Olen tajunnut

Saman asian kanssa olen itse kamppaillut jo pitkään, ja tuloksetta, ja olen jo sentään 26v ja nyt alkaa jo näyttämään tosi huonolta. En osaa enkä uskalla tutustua naisiin. En oikein osaa tutustua ihmisiin ylipäätään enkä osaa luoda sosiaalisia suhteita ja luulen, että se johtuu siitä, että en luota ihmisiin ollenkaan enää. Luulen, että minun kohdallani tähän tilanteeseen on vienyt se haukkuminen ja kiusaaminen mitä kouluaikana koin ja se ettei mistään tullut vastapainoksi mitään positiivista kommenttia minusta. Varsinkin tytöiltä tullut haukkuminen sattui tosi pahasti. Tuntuu (vielä nykyäänkin), että olen ihan paska tyyppi, josta kukaan ei voi tykätä, ja että olen ihan ruma. On vain huonoja kokemuksia ja haukkumista. Muutenkin vietin aikaani melko yksin koulun ulkopuolella kun asuin sen verran syrjässä. Nykyään ei sitten enää tule haukkumisia, ehkä jotain ilkeitä katseita joskus joista ei edes voi tietää ovatko ne oikeasti ilkeitä vai pelkästään minun omaa tulkintaa. Nyt tuon aiemmin kokemani haukkumisen tilalla on sitten yksinäisyys ja erillisyys kaikista muista. Ihmiset vain ovat välinpitämättömiä eivätkä huomioi, mikä sekin tuntuu pahalta. Enkä minä uskalla tutustua muihin, kun pelkään luottaa ja pelkään sitä, että taas muut satuttavat (eli nuo aiemmat kokemukset edelleen kahlitsevat minua enkä pääse elämässä eteen päin).

En uskalla tutustua naisiin, kun pelkään että minua haukuttaisiin ja pidettäisiin ihan tyhmänä kun tulin tutustumaan, itse asiassa kerran, tästä on jo aikaa aika kauan, meninkin tutustumaan yhteen naiseen (jonkin verran tuttu, ei mikään tuntematon, en usko että voisin ihastua täysin tuntemattomaan) johon olin ihastunut, ja sitten juuri noin siinä kävikin, eli nainen haukkui ja piti minua ihan tyhmänä. Ehkei tylyt pakit tavallisille ihmisille tunnu kovin pahalta, se olisi vain yksi huono kokemus hyvien ja huonojen joukossa, mutta mulle se oli tosi huono, ja valitettavasti myös tosi merkityksellinen kun edelleen miten sitä päivittäin, entisten huonojen kokemusten päälle, todella musertavaa ja taas osoitus siitä, että minussa on jotain niin pahasti vialla että tulen aina olemaan yksin. Tuokin lähestymisyritys oli mulle todella valtava ponnistus ja pettymys, enkä tiedä miten enää pystyisin tutustumaan naisiin ollenkaan. Kunpa joku tulisi puolitiehen vastaan, mutta sitä on kai turha toivoa kun ei niin ole ennenkään tapahtunut. Ja kaikkien noiden negatiivisten kokemusten jälkeen tuntuu siltä ettei edes ole olemassa naista joka voisi kiinnostua ja tykätä minusta.

En tiedä kuinka paljon kyseessä sitten on tuo kiusaaminen ja se, että on tullut vain pahoja kokemuksia muista ihmisistä, ja kuinka paljon kyseessä on luontainen ujous. Voin kyllä kuvitella, että olisin hyvinkin sosiaalinen ja avoin ihminen, jos vain tuo aiempi osa elämääni olisi mennyt toisin. En uskalla luottaa muihin ihmisiin vaikka haluaisin. En tiedä miten voisin tilanteen muuttaa..

Jos pystyy tsemppaamaan ja tekemään sen ison askeleen, eli vaikka juttelemaan jollekulle tai jopa punastelusta, kurkun kuivumisesta ja sydämen tykytyksestä huolimatta pyytämään treffeille, niin se itsensä voittamisen fiilis pitää ottaa positiivisena vastaan, vaikka pakit tuliskin! Seuraavalla kerralla voi mennä jo paremmin. Se ensimmäinen askel on aina vaikein

Se on jo askel eteen päin...

Ite oon hirveän ujo, mutta myös "vanhuuttani" (nuorena hyvä kun uskalsin vastata mitään kellekään kysyttäessä, ja nyt lähes kolmikymppisenä aloitan jopa joskus itsekin juttelua) tullut tavallaan tyhmänrohkeaksi eli uskon että pelot pitää kohdata, tappava yhdistelmä tavallaan kun menee möläyttämään jotain ja sitten kääriytyy heti perään kuoreensa piiloon kun ujostuttaa.

kun on ujo saattaa käydä kuin tässä Esa Pakarisen laulussa, että on poikamies vielä vanhoilla päivilläkin
http://www.youtube.com/watch?v=MSs7u-YLOiI