua... Joko miehet odottavat näitä epärealistisia prinsessoja, ovat varattuja, pettäjiä, alkoholisteja, väkivaltaisia, työnarkomaaneja tai, yksi iso ryhmä: sitoutumiskammoisia.
Olisi tosi kiva tutustua sinuun "kypsätäti", uskon että meillä voisi olla paljon juteltavaa. :) Anna yhteystietosi, jos haluat jatkaa juttua? Entä aloittaja, minne katosit kaikkien näiden kirjoitusten jälkeen?
Hienosti kirjoitettua tekstiä, ei siinä mitään. Mutta mitenkäs on teidän naisten laita? Tuo aivan sama pätee teihinkin. Tavallinen mies ei kelpaa, haetaan jotain parempaa. Kävelkääpä aikanne kuluksi kaupungilla ja katselkaa ympärillenne. Rumilla naisilla on komeat miehet mutta miten on. Kuinka monella rumalla miehellä on kaunis nainen? Tai ylipäätään edes nainen? Nyky-yhteiskunnassa nainen on se joka määrää, monilla on vientiä, ja sitä kautta pikkuhiljaa nostetaan miesehdokkaan tasoa. Tavallinen mies ei enää kelpaa. Ja sitten murehditaan sitä kun on löytynyt komea ja hieno mies, joka yllättäen paljastuukin pettäjäksi.
Sinä jejejfffejej kirjoittelet suoraan sanottuna nyt ihan silkkaa jaskaa.
"Tavallinen mies ei kelpaa, haetaan jotain parempaa."
"Rumilla naisilla on komeat miehet"
"Nyky-yhteiskunnassa nainen on se joka määrää"
Tämänkin viestiketjun yllä olevista kirjoituksista nimenomaan nähdään näitä aivan tavallisia naisia, jotka haluaisivat miehen, mutta eipä sitä kunnollista löydy kun ne Jepet metsästävät niitä prinsessojaan. Kun kaupungilla tai missä tahansa katsoo pareja, niin komeilla miehillä ei toden totta ole rumia naisia, vaan juuri komeat miehet saavat näitä prinsessoja. Ongelma tuleekin siinä, kun tavallisen näköisten miesten pitäisi myös saada näitä prinsessoja, eli ne oman tasoiset tavallisen näköiset naiset eivät kelpaa.
Jos en saa rinsessaa hieman pyöreän ulkomuotoni kans olen ilman.....
Onkohan ap:n yksinäisyys jo ohi eli on heittänyt veivinsä?
Näin nelikymppisenä itsekin onkin helvetin hauskaa seurata vierestä miten minut jättänyt samaan ikäryhmään kuuluva mies juoksee treffeiltä toisille - selvästikin nelikymppinen vapaa mies löytää aina jonkun naisen jostakin. Tai sitten hänelle kelpaa lähes mikä vain. Itse kun käyn läpi miesten deitti-ilmoituksia en löydä kuin muutaman kiinnostavan, ja jos otan heihin yhteyttä, en saa vastausta. Tai jos joku mies erehtyy kanssani kirjoittelemaan, niin jonkin ajan päästä hän lopettaa. Ilmeisesti koska löytyi joku kiinnostavampi nainen.
Nelikymppisten ikäryhmässä on miesten markkinat.
Jos nyt joku neropatti huomauttaa että minulle ei kelpaa mikään koska sanon etten löydä kiinnostavia, niin valitettavasti en vaan koe minkäänlaista hengenheimolaisuutta sellaisen miehen kanssa joka juo viinaa, huohottaa läskiensä painon alla, on jo viisikymppinen tai vanhempikin, sukkuloi eksänsä ja oman kotinsa väliä lasten vuoksi tai kasvattaa niitä lapsiaan kotonaan jne. Ja niin edelleen, on myös ns. kiinnostavia miehiä joiden kanssa sitten ei vaan löydykään sitä kemiaa. Kysymyshän ei ole kelpaamisesta, vaan sopimisesta.
