Todennäköisesti tulen vielä katumaan avautumistani tänne palstalle...
Tuli sitten taas lintsattua koulusta. Piti mennä, suunnittelin meneväni edes myöhässä, mutta en enää jaksa välittää. En mene, jään nyt kotiin neljän seinän sisälle. Vain nämä seinät ovat minulle tarpeeksi turvallisia tasaamaan ja rauhoittamaan mieleni.
Ahdistaa kouluun meno, ahdistaa kouluun menemättä meno. Miten kykenen tekemään järkeviä tekoja itseni kannalta, jos kaikki sosiaaliset teot/tapahtumat sekoittavat vatsani ja mieleni?
En sanoisi, että olisin täysin väärään alaan kouluttautumassa, mutta en tunne itseäni yhteenkuuluvaksi, osaksi muita luokkaryhmässäni. En voisi edes asetta uhaten ystävystyä läheisesti kenenkään luokkalaiseni kanssa - koska en vain tunne "kemiaa", yhteenkuuluvuutta, kenenkään heidän kanssaan...
Minulle ystävyys merkitsee paljon, enkä voi olla kenen tahansa ystävä. Minulle ystävä on sellainen, jonka kanssa voin olla oma itseni - ja ystäväni myös omaitsensä. En näe järkeä ottaa kontaktia ihmisiin, jotka eivät kiinnosta minua. Muutenkin, sosiaaliset tilanteet ovat minusta pelottavia, joten se lisää vaikeutta sosialisoimiseen vieraiden ihmisten kanssa. Mihin juuri ja juuri nyt kykenen on kirjeenvaihto/mailivaihto samanhenkisten ulkomaalaisten ihmisten kanssa (;koska minun ei tarvitse koskaan tavata heitä kasvokkain).
Ystävyyssuhteiden luominen ja siinä pysyminen ovat olleet minulle aina tuskallisen vaikeita. Jokainen on varmasti kiusaamista kokenut ja kokee sitä edelleen ja itse olin kiusattu lähinnä siksi, etten saanut sanoja suustani ja kyennyt katsomaan silmiin, vaikka minulle suoraan puhuttiin (oli sitten negatiivista tai positiivista sosialisoimista). Olen oppinut, ettei silmiin suoraa tarvitse katsoa, ja selviän puhetilanteista muutamilla, harkituilla lauseilla (;en osaa small talkia, joten yritän aina vastata ja pitää keskustelua yllä siitä, mitä se toinen henkilö puhuu; en juuri koskaan ehdota aihetta, koska todennäköisesti sanat vain juuttuisivat kurkkuuni, enkä osaisi selittää ajamaani asiaa). Olen surkea puhuja, eikä mikään ihme...
Tuli sitten taas lintsattua koulusta. Piti mennä, suunnittelin meneväni edes myöhässä, mutta en enää jaksa välittää. En mene, jään nyt kotiin neljän seinän sisälle. Vain nämä seinät ovat minulle tarpeeksi turvallisia tasaamaan ja rauhoittamaan mieleni.
Ahdistaa kouluun meno, ahdistaa kouluun menemättä meno. Miten kykenen tekemään järkeviä tekoja itseni kannalta, jos kaikki sosiaaliset teot/tapahtumat sekoittavat vatsani ja mieleni?
En sanoisi, että olisin täysin väärään alaan kouluttautumassa, mutta en tunne itseäni yhteenkuuluvaksi, osaksi muita luokkaryhmässäni. En voisi edes asetta uhaten ystävystyä läheisesti kenenkään luokkalaiseni kanssa - koska en vain tunne "kemiaa", yhteenkuuluvuutta, kenenkään heidän kanssaan...
Minulle ystävyys merkitsee paljon, enkä voi olla kenen tahansa ystävä. Minulle ystävä on sellainen, jonka kanssa voin olla oma itseni - ja ystäväni myös omaitsensä. En näe järkeä ottaa kontaktia ihmisiin, jotka eivät kiinnosta minua. Muutenkin, sosiaaliset tilanteet ovat minusta pelottavia, joten se lisää vaikeutta sosialisoimiseen vieraiden ihmisten kanssa. Mihin juuri ja juuri nyt kykenen on kirjeenvaihto/mailivaihto samanhenkisten ulkomaalaisten ihmisten kanssa (;koska minun ei tarvitse koskaan tavata heitä kasvokkain).
