Kertokaa, millaista on kun tietää, ettei koskaan voi saada biologista lasta. Millaista on lopettaa lapsettomuushoidot tuloksetta? Voiko lapsettomuudesta "selvitä" niin, ettei koskaan saa lasta? Nyt en halua kuulla, miten vuosien yrittämisen jälkeen lopulta saa sen ihanan pienokaisen, vaan miten vuosien yrittämisen, toivomisen ja hoitojen jälkeen on kohdattava se tosiasia, että se kaikki on ollut turhaa. Minun on nyt kohdattava tämä tilanne ja se on niin musertava, että minun on vaikeaa kuvitella loppuelämässäni mitään mieltä. Lapsi on ollut ainoa asia, jonka olen halunnut ja vuosia häntä yritimme saada aluille, turhaan. Paljon on kokemuksia tälläkin palstalla siitä, miten lopussa kiitos seisoo, mutta ei juurikaan niitä, miten (ja voiko) lapsettomuudesta selvitä ilman lasta. En myöskään halua kuulla vapaaehtoisesti lapsettomien mielipidettä. Arvostan ja ymmärrän heitä, eivät kaikki halua lapsia, eikä tarvitsekaan, mutta ainoastaan oikeasti lasta haluavat voivat ymmärtää, mitä joudun kokemaan.
Hoitojen lopettaminen tuloksetta
Ikuisesti lapseton
41810
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En oikeastaan kaipaa kannustustakaan, vaan lähinnä tahtoisin jonkun vastaavassa tilanteessa olleen kertovan, että kyllä siitä selviää ja jossain vaiheessa voi taas olla onnellinen. Tai sitten kuulla rehellisesti, että loppuelämä on pilalla. Vertaiskokemuksia.
En ole ihan varma, olenko oikea ihminen vastaamaan sinulle. Saatan olla vielä liikaa samassa tilanteessa. Meidän lapsettomuushoitomme lopetettiin tänä sykysnä omasta tahdostamme. Olimme sopineet ennen hoitojen aloitusta rajat kuinka kauan ja mihin asti hoitoja jatketaan. Minun toiveestani menimme vähän pitemmällekin kuin alunperin oli tarkoitus.
Nyt sitten joudun totuttelemaan siihen tosiasiaan ettemme saa yhteistä lasta (miehelläni on lapsia aikaisemmasta liitosta). Itken ja suren joka päivä. Pelkään sairastuvani masennukseen; en oikein jaksa mitään eikä ilo yllä lämmittämään mieltä. Toisaalta tiedän, että suru syö voimia ja vie aikansa. Oman lisänsä tuo se, että en voi jakaa suruani kenenkään kanssa. Mieheni ei osaa tämän lapsen puuttumista surra, hänellä kun on omat lapsensa. "Lapsellisten" ystävieni kanssa ei kannata tästä surusta puhua: vaikka he tarkoittavat hyvää, osaavat he aina sanoa jotakin loukkaavaa tai surua lisäävää. Lisäksi he kaikki tuntuvat ajattelevan, että tämä suru olisi pitänyt jo osata surra kaikkien näitten vuosien aikana. Kaikkien elämä on mennyt eteenpäin, minun pysähtynyt jollain tavalla paikoilleen. Mutta vaikka lapsi on ollut minulle vain toive, on se kuitenkin mielessäni ollut jo olemassa, joka kuukausi. Tunnen olevani lapseton äiti.
Vaikka vielä en osaa hyväksyä tätä, olen päättänyt selviytyä. Ajattelen niitä hyviä asioita, joita minulla on. Ja vaikka ne kaikki eivät nyt tunnu tärkeiltä ollenkaan, ne ovat kuitenkin asioita, jotka ovat hyviä: Minun suhteeni ei kaadu lapsettomuuteen, rakastamme toisiamme aidosti ja suhteemme on vahvistunut koska olemme alusta asti joutuneet kohtaamaan vaikeita asioita ja meidän on ollut pakko osata puhua niistä. Saan viettää aikaa puolisoni kanssa kahden ja tehdä niitä asioita, jotka meitä molempia kiinnostavat. Saan matkustella tai viettää aikaa kirjastossa rajattomasti, haluni mukaan. Talouteni on vakaa. Puolisoni lasten takia minusta saattaa jonain päivänä tulla mummo, vaikken ole äiti saanut ollakaan. Olen suhteellisen terve, teen työtä josta pidän. Minulla on muutama hyvä ystävä. Näiden ja muiden kantavien ajatusten avulla toivon selviytyväni, vaikka vaikealta tuntuu.
Olen pohtinut paljon sitä, miten täytän elämäni nyt. Tällä hetkellä lähinnä lepäilen, mutta sitten kun olen saanut voimia on tärkeätä keksiä jotain mielekästä jonka parissa voin viettää aikaa. Jotain, josta saan lisää voimaa ja hyvää elämään. Haluan rauhassa surra -ja nyt on pakkokin. En kuitenkaan halua koko elämäni olevan pilalla, en haluasi luopua enää mistään toiveesta tai mahdollisuudesta. Haluan jotenkin löytää ilon.
Kyllä ihan kylmä riipi iholla kun luin viestisi.. Läpi käyt nyt sitä mitä me jokainen täällä pelkäämme joutuvamme kohtaamaan. Toivotan sinulle paljon voimia ja jaksamisia
Samassa tilanteessa 6 vuoden yrityksen jälkeen. Tänään testasin viimeisen negan ICSI PAS kierroksesta, ja mieli on maassa ja pää ihan tyhjä. Ei jaksa enää itkeä. Olen yhden plussan saanut ja se oli tuulimuna (ICSI tuoresiirto). Tämän viimeisen piikitysrumban jälkeen päätettiin että ei enää mutta tänään taas miettii että pitäisikö vielä yksi vai olisiko aika jo vaan "hyväksyä" tilanne - ikää on jo 40v. Meillä on tehty 2 inseminaatiota, 1 IVF (tuoresiirto, ei alkioita pakkaseen) ja nyt tämä ICSI josta 1 tuoresiirto ja 2 pakkaseen joista vaan toinen selvisi siirtoon. Munasoluja joka kerta tullut reippaasti mutta hedelmöittynyt vain 1-3.
Tiedän tunteesi. Sitä miettii, että mitäs nyt sitten. Mitäs sitten kun kavereiden lapset alkavat saada lapsia ja kavereista tulee mummoja. Iskeekö sitten taas uusi "kriisi". Elämä ei voi olla pelkkää työntekoa ja jumpassa käyntiä. Matkusteltua on tullut ihan riittämiin.
Adoptiotakin on pohdittu ja valmennuksessa käyty. Intona, mutta nyt sekin tie on mennyt kiviseksi. Jonot kasvaa ja on tällä hetkellä useampia vuosia ilman mitään varmuutta. Eli sekin tie nousee pystyyn.
Pakkohan tästä on selviytyä ja löydettävä se "muu sisältö" elämään. Helppoa se ei ole. Valitettavasti en osaa vastata tarkemmin mutta samassa veneessä ollaan.