Koska nelikymppisiä miehiä on niin vähän vapaana, sopivien määrä supistuu entisestään ja yleensä siinä käy aina niin että se sopiva asuu jossain 1000 km päässä ja se siitä. Esim. ulkomailla olisi yksi kiinnostava tyyppi, mutta en halua suhdetta jossa tavataan vain kerran vuodessa.
Olen 36-vuotias nainen eikä minullakaan ole miestä eikä lapsia. Eikä ystäviä. Olen usein miettinyt, miksi pidän kännykkää, kun siihen ei kukaan koskaan soita eikä minulla ole ketään jolle soittaa.
Vihaan ja häpeän itseäni syvästi! Sattuu todella!
Minäkin olen miettinyt itsemurhaa. Elämästäni ei tullut mitään. En kelvannut kenellekään. En ole mikään nainen. Olen roska, epäkelpo, HYLKIÖ. Ja on hyvin yksinäistä. Haluan todella kuolla pois. On niin surullinen ja paha olo. Ja HÄPEÄ, tiedän miltä se tuntuu. Sen pahempaa tunnetta ei ole.
Antakaa itsellenne anteeksi, että olette ihan tavallisia ihmisiä! Ei yksinoloa tai yksinäisyyttä pidä hävetä, sehän on nykyään ihan arkipäiväinen ilmiö, joka voi osua kenen tahansa kohdalle, vaikka kuinka kovasti yrittäisi päinvastaista. Ihmissuhde ei OLE suorittamista, voi vain yrittää parhaansa ja tehdä oman osuutensa, mahdollistaa ihmissuhteiden syntymisen ylipäätään.
Häpeää voi toki tuntea siitä, että yksinäisyyden ongelman tunnistettuaan ei vaan saa aikaiseksi tehdä asialle mitään, vaikka omilla valinnoilla voisi vaikuttaa tilanteeseen. Omissa teoissaan ja valinnoissaan voi epäonnistua, mutta hetkellinen epäonnistuminen ei tee kuitenkaan kenestäkään epäkelpoa.
Kukaan meistä ei pysty määräämään täydellisesti elämänsä kulkua - shit happens. Äitini oli ainoana lapsena hyvin yksinäinen ja halusi aikuisena suuren perheen, jonka sitten saikin. Vaan kuinkas sitten kävikään, vanhuudessa tuli se yksinäisyys takaisin: puoliso kuoli, liikuntakyky meni sairauden myötä, yksi lapsista kuoli, suurin osa lapsikatraasta muutti ulkomaille ja kotimaahan jääneet perustivat omat perheensä ja uppoutuivat työn ja perhe-elämän maailmaan. Äitini vietti 24 tuntia vuorokaudessa yksin kotona vuosikausia ja siihen yksinäisyyden selättämiseen ei todellakaan riittänyt yksi omaisen puhelinsoitto päivässä ja kotiavustaja pari kertaa viikossa. Suunnitelma oli hyvä, yritys oli kova, vaan yksinäisyyteen sittenkin äiti päätyi. Mitä hänen olisi pitänyt hävetä yksinäisyydessään?? Että yksinäisyys oli varmaan jotenkin hänen oma vikansa ja jos hän olisi ollut "parempi äiti ja nainen", niin hän ei olisi ollut yksinäinen?? Ihmissuhde ei ole SUORITTAMISTA.
Jos häpeä tunteena leijuu ympärillä, Liisa Keltinkangas-Järvisen kirja "Hyvä itsetunto" kertoo lisää siitä, miten itsetunto kasvaa ja miten sitä ympäristö voi myös romuttaa.
Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
Häpeä on tunne jossa tuntuu ettei itselle ole vastaanottajaa, ettei kelpaa kenellekään. Koska on niin huono, kelpaamaton. Häpeän vastakohta on tunne joka lapsella on jos hänen äitinsä katsoo häntä rakastaen. Kyllä se näkee silmistä, että näkeekö joku ihminen minut, rakastaako hän minua.
