Olen lukenut tätä palstaa ja todennut, että hyvin monet ovat nuoria. Tämän päivän nuorilla tuntuu olevan todella raskasta. Ehkä nuoruudestani on jo niin kauan etten enää muista kuinka raskasta se oli. Muistissa on vain mukavat asiat.
Olisin kiinnostunut yli 55v ihmisten masennuksesta ja miten he pärjäävät sen kanssa. Minulla todettiin 7 vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon liittyi paniikkihäiriö. Keväät ja alku kesä ovat hyvin raskaita aikoja. Syön lääkkeitä olen ollut terapiassa. Siitä huolimatta kevät on kauhea aika. Aurinko vain korostaa pahaa oloa. Tekemiset rajoittuvat pakollisiin. Ihmisiä en halua tavata kuin ne joita on pakko. Aamut ovat pahimpia. Haluan olla vain piilossa peiton alla, ja odottaa iltaa. Illalla pimeällä ei sitten väsytä ja valvoisin vaikka koko yön. Siinä taas ei ole mitään järkeä. Yritän elää kuten muutkin ihmiset, mutta se on vain niin raskasta. Ulospäin ei edes näy että olen jotenkin sairas. Ihmisten on vaikea ymmärtää haluttomuuttani tehdä tai osallistua mihinkää.
Harrastukseni olen rajoittanut kotiin ja puuhastelen mukamas jotain. Uiminen on päätyöni, käyn uimassa 2-3 kertaa viikossa, se on ainoa mielihyvää tuottava asia.
Olisin kiinnostunut yli 55v ihmisten masennuksesta ja miten he pärjäävät sen kanssa. Minulla todettiin 7 vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon liittyi paniikkihäiriö. Keväät ja alku kesä ovat hyvin raskaita aikoja. Syön lääkkeitä olen ollut terapiassa. Siitä huolimatta kevät on kauhea aika. Aurinko vain korostaa pahaa oloa. Tekemiset rajoittuvat pakollisiin. Ihmisiä en halua tavata kuin ne joita on pakko. Aamut ovat pahimpia. Haluan olla vain piilossa peiton alla, ja odottaa iltaa. Illalla pimeällä ei sitten väsytä ja valvoisin vaikka koko yön. Siinä taas ei ole mitään järkeä. Yritän elää kuten muutkin ihmiset, mutta se on vain niin raskasta. Ulospäin ei edes näy että olen jotenkin sairas. Ihmisten on vaikea ymmärtää haluttomuuttani tehdä tai osallistua mihinkää.
Harrastukseni olen rajoittanut kotiin ja puuhastelen mukamas jotain. Uiminen on päätyöni, käyn uimassa 2-3 kertaa viikossa, se on ainoa mielihyvää tuottava asia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yritän huomenna vastata paremmin, nyt vain voimavarat ei riitä, mutta on meitä yli-ikäisiäkin, jotka ovat masentuneita.
Vastaan nyt kun lupasin. Se, että täällä on paljon nuoria, johtuu kai siitä, että vanhemmat ihmiset eivät vielä osaa käyttää nettiä.
Tiedätkö, että vanhuksille syötetään erittäin paljon mielialalääkkeitä yksinäisyyteen jne.
Mutta vielä työikäisenä, jolloin pitäisi jaksaa masennus on kauhea sairaus. Kotona opitut periaatteet, että töitä on tehtävä vaikka jalka kainolossa, ei helposti unohdu. Ja kun ei ulkoisesti ole mitään vaivaa, onhan se vaikea tajuta. On minullekin monesti sanottu, että mikä sua muka vaivaa. Olen joskus sanonut, että jos ihmisen mieli on pelkkää mössöä, esimerkkinä jos saat lottovoiton sanot että jaa ja jos ilmoitetaan jonkun läheisen kuolemasta sanot voi kun ikävää. Sinulle voin sanoa, että opi sanomaan ei, ilman huonoa omaatuntoa, se on sinun oikeutesi, ihanaa että nautit uimisesta, minä nautin mustikkametsässä, mutta kun se oli niin lyhyt aika. Minäkin vähättelin kotihommia puuhasteluksi, pyykinpesua, tiskaamista, imurointia, mutta jossain välissä tajusin, että se oli suunnaton energiamäärä joka siihenkin kului ja rupesin kiittämään itseäni, enkä pelkästään ajatellut, että noin vähän sain aikaan.
Olen käynyt niin syvällä, että tunnen itseni jo ammattilaiseksi tämän masennuksen kanssa, olis kiva vaihtaa mielipiteitä, mutta kun mulla on vain omalla nimellä oleva sp, en sitä tähän nyt anna.
kun vastasit. Minäkin olen vähätellyt aina ennen kotitöitäni, jotka olen tehnyt vähän niinkuin vasemmalla kädellä. Nykyisin pienikin työ tuntuu suurelta saavutukselta. Päätösten teko on vaikeaa. Vaatteitten valinta aamulla on jo tuskien taival.
Se mitä sanoit vanhusten lääkityksestä on totta, mutta siihen on varmaan monia syitä. Yksinäisyys ehkä suurin, sillä se ei ole heille enää valinta kysymys, vaan olosuhteiden pakko. Lapsilla ei ole heille aikaa. Ystäviä enää vähän tai ei ollenkaan.
Minäkin tunnen itseni jo niin ammattilaiseksi tämän sairauteni kanssa, etten oikein muista minkälaista on oikea elämä. Tunteet ovat kadonneet. Niitten tilalle on tullu tyhjiä fraaseja " olen pahoillani", " voi kuinka ikävää", "Entäs sit" lauseilla olen loukannut turhaan ihmisiä, jotka ovat kertoneet suruistaan tai isoista iloista. Minulta yksinkertaisesti puuttuu empatia.
Kaikkein vaikeinta on tuon ei-sanan käyttö. Lääkärinikin on yrittänyt sitä minulle opettaa. Haluan vain miellyttää kaikkia ja siksi sanon liian helposti kyllä. Kun sitten huomaan, että minua käytetään hyväksi, ja voimat loppuu kesken kaiken, tulen katkeraksi ja masennus syvenee.
Mutta hyvää kesää Sinulle ja kiitos että vastasit.