Ystävyyssuhteiden luominen ja siinä pysyminen ovat olleet minulle aina tuskallisen vaikeita. Jokainen on varmasti kiusaamista kokenut ja kokee sitä edelleen ja itse olin kiusattu lähinnä siksi, etten saanut sanoja suustani ja kyennyt katsomaan silmiin, vaikka minulle suoraan puhuttiin (oli sitten negatiivista tai positiivista sosialisoimista). Olen oppinut, ettei silmiin suoraa tarvitse katsoa, ja selviän puhetilanteista muutamilla, harkituilla lauseilla (;en osaa small talkia, joten yritän aina vastata ja pitää keskustelua yllä siitä, mitä se toinen henkilö puhuu; en juuri koskaan ehdota aihetta, koska todennäköisesti sanat vain juuttuisivat kurkkuuni, enkä osaisi selittää ajamaani asiaa). Olen surkea puhuja, eikä mikään ihme...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ennen nykyistä kouluani valmistuin lukiosta 1.5 vuotta sitten. Ja tuon 1.5 vuoden aikana en sosialisoinut juuri kenenkään muun kanssa kuin huoltajieni tai siskoni kanssa. Silloiset "luokkatoverini" olivat jo katkaisseet "ystävyyssuhteeni" kanssani, eikä se minua edes haitannut. 1.5 vuotta makasin kotona tekemättä mitään. Puolivälissä sain niin pahan ahdistusmikälie-kohtauksen, että koin itselleni järkeväksi saada edes jonkinlaista ihmiskontaktia. Ja niin kirjekaverit/mailikaverit tulivat kuvioihin. Yllätyin jopa, että eräs sanoi minulle, että wow, cool, you're introverted? (ja minua on aina läksytetty tästä piirteestäni). Se tuntui hyvältä.
Voisin sanoa, että minulla on tavallaan ystävä - ja tavallaan ei ole. Tuntuu, että olen kadottanut sen tunteen, mitä ystävyys pitää sisällään.
Kahdeksan viikkoa sitten lapsuudenystäväni (jonka kanssa en ole ollut kontaktissa noin 2 vuoteen), otti minuun yllättäen yhteyttä. Tapasimme kerran ( tapasin hänen ystävänsäkin) ja minulla oli mukavaa (ellei ahdistavia paniikkikohtauksiani yms. lasketa mukaan). Sain erittäin pahat oireet tapaamisestamme, koska jännitin sairaalloisesti tapaamistamme. Koko tapaamisen ajan tärisin ja voin pahoin. Olin vain hiljaa suurimmaksi osaksi ja sain salattua oireeni. Onneksi hänen ystävänsä pitivät sosiaalista ilmapiiriä yllä.
Nyt olisi uusi tapaaminen tiedossa. Saan jo pelkästä ajatuksesta oireita. Vatsaa vääntää, heikottaa, kuolema pelottaa, sydän hakkaa lujaa, en kykene liikkumaan normaalisti saatika puhumaan, kun ääni värisee... puhelimessa puhuminen aiheuttaa jo tärinäoireita. Haluaisin lievittää näitä oireta, mutta se näyttää olevan mahdotonta... alkoholi taas tekee vatsani sekaisin (;en ole koskaan pahemmin juonut, enkä ollut humalassa). Mitä ihmettä tässä tarvii ottaa, että helpottaisi? Onko edes järkevää ottaa mitään?
Minua kiinnostaa olla osa lapsuudenystäväni elämää taas - mutta pelkään, ettei kehoni anna.
On erittäin paha olla. Sängystä ylösnouseminen on päivän pahin vaihe - ja sen pitää olla vieläpä ensimmäinen vaihe koko päivässä...
Voisin nukkua ja maata sängyssä koko päivän, mutta ympäristöni ei anna siihen lupaa.