Häpeä on tunne, että kukaan ei halua katsoa minua, nähdä minua, koska olen niin huono, arvoton... Seurauksena lamaannusta ja raivoa.
Että ei ole kenellekään olemassa. Se on kauheinta mitä on. Ymmärrän sinua hyvin. Koen itse samoin.
Itse asiassa tarkoitin Ben Malisen kirjaa "Elämää kahlitseva häpeä", mutta on se edellä mainitsemanikin ihan hyvä.
Tsemppiä! Et ole ainakaan ainut yksinäinen maailmassa, jos se yhtään lohduttaa..
Minäkin olen hyvin yksinäinen ja tämä on todella raskasta. Haluaisitteko kirjoitella kanssani? Olen teitä nuorempi, mutta pidän enemmän itseäni vanhemmista ihmisistä. Oman ikäiseni tuntuvat niin pinnallisilta. Ilmoittakaa jos haluatte osoitteeni.
Ehkä ajatusten vaihto tuulettaisi hieman usein niin synkeää päätäni. Että miten tässä näin kävi, että elämäni on tällaista kuin se on; onko mahdollista että asiat muuttuisivat. Ja mikä omituisinta, yksinäisiä on kai paljon. Haluaisin kirjoitella.
Kerrot, että olet yksinäinen ja tympääntynyt elämään. Mitä olet itse tehnyt asian eteen, että et olisi niin yksinäinen? Onko sinulla harrastuksia? Niistä saa monesti kavereita ja juttuseuraa, Jopa sydänystävän! Ei kukaan tule sinua kotoa hakemaan ja kannattaa pitää hieman ääntä itsestään. Pyrkiä mukaan kekkereihin ja kysellä vaikka työkavereista lenkkiseuraa. Tai mene punaisenristin vapaaehtois työhön siellä kaivataan seuraa esim. vanhuksille ja niistä voi kehkeytyä varsin antoisia ystävyys suhteita. Ennen kaikkea uskalla elää. Miehetkin tulevat luoksesi, kun näytät itsevarmalta, etkä käännä katsettasi pois.
Kyllä se aurinko paistaa sinullekkin, mutta sinun on itse uskallettava astua varjosta valoon!
Kiinnostaisiko seura?
Olen 42-vuotias mies pääkaupunkiseudulta.
Samassa tilanteessa olen, kuin sinä.
Näin ainakin toivon sinulle tänäkin aamuna tapahtuvan.
Kirjoituksesi voisi olla kuin minun elämäntarina. Tosin lähisuku vielä toistaiseksi on elossa, mutta muutoin tapaan ihmisiä lähinnä töissä. Puhelinyhtiö olisi jo aikaa sitten konkursissa, jos kaltaisiani olisi enemmän.
Juttelen kyllä aika paljonkin joskus, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa.
Joulun aika ja muut juhlapyhät on ehkä niitä vaikeimpia aikoja, kun huomaa kuinka muut viettävät yhteistä aikaa ja itsellä ei ole ketään.
Elämäntarkoitus ja sen mielekkyys on nyt taas itsellänikin enemmän hakusessa. Se on sellaista kausiluonteista tuo milloin elämä tuntuu mielekkäältä ja milloin saa taas etsiä sitä.
Ihmisten pitäisi löytää sitä itseluottamusta ja rohkeutta etsiä toista ihmistä. Samoin omata vahvuutta kohdata myös takaiskuja elämän varrella.
Olen samoin vähän päälle 40-vuotias mies. Kirjoittele, jos haluat kertoa enemmän. Myös miia ja muutkin saavat kirjoittaa.
