Joop
Olen jatkuvien muuttamisten (nuorempana vanhempien, myöhemmin itse muutin opiskelun, sitten työn perässä) takia jäänyt yksin. Nettikavereitakaan ei enää juuri ole. Puhelinlangan toisessa päässä on korkeintaan puhelinmyyjä ja postia tulee enää paikallisilta markkinamiehiltä.
On se kumma että aina sama juttu. Olen hidas tutustumaan, kuin vanha moottori. Olen vuosien varrella muuttunut huomattavasti sosiaalisemmaksi mitä aiemmin olin. Aiemmin yksinäisyys ei haitannut, nyt se repii joka ikinen päivä.
Ikävää huomata, että ainoa elämänsisältö on enää työ ja neljä seinää.
Viimeisimmässä etapissani asuin kolmisen vuotta. Sain muutamia kavereita, ja lähteminen oli todella vaikeaa. Loppuvaiheessa jokainen alkoi vetäytyä, kun tiesi minun olevan lähdössä. Sovittiin että tavataan vielä ennen lähtöä, pidetään läksiäiset ja lässynlässyn muuta. Sen jälkeen kenestäkään ei kuulunut mitään, vaikka itse kyselin koska olisi kullakin aikaa. Yllättäen aikaa ei ollut enää keneltäkään. Siispä pakkasin vain kamani ja lähdin. Aikaa tästä on neljä kuukautta, ja kenestäkään ei ole vieläkään kuulunut mitään. Ajattelin, että antaa olla.
Neljä kuukautta valkoisia seiniä. Ei edes hymyä ventovieraalta bussipysäkillä. Töissä kahdestaan toisen henkilön kanssa, jolla jo oma elämä eikä halua kummemmin tutustua työn ulkopuolella. Talvi tekee tästä kaikesta vielä pahempaa. Töiden jälkeen suoraan kotiin, seiniä tuijottamana. Katsomaan hassuja videoita intternetistä. Hakkaamaan päätä henkisesti seinään.
Olen alkanut uskomaan että persoonallisuudessani on jotain vikaa. Uskoisin olevani avoin, ymmärtävä ja avarakatseinen maailmanmenon suhteen. Harmi vain että olen tylsä, uskomattoman tylsä ihminen. Minulle ei koskaan tapahdu mitään, olen se tyyppi jonka pöytään tullaan baarissa korkeintaan tuolia hakemaan toiseen pöytään. En harrasta mitään erityistä, katson elokuvia. Luen, kävelen ulkona. Ei lemmikkejä, ei aasinsiltaa keskustelulle lenkkipolulla. Ulkonäötäni olen yhtä viehättävä kuin peruna. Olen alkanut menettää kiinnostukseni kaikkeen. Kämppähulluus hiipii.
Asiaa ei auta se, etten pidä useimmista ihmisistä. Valikoin liikaa, ja minulle jää luu käteen. Usein ne, joista itse olen kiinnostunut, eivät ole minusta kiinnostuneita. En vain kestä perus mitä-tehdään-perjantaina-juodaanko-sidukkaa-ja-meikataan-linjaa. Minä olen kai liian vakavamielinen.
Minusta on tullut yhä takertuvampi mitä vähemmän kavereita on alkanut olla. Roikuin epätoivoisesti kiinni niissä jotka olivat vielä jäljellä. Lopulta ehkä tämäkin ajoi ainakin osan heistä pois.
Haluaisin katsoa jonkun kanssa elokuvia. Keskustella vaikka päivän uutisista kahvikupin kanssa. Käydä kahvilassa ja kävelyllä. Käydä kaupoilla, ikkunaostoksilla. Ihan niin kuin silloin joskus. Käydä keikoilla, ottaa kuppia (ryypätä) yhdessä. Joskus voisi vain olla, ei tarvitsisi mitään puhua, olla vain.
Kyllästyttää niin vietävästi.
Olen jatkuvien muuttamisten (nuorempana vanhempien, myöhemmin itse muutin opiskelun, sitten työn perässä) takia jäänyt yksin. Nettikavereitakaan ei enää juuri ole. Puhelinlangan toisessa päässä on korkeintaan puhelinmyyjä ja postia tulee enää paikallisilta markkinamiehiltä.
On se kumma että aina sama juttu. Olen hidas tutustumaan, kuin vanha moottori. Olen vuosien varrella muuttunut huomattavasti sosiaalisemmaksi mitä aiemmin olin. Aiemmin yksinäisyys ei haitannut, nyt se repii joka ikinen päivä.
Ikävää huomata, että ainoa elämänsisältö on enää työ ja neljä seinää.
