Pilviverhojen pako

terve, elämä on joskus lyhyt, joillakin toisaalla yksi päiväkin
on pitkä, niinkuin vanha mummoni aikanaan sanoi, halusi
itse jo pois maanpäällisestä, voimia päivällesi

Syvällisen herkkä ajatus syntyy runon myötä, niin hauras, ettei juuri uskalla kajota siihen. Annan vain mielikuvan leijua , kuin tuon runon haipuva pilviverho, jonka avautuessa korkealta paistava aurinko luo utuiset valokiilansa syvälle vuorien ympäröimään laaksoon.

Laaksoon, jossa päättynyt sade luo uutta elinvoimaa vehreääm kasvustoon, samalla synnyttäen haihtuvan kosteuden myötä usvaa, johon syntyvät pilvien raoista paistavan auringon valokiilat. Niin hauraat, että ensimmäinen syntyvä tuulenvire ne hajoittaa.
Juuri samanlaista herkkää haurautta kuvaa runon tunnelma.
Odottamaton yhteys taivaaseen ja maahan rakentaa vastakohdan hauraudelle , luoden vaikutelman laaksossa olevasta tarkkailijasta, joka kokee vuorten jylhyyden ja taivaan korkeuden ja samalla ihmisen, oman itsensä pienuuden luonnon mahtavuuden rinnalla.
Olen itse siinämäärin onnekas, että olen saanut kokea tuon tunteen. Runossa on kuitenkin kyse jopa vielä suuremmasta, se opastaa lukijaansa elämän perimmäisten kysymysten ääreen. Siinä on muistutus elämän rajallisuudesta.

Kaunista ja puhuttelevaa. Haurasta ja samalla niin jylhän voimallista.

Kiitos Liona.

Ceero.

Sanoit tuolla aiemmin sinusta tuntuvan, että olisin jollain tavalla tuttu, kuin olisimme aiemmin tavanneet.
Kiitos noista sanoista. Niin ei kuitenkaan ole. Olemme tavanneet ainoastaan virtuaalimaailmassa ja sen jälkeen, kun saavuin foorumiin Ceerona.