[email protected]
Yhteiskunnalle voi olla merkityksellinen muutenkin kuin lisääntymälla ja/ tai maksamalla veroja. Jos katsotaan nimenomaan naisia, jotka ovat saavuttaneet jotain muistettavaa tieteen, liike-elämän, politiikan, kirjallisuuden, kulttuurin tai melkein minkä vain spesialismin alalla, niin suuri(n?) osa heistä on lapsettomia. Perheellisenä elämäni kuluu pyykätessä, siivotessa, samojen lelujen tuhannetta kertaa lattialta noukkimisessa, ei ole aikaa eikä energiaa "korkeampitasoisiin" aktiviteetteihin.
Maailmassa riittää kuitenkin parannettavaa. Etsi itsellesi sopiva järjestö, työryhmä, kansanliike, poliittisen puolueen paikallisosasto tai ihan mikä klubi vain ja laita voimavarasi käyttöön aktivistina, vapaaehtoistyöntekijänä, jäsenenä tms. Kun tekee jotain itselleen tärkeää, tapaa samalla helpommin samanhenkisiä ihmisiä. Ja vaikket biologista lasta enää saakaan, voit silti olla tärkeä aikuinen jonkun lapsen tai nuoren elämässä.
Hei Miia! Kirjoittele mulle osoitteeseen [email protected] Muutkin yksinäiset saavat kirjoittaa.
Kaikkien kriteereiden mukaan olen itsekin yksinäinen; 40 vuotias perheetön ja lapseton mies. Puhelimeni ei soi koskaan ja osoitekirjassakin on vain parikymmentä puhelinnumeroa. Nekin ovat vain jotain yleisiä numeroita tyyliin työnantaja yms, joille ei tule soitettua kuin esim nyt työasioissa. Koko viikonloppuna en ole koskenut koko puhelimeen. En ole tavannut työajan ulkopuolella viimeiseen puoleen vuoteen ketään en naista enkä miestä. Koska mulla ei ole yhtään ainutta kaveria eikä edes tuttuja.
Asia ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma. En kaipaa mitään parisuhdetta enkä pahemmin kavereitakaan. Olen jo aikoja sitten heittänyt menemään kaikki haaveet perheestä ja sen sellaisista. Elän yksin, kuin kaupungin laidalla saalistava susi. Kun menen joskus iltaisin baariin istun yksin ja juon tuoppini yksin, enkä edes etsi seuraa. Jos joku juttelee minulle juttelen takaisin mutta en muuta.
Olen yksinäinen enkä kaipaa enää seuraa. En halua kertoa asioistani (kuin ehkä netissä anonyymisti) enkä tilittää haaveistani. Osaan elää yksin ja kokea elämän tyydyttävänä yksinkin. Jos tarvitsen apua- ongelmissa, joissa muut ihmiset turvautuvat kavereihinsa- minä ratkaisen asiat yksinäni. Esim muutto, hoitelin koko muuton yksin ja pidin tuparit itselleni. Kukaan ei edes tiennyt, että muutin.
Että sellaista...
