Tämä seuraava pätkä saattaa kuulostaa hieman oudolta, sillä kopioin sen päiväkirjastani. Kärsivällisimmät lukijat kuitenkin pystyvät varmaan erottelemaan sieltä ne ongelmat, jotka vaivaavat elämääni.
"23.11. 2010 tiistai
Voit vain kuvitella, miten näännytän itseäni koulussa. Kiipeän portaita kerroksesta toiseen, menen luokkaan ja kuuntelen opettajaa, mutta mieleeni ei jää mitään tunnilla opituista asioista. Tuntuu, kuin siinä kohtaa, missä sydämeni ennen sijaitsi, olisi nyt tyhjä aukko, jonne kaikki ajatukseni valuisivat. En pysty keskittymään mihinkään, koska rintaan koskee.
Olisipa minulla edes yksi ystävä.
Kun puhun muille, tuntuu, kuin yrittäisin maalata paperille, joka hylkisi jokaisen siveltimenvedon, eikä siihen loppujen lopuksi jäisi yhtään jälkeä. Ihmiset nyökyttävät minulle päätään, mutta oikeasti heitä ei kiinnosta kuunnella puhettani. Kaikki sanani kimpoavat oitis takaisin heidän mielestään, jättämättä minkäänlaista jälkeä heihin. Tunnen itseni nyt vähäpätöisemmäksi, kuin koskaan ennen. Olen kaikille näkymätön. Saatan olla heidän kanssaan samassa luokkahuoneessa, mutta oikeasti ajatukseni vaeltelee ihan muissa asioissa. Kun lasken katseeni alas ja näytän miettiväiseltä, he ajattelevat, että aprikoin mielessäni jotain syvällistä. Oikeasti ajatuksissani on vain pelkkää sekamelskaa, jota voi sanoa kaikkea muuta, kuin syvälliseksi.
Välituntisin istun kippurassa jossain naulakoiden lähellä, nurkkauksessa. Luen kirjaa, enkä päästä pienintäkään ääntä. Kasvot hehkuvat kalpeina, ja silmät seuraavat tekstiä. Olen kuin jokin olento, joka elää ihan toisessa maailmassa, kuin muut.
Joskus rohkaisen itseni, ja menen juttelemaan muille. Ääneni on iloinen ja hymyilen paitsi suulla, myös silmilläni. Taitava tuntija huomaisi heti hymyni kohmeuden ja epäröivän sävyn äänessäni, mutta ulkopuoliset vain pitävät minua hupaisana ilmestyksenä, eivätkä kiinnitä sen enempää huomiota olemukseeni.
Pahinta on se, että olen menettänyt uskon itseeni. En enää tiedä, kuka olen. Elämässäni ei ole mitään kiinnekohtaa. En uskalla edes luoda mitään uutta, omaa. En halua katsoa, miten joku muu saa aikaan yhdellä sorjalla kädenliikkeellä sen, mitä minun täytyisi työstää monia vuosia.
Koska en usko itseeni, niin kukaan muukaan ei usko.
Elementtini on aina ollut tuli, siitä saakka, kun synnyin tähän maailmaan. Joskus, kun olen iloinen ja täynnä elämää, voin tuntea ympärilläni ikään kuin kehän, joka on kirkas, ja jonka iloiset liekit kipinöivät punaisina ja nuolevat ilmaa. Tällöin tunnen itseni kevyeksi ja jokin uskomaton voima, ehkä palava halu elää, kannattelee minua, ja valaa sisimpääni toivoa. Nyt en tunne minkäänlaista iloa tai vireyttä. Rinnassani kituuttava pieni liekki inspiroi minua kirjoittamaan sanottavani ylös tähän kirjaan.
Kuten kaikki muutkin, myös minä haaveilen rakkaudesta. Mutta kukapa jaksaisi ikuisuuksiin asti kuunnella tarinaani? Olisipa edes joku, joka katsoisi sisimpääni."
"23.11. 2010 tiistai
Voit vain kuvitella, miten näännytän itseäni koulussa. Kiipeän portaita kerroksesta toiseen, menen luokkaan ja kuuntelen opettajaa, mutta mieleeni ei jää mitään tunnilla opituista asioista. Tuntuu, kuin siinä kohtaa, missä sydämeni ennen sijaitsi, olisi nyt tyhjä aukko, jonne kaikki ajatukseni valuisivat. En pysty keskittymään mihinkään, koska rintaan koskee.
Olisipa minulla edes yksi ystävä.
Kun puhun muille, tuntuu, kuin yrittäisin maalata paperille, joka hylkisi jokaisen siveltimenvedon, eikä siihen loppujen lopuksi jäisi yhtään jälkeä. Ihmiset nyökyttävät minulle päätään, mutta oikeasti heitä ei kiinnosta kuunnella puhettani. Kaikki sanani kimpoavat oitis takaisin heidän mielestään, jättämättä minkäänlaista jälkeä heihin. Tunnen itseni nyt vähäpätöisemmäksi, kuin koskaan ennen. Olen kaikille näkymätön. Saatan olla heidän kanssaan samassa luokkahuoneessa, mutta oikeasti ajatukseni vaeltelee ihan muissa asioissa. Kun lasken katseeni alas ja näytän miettiväiseltä, he ajattelevat, että aprikoin mielessäni jotain syvällistä. Oikeasti ajatuksissani on vain pelkkää sekamelskaa, jota voi sanoa kaikkea muuta, kuin syvälliseksi.