Haluaisin lopettaa kouluni kesken, mutta se vain aiheuttaisi enempi vakavempia ongelmia. Vanhemmilleni se oli kuin lottovoitto, kun pääsin kouluun. Itselleni lähinnä "hetkellinen" pelastus (;olin karenssihelvetissä työkkärin listoissa, yms). Saan valmistuttuani ammatin, mutta... En tiedä, pystynkö tekemään töitä koskaan - ihmisläheiset työt ovat helvetin ahdistavia, eikä hyväpalkkaista, itsenäistä työtä taida juuri ollakaan olemassa. Ellen sitten muuta Japaniin ja hups keikkaa, menesty mangakana...
Asiaani (:elämääni) voisi puurtaa juurta jaksaen, monia asioita olen jättänyt kertomatta.
Minulla on myös aistiyliherkkyyttä. En osaa sitä muuksi kuvailla. Yöllä on inhottavaa ja pelottavaa yrittää nukkua, kun tuntuu, että joku makaa lattialla sänkyni vieressä puukko kädessä hengittäen raskaasti yms. Näen välillä painajaisia (yleensä joku siinä unessa tahtoo tappaa minut erittäin raa'asti) ja saan toisinaan unihalvauksia.Tuntuu myös koko ajan siltä, että joku tarkkailee minua selkäni takana. Ulkona oleva pimeys pahentaa tätä tunnetta, vaikka koko tämä talo olisi kuinka valaistettu. Pelkään myös jatkuvasti, että näen jotain sairasta ("hirviöitä/demoneja") jo pelkästään siksi, että ajatukseni väittävät, että tuolla nurkassa seisoo hirviö, vaikkei siellä mitään ole: pelkään siis, että aivoni kohta alkavat muodotaa sinne nurkkaan kuvan hirviöstä, koska näitä ajatuksia esiintyy monta kertaa päivässä. Hankala selittää tätä.
Luulen, että jaksan olla täällä siksi, että minulla on pari itsenäistä harrastusta, joista nautin erittäin paljon.
tuttua juttua, samoja kokemuksia itsellänikin, silloin kun olin nuori, en siis enää ole.
Olet vain silleen ns. herkkä tunneihminen jolla mieli ja keho ja aistit regoivat hyvin voimakkaasti yhdessä toisiaan provosoiden.
Ehkäpä se elon ja olon viisaus löytty aikaa myöten kun ymmärtää mitä tarkoittaa olla oman elämänsä pomo.
Itse silloin aikanaan suoraan sanoen kyllästyin noiden tunteiden ohjailuun ja aloin ilkeyttäni toimimaan vastaan.
Muisan kerran kun meno pimeään kellariin herätti aivan älyttömän kammon niin jostain syystä naksahti ja menin vain, ajattelin että olkoon paskaako tässä, ei jaksa enää pelätä.
Kävely pimeässä kellarin käytävällä toi julki ne kaikki kauhut mitä pelkäsin, mutta jollain lailla koin itseni sen kauhun ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisin voinut ulkopuolelta tarkastella kauhuani, paremmin en osaa sitä tunnetta sanoin kuvata.
Kellariasta tultuani, olo oli kuin uudestisyntynyt, kuin jonkinlainen trippi itseensä.
Niin hankalalta kuin se tuntuukaan, niin älä jää tunteittesi pompoteltavaksi laajenna elinpiiriäsi vaikka kiusallasi, mitään kun et menetä.
Itselläkin on muutama ¨amis¨ loppunu ton jännittämisen takia. Aluksi vitun pahat vatsakivut että en vain voinut olla koulussa ja varsinkaan keskittyä mihinkään kun tuskan hiki valui koko ajan ja sitähän tuli kanssa litratolkulla ja heti kun lähtee koulusta niin kipu lakkaa. Kotona sitten ahdistaa ihan saatanan paljon kun tuli lähdettyä kesken päivän ja seuraavana päivänä sama homma mutta nyt jännittää muiden kysely miksi lähdin kesken kaiken ja haukkuvat lintsariksi ja heille ei huvita kertoa ongelmasta kun vittuilisivat vain lisää. Noh sitä kestin melkein kuukauden ja lopetin sen sitten.
