Olen 19-vuotias tyttö ja haluaisin saada takaisin itseni elämäniloni. Minulla on nyt 2 vuotta ollut masennusta, välillä mennyt hyvin mutta sitten olen taas vajonnut pohjamutiin. Pelkään, etten enää koskaan parannu. Eniten minua huolettaa se, etten pysty pitämään ihmissuhteistani huolta. Ennen masennusta minulla oli paljon kavereita ja ystäviä, mutta sairastuttuani aloin vain pelätä heitä enkä pysty enää olemaan kenenkään kanssa tuntematta oloani aivan riittämättömäksi.. En pysty tutustumaan uusiinkaan ihmisiin, mikä ahdistaa minua toden teolla, koska juuri uudet ihmissuhteet antaisivat itsetunnolleni pontta..
Miten muuttuisin takaisin vanhaksi itsekseni? onko jollakin vastaavia kokemuksia? Entä onko joku päässyt niistä yli, miten??
Minusta tuntuu, että elämäni valuu hukkaan... Opiskelijaelämä ja nuoruus ylipäätään pitäisi olla elämän parasta aikaa, mutta mä haaskaan sitä pohtimalla että ansaitsenko ees elää. Mua ällöttää, että musta on tullut tällanen katkera ja kateellinen ihminen.
Miten muuttuisin takaisin vanhaksi itsekseni? onko jollakin vastaavia kokemuksia? Entä onko joku päässyt niistä yli, miten??
Minusta tuntuu, että elämäni valuu hukkaan... Opiskelijaelämä ja nuoruus ylipäätään pitäisi olla elämän parasta aikaa, mutta mä haaskaan sitä pohtimalla että ansaitsenko ees elää. Mua ällöttää, että musta on tullut tällanen katkera ja kateellinen ihminen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Enpä tiedä onko tästä mitään apua mutta ajattelin kertoa oman tarinani. Olen siis 19-vuotias poika, joka omasta mielestään on tällä hetkellä jollain lailla masentunut. Ensimmäiset masennusoireeni alkoi oikeastaan yläasteen jälkeen kun jostain syystä vanhat kaverit eivät enää pitäneet yhteyttä eikä itsetunto riittänyt ottamaan heihin yhteyttä. Uusiakaan kavereita ei saanut, samasta syystä. Sitten tapahtui kaikenlaista nopeassa ajassa, vaihdoin koulua, rakastuin ja minuun rakastuttiin. Uudessa koulussa olin todella suosittu ja kun tyttöystäväni (entinen) jaksoi kehua piirteitäni, itsetunto kohosi kuten arvata saattaa. Nykyään kaverisuhteet on ihan ennallaan, mutta seurustelusuhde päättyi 1,5 vuoden jälkeen. Itsetunto on laskenut samalla lailla kuin aikaisemminkin ja elämä tuntuu merkityksettömältä, vaikka kavereita on paljon ja tekemistä riittää. Miksi? En tiedä, eikä sen vatvominen kuulukaan tähän viestiin.
Joka tapauksessa jokaisella ihmisellä on hyvät ja huonot puolensa, mutta pitäis yrittää korostaa niitä hyviä ja harjotella niiden ylläpitämistä eri tilanteissa. Sussakin on varmasti paljon hyvää, yritä käyttää niitä taitoja mitä tiedät muiden arvostavan niin saat arvostusta ja sitä kautta varmasti itsetuntokin nousee. Toivottavasti saat jotain tästä irti :) Niin ja jos haluat ja on tarvetta puhua tällasista asioista lisää niin saa mulle mailata vaikkapa tähän osotteeseen: [email protected]
Kuuntelemaan Turmion Kätilöitä. Vaikka ensimmäiseksi valitset biisin Minä Määrään ja seuraavaksi Mistä Veri Pakenee. Johan rupeaa elämä taas maistumaan ja piristymään!!
Ehkä et voikaan muuttua vanhaksi itseksesi koska aikaa ei voi kääntää takaisin, olet mitä olet tämän kokemuksen kanssa.
Mutta se ei tarkoita ettetkö voisi päästä siitä yli ja elää taas sosiaalisempaa elämää. Mulle sosiaaliset suhteet on aina ollut hankalia, niin vanhojen ylläpitäminen kuin uusien solmiminen. Toisaalta ajattelen herkästi että "kuka musta nyt on kiinnostunut", toisaalta olen valikoiva jos joku haluaa lähestyä. Läheisiä ihmisiä mulla on tosi vähän ja tuntuu ettei uusia syviä ystävyyssuhteita pysty enää solmimaan. Vaikka hetkittäin tuntuu että jonkun kanssa synkkaa tosi hyvin ja innostun jo että tästä saan uuden ystävän, hetken päästä etäännymme. Miksi? En jaksaisi olla se joka aina ottaa yhteyttä, koska olen väsynyt sellaisiin suhteisiin joiden ylläpitämiseksi näen enemmän vaivaa kuin toinen osapuoli.
JOku yhteinen juttu voisi helpottaa tutustumista, näin on ainakin ollut mulla. Harrastus, työpaikka, joku kurssi. Vaikka näiden tuttavuuksien kanssa täytyy just hyväksyä se, ettei tuttavuus välttämättä syvenekään todelliseksi ystävyydeksi, saa ainakin "treeniä" ja iloa ihmisten kanssa olemisesta. Tiedän että masentuneena voi olla rtodella vaikea tarttua mihinkään harrastuksiin tms. mutta jospa jotain löytyisi. Älä jää yksin miettimään, niin tilanne pahenee ihan varmasti!
Tai voisiko joku vanhoista ystävistäsi olla sellainen johon pystyisit ottamaan yhteyttä? Jos uudet ihmissuhteet tuntuu liian vaikeilta heti ensalkuun, voisko joku vanha suhde auttaa alkuun?
Tsemppiä!
toi on niin totta, hyvin kirjoitettu. Aloittajalle jaksamisia!
Itse olen aina kokenut juuri tuota vaikeutta ihmissuhteiden kanssa, niiden ylläpitämisessä ja varsinkin uusien luomisessa. Epäsosiaalisuus ja ujous vaikeuttaa ihmisten kanssa toimeen tulemista, ja sehän vain ruokkii masennusta ja pian kaikki on entistä vaikeampaa..
Ajan kanssa se on onneksi vähän helpottanut, ja ajattelen että toivottavasti itsetuntoni vielä kehittyy ja minusta tulee sosiaalisempi.
Ja kuuntelen kyllä Turmion Kätilöitä : D