minulle, olen aiemmin kokenut ja ajatellut juuri noin, itse olen 42 v. nainen. Ja elänyt samanlailla, poikkeuksella että en yksin mee enää kapakoihin kun vaan hävettää istua siellä yksin.Nyt tästä tulikin kriisi kun keväällä ihastuin aivan silmittömästi yhteen yli 10 v. vanhempaan mieheen, jota näen noin pari kertaa kuussa työpaikalla. Olen järkyttynyt oikeastaan siitä minkälaisen myllerryksen se ihastuminen minussa aiheutti: on mennyt jo yli puoli vuotta kun mies on enemmän ja vähemmän mielessäni. Nyt ehkä ihastus on jo vähän laantunut mutta kesällä ja syksyllä ajattelin että miten helvetissä tästä selvitään kun ajatus oli koko ajan siinä miehessä. Mies ei ole komea, mutta iso, turvallisen tuntuinen, rauhallinen ja ujohkon oloinen. Mies on perheellinen, perheestään en tiedä sen kummempaa, ainoastaan vaimon nimen ja lapsi tai lapset on isoja varmaankin. Mies ei tiedä ihastumisestani eikä saa koskaan tietääkään. MUTTA pointti on se, että tämän järisyttävän ihastuminen - sanoisin jo rakastumisen- takia silmäni vautuivat oikeastaan ensi kertaa todella kunnolla: tajusin että sen miehen vaimo elää varmaan juuri sitä elämää mitä minäkin haluan: saa olla naimisissa ihanan miehen kanssa, on lapsia, voi laittaa perheelleen ihanaa joulua nyt jne. Tajusin miten älyttömän tyhjää elämäni on ja se on minulle nyt kriisi. Olen tiedostanut kyllä jo toisaalta vuosia että en minä halua koko elämää olla näin yksin, ettei ole perhettä eikä kavereita, mutta nyt se räjähti käsiin. Minua vieläkin ihmetyttää miten ihastuin näin tajuttomasti tuohon mieheen ja luulen ettenkoskaan unohda häntä. Jotenkin vaan tuntui että "tässä se on". Omien tunteideni voimakkuutta olen ihmetellyt, että vielä tässä iässä voi kokea näin kauhean voimakasta ihastumista.Nyt sitten tuntuu niin mälsälle että niinkuin elämä menisi hukkaan kun on aina yksin vaikka ei haluaisi. Pitikin törmätä tuohon ukkeliin, elämä koomassa olis ollut kuitenkin helpompaa, kun nyt "heränneenä".
Onkos Suomessa tällaisia hyvälaatuisia seuranhakutoimistoja (tai miksi niitä nimitetäänkään...), joissa siis aivan maksullisena palveluna seuranhakuasiakkaat haastatellaan luottamuksellisesti ja koitetaan esitellä sopivat ihmiset toisilleen? Kuulostaisi ainakin minusta paremmalta, kuin kuin nämä nettideitti-ilmoitukset, jossa täytyy olla pelottavan pätevä mainosteksti ja hieno kuva, jottei joudu naurunalaiseksi kaiken kansan silmissä. Joku ulkopuolinen "matchmaker" voisi sitäpaitsi nähdä mahdollisuuksia, joita ei itse ennakkoluuloisuuttaan huomaakaan. Muualla tuollaiset palvelut ainakin toimivat varsin hyvin.
Vai että rumuus on syy yksinäisyyteen osittain? Olen kaunis ja voisin mennä melkeinpä missistä tai mallista ja silti helvetin yksinäinen. Olen koittanut pitkään löytää kavereita, mutta en vaan onnistu löytämään naispuolisia ystäviä. Onneksi sentään on muutama kirjekaveri, mutta he asuvat ikäväkseni kaukana.
Onkohan ap:n yksinäisyys ohi eli onkohan se potkassut tyhjää niinku uhklaili?
"Kukaan ei ole näin yksinäinen kuin minä. Puhelimeni ei soi koskaan. Jos en kävisi töissä, en puhuisi koskaan kait kenekään kanssa. En ymmärrä miksi olen edes syntynyt tänne, elämälläni ei ole mitää tarkoitusta, realistisesti arvioiden kukaan ei edes huomaa vaikka en olisi täällä."
Täähähn on just täsmälleen kuin mun elämästä paitsi että en käy edes töissä.
Olen neljän seinän sisällä "vankina" 24/7/365 ja tätä on jatkunut jo lähes kymmenen vuotta.
potkassut tyhjää - sitäkö odotit?Viestistäsi päätellen olisit saanut kiksit jos tietäisit minun päätyneen ratkaisuun. Minusta on kuitenkin kurjaa, että toisen pahalle mielelle ilkutaan, itse en tee sitä koskaan. Minusta maailma kohtelee useimpia ihmisiä sen verran rajusti että en aio olla itse koskaan kenellekään lisää ilkkumassa, vaan yritän puolestani tehdä hyvää sen mitä pystyn ja voin. Mukava on ollut lukea teidän muiden kirjoituksia jotka olette kannustaneet. Helpottaa kuitenkin tietää etten olekaan ihan ainoa yksinäinen, vaikka jokaisella on se oma tarina. Viime päivät ovat olleet vaikeita ja lähestyvä joulu ahdistaa - enemmän kuin koskaan.