Välituntisin istun kippurassa jossain naulakoiden lähellä, nurkkauksessa. Luen kirjaa, enkä päästä pienintäkään ääntä. Kasvot hehkuvat kalpeina, ja silmät seuraavat tekstiä. Olen kuin jokin olento, joka elää ihan toisessa maailmassa, kuin muut.
Joskus rohkaisen itseni, ja menen juttelemaan muille. Ääneni on iloinen ja hymyilen paitsi suulla, myös silmilläni. Taitava tuntija huomaisi heti hymyni kohmeuden ja epäröivän sävyn äänessäni, mutta ulkopuoliset vain pitävät minua hupaisana ilmestyksenä, eivätkä kiinnitä sen enempää huomiota olemukseeni.
Pahinta on se, että olen menettänyt uskon itseeni. En enää tiedä, kuka olen. Elämässäni ei ole mitään kiinnekohtaa. En uskalla edes luoda mitään uutta, omaa. En halua katsoa, miten joku muu saa aikaan yhdellä sorjalla kädenliikkeellä sen, mitä minun täytyisi työstää monia vuosia.
Koska en usko itseeni, niin kukaan muukaan ei usko.
Elementtini on aina ollut tuli, siitä saakka, kun synnyin tähän maailmaan. Joskus, kun olen iloinen ja täynnä elämää, voin tuntea ympärilläni ikään kuin kehän, joka on kirkas, ja jonka iloiset liekit kipinöivät punaisina ja nuolevat ilmaa. Tällöin tunnen itseni kevyeksi ja jokin uskomaton voima, ehkä palava halu elää, kannattelee minua, ja valaa sisimpääni toivoa. Nyt en tunne minkäänlaista iloa tai vireyttä. Rinnassani kituuttava pieni liekki inspiroi minua kirjoittamaan sanottavani ylös tähän kirjaan.
Kuten kaikki muutkin, myös minä haaveilen rakkaudesta. Mutta kukapa jaksaisi ikuisuuksiin asti kuunnella tarinaani? Olisipa edes joku, joka katsoisi sisimpääni."
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuo kuulusti kuin olisin itse kirjottanu ylä aste aikana.
minkä ikänenen muuten olet?
16 :)
Minkä ikäne sinä oot ku et tiiä että "ylä aste" on yhdyssana. saatanan jonnet.
Entä sinä? Et itse näytä osaavan laittaa pilkkuja paikoilleen tai aloittaa lausetta isolla kirjaimella.
Tuossahan on jotakin tuttua, en tiiä onko se sitten hyvä vaiko huono asia. Mutta mistäs päin olet? ja ootko tyttö vai poika?
Tyttö ja e-Suomesta.
Itselläni on käynyt hieman samoin. En oikein uskonut itseeni. Eikä mulla oikeastaan ollut kavereita ajattelin vain että olen yks paska ihminen täällä maanpäällä. Mutta kerran ajattelin että "nyt saatanan jätkä ryhdistäydy". Ja siitä eteenpäin elämäni on ollu päiväpäivältä valosampaa. Nyt minulla on paljon kavereita, tyttöystävä ja opiskelupaikka missä tunnen olevani muiden mukana ja kaikkee muuta mitkä vain vahvistavat minua.
Itseäni auttoi se, että otin vain itseäni niskasta kiinni aloin miettimään mikä minua kiinostaa, otin sosiaalisia riskejä. Ja aina kun huomasin onnistuneeni jossain niin se tottakai vahvisti.
Mutta tsemppiä sinulle, kaikki on omasta itsestään kiinni loppujenlopuksi. : )
Kuulostat jonkin muun vastanneen tapaan myös minulta. Tapaukseni on jotenkin muodostunut sellaiseksi että olen aina kaikissa tilanteissa yksin (joko oikeasti tai "tekemällä", en kestä ajatusta myötätunnosta) ja todennäköisesti tulen kuolemaan melko pian liiallisen alkoholinkäytön seurauksena. Jos kuvittelet että voin tehdä jotakin niin yritä itse heikkotahtoisen ihmisen asenteella mennä AA:n ensikäynnille rukoilemaan että sinua ei tuomita!
Erittäin hienosti kirjoitettu. Rujonkaunista tekstiä. Kuvasit niin hyvin että kantsisko kirjoittaa kirjaa??
Menin toiseen aiheeseen....sori
ala tyttö kirjailiaksi =) oli niin semmosta kamaa
Muistan itse yläasteella olleeni myös yksinäinen ja miettineeni miten olisin uskaltanut mennä jutteleen just sunlaiselle tytölle. Se tyttö oli uskomattoman nätti ja jotenki mystinen. Aivan ihana, olin vain itsekin niin ujo etten uskaltanu. Olemme nyt myöhemmin tavanneet netissä ja kirjoitelleet ja todenneet molempien ajatelleen samoin. Molemmat ovat myöhemmin löytäneet kumppanit ja nykyään olemme tahoillamme naimisissa...mitä siitä olisikaan seurannut, jos olisin uskaltanut mennä sille tytölle silloin puhumaan. Kirjoitat muuten upeaa tekstiä, tuolla hurmaat varmasti vielä jonkun ihanan pojan. Ole rohkea ja mene juttelemaan itsekin hieman hiljaisemmille tyypeille, kyllä elämä siitä lähtee eteenpäin ja löydät ihania ystäviä. Samalla on vain uskallettava ottaa myös riski hylätyksi tulemisesta, itse en tuota riskiä uskaltanut ottaa ja nyt aina joskus aattelen, et mitä ihanaa oiskaan voinut seurata, jos oisin uskalanu avata silloin suuni...