Viimeisimmässä etapissani asuin kolmisen vuotta. Sain muutamia kavereita, ja lähteminen oli todella vaikeaa. Loppuvaiheessa jokainen alkoi vetäytyä, kun tiesi minun olevan lähdössä. Sovittiin että tavataan vielä ennen lähtöä, pidetään läksiäiset ja lässynlässyn muuta. Sen jälkeen kenestäkään ei kuulunut mitään, vaikka itse kyselin koska olisi kullakin aikaa. Yllättäen aikaa ei ollut enää keneltäkään. Siispä pakkasin vain kamani ja lähdin. Aikaa tästä on neljä kuukautta, ja kenestäkään ei ole vieläkään kuulunut mitään. Ajattelin, että antaa olla.
Neljä kuukautta valkoisia seiniä. Ei edes hymyä ventovieraalta bussipysäkillä. Töissä kahdestaan toisen henkilön kanssa, jolla jo oma elämä eikä halua kummemmin tutustua työn ulkopuolella. Talvi tekee tästä kaikesta vielä pahempaa. Töiden jälkeen suoraan kotiin, seiniä tuijottamana. Katsomaan hassuja videoita intternetistä. Hakkaamaan päätä henkisesti seinään.
Olen alkanut uskomaan että persoonallisuudessani on jotain vikaa. Uskoisin olevani avoin, ymmärtävä ja avarakatseinen maailmanmenon suhteen. Harmi vain että olen tylsä, uskomattoman tylsä ihminen. Minulle ei koskaan tapahdu mitään, olen se tyyppi jonka pöytään tullaan baarissa korkeintaan tuolia hakemaan toiseen pöytään. En harrasta mitään erityistä, katson elokuvia. Luen, kävelen ulkona. Ei lemmikkejä, ei aasinsiltaa keskustelulle lenkkipolulla. Ulkonäötäni olen yhtä viehättävä kuin peruna. Olen alkanut menettää kiinnostukseni kaikkeen. Kämppähulluus hiipii.
Asiaa ei auta se, etten pidä useimmista ihmisistä. Valikoin liikaa, ja minulle jää luu käteen. Usein ne, joista itse olen kiinnostunut, eivät ole minusta kiinnostuneita. En vain kestä perus mitä-tehdään-perjantaina-juodaanko-sidukkaa-ja-meikataan-linjaa. Minä olen kai liian vakavamielinen.
Minusta on tullut yhä takertuvampi mitä vähemmän kavereita on alkanut olla. Roikuin epätoivoisesti kiinni niissä jotka olivat vielä jäljellä. Lopulta ehkä tämäkin ajoi ainakin osan heistä pois.
Haluaisin katsoa jonkun kanssa elokuvia. Keskustella vaikka päivän uutisista kahvikupin kanssa. Käydä kahvilassa ja kävelyllä. Käydä kaupoilla, ikkunaostoksilla. Ihan niin kuin silloin joskus. Käydä keikoilla, ottaa kuppia (ryypätä) yhdessä. Joskus voisi vain olla, ei tarvitsisi mitään puhua, olla vain.
Kyllästyttää niin vietävästi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
oletko pk seudulla nyt? minulla sama tarina muuttanut jo jokin aika sitte tänne ja kämppähulluus hiipii jos en saa kohta seuraa ja pääse ulos tuulettumaan! itse olen nainen ja 24 pistä s posti osoite niin voin kirjoittaa ja katotan miten käy.
Täällä kolmas onneton ilmoittautuu.
Nyt on jo kolmas asuinpaikka menossa ja joka muuton jälkeen noiden kavereiden määrä on vain laskenut. Nykyään tulee enää pidettyä epäsäännöllisesti yhteyttä neljään kaveriin, kaikki muut ovat jääneet siinne "jonnekin". Muutin elokuussa Helsinkiin ja täällä ei ole tällä hetkellä minulla yhtään kaveria, lähin tuntemani "kaveri" asuu 200 kilometrin päässä, mutta häntä tapaan oikeastaan vain kerran vuodessa ja mitään muuta kontaktia välillämme ei ole.
Joka vuosi olen huomannut sen että uusien kavereiden saaminen on vain entistä vaikeampaa, joskus lukioaikoina tutustuin helposti uusiin ihmisiin ja kavereita oli paljon. Yliopistossakin sain vielä hankittua sen puolenkymmenen hengen kaveriporukan, mutta heistäkään enää vain kolmeen tulee pidettyä yhteyttä, välimatkaa on useita satoja kilometrejä. Ehkä heistä vielä joku muukin muuttaa tänne Helsinkiin päin, niin olisi edes joku kaveri täällä.
Nykyinen tilanne on kuitenkin melko kauhea, käytännössä ainoat työn ulkopuoliset ihmiset elämässäni ovat kaupankassa, bussikuski ja kirjastontäti.
kukin omista syistämme! minäkin muton takia niin miksi emme voisi mennä vaikka kahville kaikki jos pk seudulla olemme :) tarttukaa tilaisuuteen tai olkaa yksin vaikka loppuelämänne!
Harmi että minä olen täällä toisessa päässä Suomea =(