Olen ollu jo pitkää siis lähemmän 10 vuotta ahdistunut. Ahdistun monista asioista mistä muut eivät. Oli sitten kyseessä työ tai sosiaalinen elämä. En kestä minkään näköistä vastuuta, en pysty työskentelemään jos on mahdollista että mokaan. Samoin sosiaalisessa elämässä olen koko ajan tarkkana. Tarkkailen ympäristöäni ja mahdollista negatiivista kohtelua. Siis jos joku lähimmäinen heittää vaikka vitsillä jotain ajattelen että onkohan se kenties suuttunut jostain tai jtn. Samoin jos olen jossai työ/kouluympäristössä ja ihmiset supattelevat keskenään, jos joku vilkaiseekin minua mietin että nyt ne puhuvat paskaa musta. Alan yleensä vielä miettimään mitä he puhuvat minusta, olenko käyttäytynyt jossain tilanteessa jotenkin oudosti, ovatko he kuuleet minusta jotain...jne. Tällä ajattelulla maalailen aikamoisia piruja seinille ja olo tulee tosi huonoksi. Tämän takia en ole töissä, ja kaveripiirini on hyvin suppea. Ns välttelen tilanteita joissa voin jotenkin epäonnistua. Joudun usein kelailemaan päässäni miten käyttäydyn, mitä sanon jne. ettei kukaan vain mieti musta mitään negatiivista ja se on aika raskasta, varsinkin kun se on ns. pakonomaista ajattelua. Oma tämänhetkinen tilannekki tuntuu hyvin hävettävältä. Tunnen olvani jotenkin luuseriksi, ainakin muiden silmissä. Monikaan ei tajua sitä kun sanon ettei pysty johonkin niin he ajattelevat että olen vain laistaka ja mua ei kiinnosta. Olen ehkä itsekin syyllinen tähän sillä en ole kertonut oikeita tuntemuksiani vaan olen esittänyt ns. ettei mua kiinnosta vaikka todellisuudessa olen ollut niin ahdistunut etten ole pystynyt.
Elmäni tuntuu nykyään hyvin tyhjältä. Ei oikein ole mitään mitä odottaa, kaikki mitä pitää tehdä niin ahdistaa.Monet asit mistä muut saavat nautintoa kuten parisuhde vain ahdistavat mua. Parisuhteessa pitää olla niin läheisessä suhteessa toiseen etten varmaan pysty siihen ikinä. En pysty olemaan jos ihminen johon olen ihastunut näkee kaikki virheeni. Välillä saan aikas voimakkaitakin ahdistukohtauksia ja olo on hyvin epätoivoinen. Haluaisin välillä ottaa hengen itseltäni kun elämän suorittaminenkin tuntuu jotenkin niin vaikealta. Olen ns. omien ajatusteni vanki joista en pääse eroon vaikka kuinka yritän.
Olen jo aikuinen joten muiden mielipiteillä ei pitäisi olla enää mitään väliä, mutta miksen pysyt ajattelemaan niin.
Elmäni tuntuu nykyään hyvin tyhjältä. Ei oikein ole mitään mitä odottaa, kaikki mitä pitää tehdä niin ahdistaa.Monet asit mistä muut saavat nautintoa kuten parisuhde vain ahdistavat mua. Parisuhteessa pitää olla niin läheisessä suhteessa toiseen etten varmaan pysty siihen ikinä. En pysty olemaan jos ihminen johon olen ihastunut näkee kaikki virheeni. Välillä saan aikas voimakkaitakin ahdistukohtauksia ja olo on hyvin epätoivoinen. Haluaisin välillä ottaa hengen itseltäni kun elämän suorittaminenkin tuntuu jotenkin niin vaikealta. Olen ns. omien ajatusteni vanki joista en pääse eroon vaikka kuinka yritän.
Olen jo aikuinen joten muiden mielipiteillä ei pitäisi olla enää mitään väliä, mutta miksen pysyt ajattelemaan niin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen vähän samanlaisessa tilanteessa. Monet arkipäivän jutut, mitä "täytyy" tehdä, ahdistavat. Ajatus parisuhteesta tuntuu pelottavalta, mutta samalla tuntuu, että täytyisi, kun kaikki muutkin kerta.
Mikä tähän sitten auttaisi. Itse kun vaan pyörittelee päässään asioita niin ne paisuu ja olenkin huomannut, että ei kannattaisi ajatella liikaa. Vaikeatahan se on olla ajattelemattakaan.
Olen suunnitellut että menisin psykologille. Nuoruudessani kun kävin, koin sen helpottavaksi. Nyt vissiin täytyy taas palata sinne... Kun voihan olla, että tällaisesta on mahdollista päästä. Itsemurhaan en ryhdy ennen kuin tiedän, ettei muuta keinoa ole selvitä ahdistuksesta. Tsemppiä sinnekin päin =)