Parin vuoden päästä yritin mennä uudestaan kouluun (eri alalle) ja kokemus oli vielä pahempi. Ennen uudestaan kouluun menoa olin ehtinyt saada jo koulu trauman/pahan kammon joten uudellen aloitus oli yhtä helvettiä. Joka yö heräilyä,painajaisia,itkua. Joka päivä alkoi paniikki kohtauksella ja hädin tuskin sain edes syötyä aamulla mitään. Kävellessäni kouluun harkitsin vakavasti hyppääväni auton alle ettei tarvitsisi mennä kouluun. No sitäkin jaksoin vain kuukauden tai kaksi.
Nyt olen 22v mies ja näiden koulu kokemusten takia en vitussa koskaan mene enää kouluun ellei sellaista koulustus mahdollisuutta tule missä otetaan kunnolla nämä paniikki ja jännitys oireet huomioon. Kyllähän ne sitä henkilökohtaista opetus suunnitelmaa tarjosivat molemmissa kouluissa mutta sekin käytännössa on vain nimi paperissa ja mikään ei muutu eli yhtä hyvin siihenkin paperiin voisi perseen pyyhkiä. No itsellä menee niinkin hyvin että on c paperit armeijasta,asun vanhemmilla,ei töitä/työkykyä, ei ammattia, ei ajokorttia, eikä minkäänlaista uskoa tulevaisuuteen ja no vitun ruma naama.
ns. "ammattiauttajaa" ja sen kautta lääkärille koska se on tänä päivänä hyvin yleistä, meinaan tuo mitä kirjoitit itsestäsi, lääkitys on parempi vaihtoehto kuin ajautua yhä syvemälle erinlaisiin pelkoihin, Itse aloin hoitaa itseäni alkoholilla tuossa iässä (pakenin sutta, tuli karhu vastaan)
Itse olen käynyt viisi vuotta psygologilla ja se on aivan turhaa paskaa. Oikeasti mitä järkeä puhua jollekin ihmiselle joka ei lähtösi jälkeen edes muista että olet olemassa? Ei ne puhumiset auta mihinkään kuin hetkellisesti. Sanoisin että kaikki apu peliin heti kun alkaa ongelmat siis ihan kaikki. Muuten käy kuin itselleni ja olen menetty tapaus. Ei voimia parantua näillä itsetuntonnon pönkityksillä mitä nuo psygot koko ajan suoltaa tietämättä/tuntematta sinua OIKEASTI. Minua ei oteta töihin jos en jaksa 8h päiviä ja kouluihin on turha hakea kun siellä yhtä pitkiä päiviä kuin töissä ilman että saat rahaa ja joudut olemaan ison apinaluman ympärillä jotka luulevat että sinulle on ok vittuilla kun olette samalla luokalla.
Välillä tekisi mieli kuolla. Tuntuu niin säälittävältä että ainoat ihmiset jotka välittävät on vanhemmat mutta eivät hekään missään auta. Kaverit menetetään seurustelu kumppaneille ja heille et pysty kilpailemaan vaikka tosin seurustelu kumppanikin on TÄYSIN korvattavissa toisella samanlaisella on se pillu niin mahtipeli. Oikeasti onko tässä maailmassa oikeita ystäviä eikä sellaisia vitun väliaika tuttavuuksia.
Itselläni samaa kommeusta ja tulin lopputulokseen, että en oikeasti ole kaikkien aksnsa samalla aaltopituudella. Voi olla, että sinun kaltaiset ihmiset ovat muualla. Mieti mitä ajattelet oikeasti, olisko jossain samnhenkisiä. Ei ole pakko kuulua joukkoon, riskinä on kiusatuksi tuleminen, mutta niinhän se on silloinkin kun hapuilee välimaastossa. olisko noissa ihmisiää oiekasti jotain mitä inhoat; jos syy onkin luokan valtahahmoissa?
Tässä linkki, mistä voi löytyä vinkkiapua.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153