mulla ikävä sua, kaikesta huolimatta mutta oon jo tottunut tähän ikävään...se ei enää hallitse mua, vaan mä hallitsen sitä... Kirjoitinhan kerran, että hyvää kannattaa odottaa ja tarkoitin sitä aidosti :)
Nyt kun on mennyt jo vuosia siitä, kun lähdit näiltä seuduilta, täytyy vaan kai todeta ettet taida lähteä sieltä kulumallakaan...se on ilmeisesti nyt sinun paikkasi siellä vaikka kerran sanoit että joskus voisit palatakin...mutta onko sinulla enää mitään syytä?
Meillä molemmilla on omat elämämme, eikä kumpikaan näköjään halua "häiritä" toista... Vaikka ihan alussa koin sinut sielunkumppanikseni niin aika ja välimatka erottivat meidät toisistamme... ja toisaalta ihan muutkin seikat.
Toivoin sinusta kaikkea sitä, mitä ihminen vaan voi toisesta toivoa...rakastin sua omalla tavallani, eikä se tapa suinkaan ollut niitä helpoimpia mutta rakastin kuitenkin.
En tiedä enää, mitä ajattelet musta nyt mutta ennen pystyin vain aavistelemaan...sä kuitenkin otit järjen käteen jo paljon ennen mua ja mä tulin vasta ns. jälkijunassa mutta oon kuitenkin siitä ihan hyvilläni.
Sulla on varmaan kaikki ihan ok, mutta aina kun nähdään sun silmistä ja olemuksesta huokuu surullisuus enkä oikein tiedä, pystynkö mä tarjoamaan sulle niitä lohdutuksen sanoja joita ihan ilmiselvästi tarvitsisit.
Olen mä kyllä huomannut, että pystyt vielä suhtautumaan asioihin ihan huumorillakin vaikka välillä täytyy laittaa sun huumoris itseironian piikkiin - ainakin siitä viimeksi mainitusta vitsiksi tarkoitetusta jutusta
välittyi sellainen harmistuksen tunne.... Jos se oli sitä niin miksi vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, annat ymmärtää että sua saattaa harmittaa kyseinen asia? Oonko mä kaikki nämä vuodet hiljaa mielessäni kuvitellut kaiken aivan väärin? No, jos totta puhutaan niin kyllä muakin sit harmittais mutta ei kai sille enää mitään luultavasti vois.
Ehkä sit ensi elämässä, surullista mutta totta ja sori tää vuodatus...en tiedä, minne oisin voinut tän laittaa kun en sullekaan suoraan pystynyt avautumaan :(
Nyt kun on mennyt jo vuosia siitä, kun lähdit näiltä seuduilta, täytyy vaan kai todeta ettet taida lähteä sieltä kulumallakaan...se on ilmeisesti nyt sinun paikkasi siellä vaikka kerran sanoit että joskus voisit palatakin...mutta onko sinulla enää mitään syytä?
Meillä molemmilla on omat elämämme, eikä kumpikaan näköjään halua "häiritä" toista... Vaikka ihan alussa koin sinut sielunkumppanikseni niin aika ja välimatka erottivat meidät toisistamme... ja toisaalta ihan muutkin seikat.
Toivoin sinusta kaikkea sitä, mitä ihminen vaan voi toisesta toivoa...rakastin sua omalla tavallani, eikä se tapa suinkaan ollut niitä helpoimpia mutta rakastin kuitenkin.
En tiedä enää, mitä ajattelet musta nyt mutta ennen pystyin vain aavistelemaan...sä kuitenkin otit järjen käteen jo paljon ennen mua ja mä tulin vasta ns. jälkijunassa mutta oon kuitenkin siitä ihan hyvilläni.
Sulla on varmaan kaikki ihan ok, mutta aina kun nähdään sun silmistä ja olemuksesta huokuu surullisuus enkä oikein tiedä, pystynkö mä tarjoamaan sulle niitä lohdutuksen sanoja joita ihan ilmiselvästi tarvitsisit.
Olen mä kyllä huomannut, että pystyt vielä suhtautumaan asioihin ihan huumorillakin vaikka välillä täytyy laittaa sun huumoris itseironian piikkiin - ainakin siitä viimeksi mainitusta vitsiksi tarkoitetusta jutusta
välittyi sellainen harmistuksen tunne.... Jos se oli sitä niin miksi vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, annat ymmärtää että sua saattaa harmittaa kyseinen asia? Oonko mä kaikki nämä vuodet hiljaa mielessäni kuvitellut kaiken aivan väärin? No, jos totta puhutaan niin kyllä muakin sit harmittais mutta ei kai sille enää mitään luultavasti vois.
Ehkä sit ensi elämässä, surullista mutta totta ja sori tää vuodatus...en tiedä, minne oisin voinut tän laittaa kun en sullekaan suoraan pystynyt avautumaan :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
miehelle viestini......