kirjoitit:
"minusta on alkanut tuntua että lähipäivinä on se aamu kun en enää ole"
Tosta mulle tuli mieleen että olet joko vakavasti sairas tai haudot itsaria.
Mun paras kaveri ampu ittensä, niin sen takia tollanen uhkaus vaikutti vakavalta.
En mä mitään kiksejä olis saanu. On sullakin ajatukset saatana
jos ylireagoin - mutta jotenkin vaan käsitin yhtäkkiä viestistäsi että kuin olisit "odottanut" että olisin "häippässyt". Itsesääli tässä nyt kait otti vallan mulla. Toisaalta näissä viestiketjuissa on joskus niin omituisia viestejä että pistää mmiettimään että taitaa tosiaan löytyä ihmisiä jotka oikeasti nauttii kun toisella on vaikeaa ja miettii koko olemassolonsa tarkoitusta. Hyvä että vastasit ja korjasit luuloni - se oli tärkeää minulle.
Asia kunnossa... Tosiaan netissä on vaikka minkälaisia tyyppejä.
Tarttee olla niinkuin "suodatin" päällä kun lukee näitä juttuja.
Kaikkea hyvää vaan sulle ja kyllä niitä parempiakin päiviä on tulossa
Se olemassaolon tarkoitus on myös minulla aika ajoin hakusessa.
Lainaanpa Veikko Lavia hieman:
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä"
Tsemppiä
juttua muuten ajattelin tänään kun luin tuosta Kari Tapion kuolemasta ja siinä jotenkin viitattiin tohon Lavin juttuun. Ehkä sitten joskus kun olemme 80 -v. selviää tarjosiko elämä jotain vai ei ja oliko oma elämä tärkeä ja olinko laulun arvoinen.Mutta näillä eväillä on mentävä. Jonain päivänä asiat voi olla vielä huonommin. Yritän itse ajatella että en voi tietää oikeastaan onko paras aika elämässäni jo ollut, elänkö sitä juuri tänään vai onko se vasta tulossa. Tsemppiä myös sulle.
...tota noin. Luettuani tämän viestiketjun huomaan yhden syyn, miksi aloittaja ehkä on yksin. Täällä on hänelle vastannut vaikka kuinka moni ja ehdottanut yhteydenottoa ja pyytänyt sähköpostiosoitetta, mutta eipä aloittaja ole näyttänyt sitä antavan ja kenties siten saavan uusia ystäviä ja pääsevän yksinäisyydestään eroon... Eli alan kyllä rehellisesti kallistumaan sille kannalle että on olemassa ihmisiä, jotka ruikuttavat yksinäisyyttään mutta eivät vaivaudu tekemään asialle yhtään mitään, eivät vaikka oljenkortta ojennettaisiin suoraan suuhun.
Miten yksinäisyydestä voisi edes odottaa pääsevänsä eroon, jos ei ole edes kiinnostunut tekemään asialle mitään?? Valittajia ja ruikuttajia on maailma täynnä. Hohhoijaa.
niin maamme "politiikka" ihmiseten kesken on "Mies, nainen, kaksi lasta, koira, OK-talo ja kaksi autoa".
Tuo perhepolitiikka on niin hyvin tuputettu kansalle, että jokainen joka haluaa elää yksin on jollain tavalla poikkeava persoona. Jotkut siitä saattavat tuntea häpeää tai muuten alemmuuskoplekseja, varsinkin jos työkaverit puhuvat perheistään. Mikä sinänsä on aivan normaalia.
Voimia.