Mistä olet katkera?

katkeruus on perseestä ja nakertaa vain omaa sisintä.

Olen katkera siitä että minulle iskostettiin jo lapsena päähän illuusio siitä että koulutus muka kannattaa. Nyt 12 vuoden opiskelujen jälkeen yhden työttömän ammatinvaihdon kokeneena ei edelleen ole töitä.

Iloisesta kymppi-oppilaasta on saatu masentunut ja itseensä vetäytyvä hylkiö.
Katkeruus syö jo niin pahasti, etten halua olla muiden normaali-onnekkaiden ihmisten kanssa missään tekemisissä.

todella on pilannut elämäni...

Eiu kunnin koulutusta, ei ystäviä, asiat muutenkin sekaisn, perheestä ei toivoakaan...

Vanhempani ohjasivat minut tavoittelemaan vääriä asioita. Vasta lähes kolmekymppisenä olen tajunnut, mitä itse haluan, ja tuntuu, että elämän paras aika meni hukkaan.

ex mieheni teki 3 vuoro työtä.Meillä 2 lasta.mies sanoi jos poika tulee niin vien kalaan autokilp.yms harrastuksiin joo poika tuli.Minä vein lapsia tarhaan joka aamu 6 teen kun itse menin 7.mään töihin tietä ei ollut aurattu siis yksityis tietä talvella vedin pulkalla lapsia perässäni ja rämmin polvia myöden lumessa tunti kesti tarhalle kun normaali keleillä kesti 30 min..........................sitten hain lapset taas ennen 17.00 kun tulin töistä koko tarha ajan mies meni joka 3 s viikko 14.00 töihin joten olisi voinut mennessään lapset viedä kun hänellä oli auto.Ei auttanut puhe huuto kiroilu ei mikään taisin olla aika katkera silloin mutta pahin oli tulossa hän alkoi ryypätä ensin työpaikkansa ja sitten lähdimme me katkeruuteni lisääntyi ja häntäkohtaan se jatkuu enkä halua ees nähdä tai jutella tosin ei minulla enää mitään sanottavaa olisikaan ehdin kaiken sanoa yli 20v.n aikana.

Itse olen kaikkein eniten katkera lapsuudestani. Se oli hyvin traumaattinen ja elin erittäin epävakaassa ympäristössä. Pelkäsin jatkuvasti ja olin todella surullinen ja huolissani jatkuvasti milloin mistäkin, vaikken sitä näyttänytkään. Minulle opetettiin jo lapsesta, että tunteiden näyttäminen ei ole oikein ja on oltava vahva.
Äitini petti isääni vuosia ja kun olin 8v, hän jätti meidät ja lähti tuon toisen miehen matkaan - ei tullut takaisin. Ei välittänyt tippaakaan meistä enää sen jälkeen. Hänellä oli ja on myös mielenterveysongelmia, joista mekin olemme saaneet kärsiä. Isälläni taas oli ongelmia alkoholin käytössä. Paljon koin ja näin lapsuudessani, äitini itsemurhayrityksistä pois kotoa juoksemiseen. Koskaan vanhempani eivät minua ole rakastaneet ja isäni uusi vaimo suorastaan vihasi minua... Kotoani sain lähdöt 16-vuotiaana ja asuin 2 vuotta isoisäni luona ja muutin sitten omaan asuntoon, jossa olen jonkun aikaa asunutkin. Sisarusteni lapsuus ei toki ole sen ruusuisempaa ollut, mutta olen siitäkin katkera, että isäni sentään heistä välitti ja välittää edelleen, rakastaa jopa. Minua kohdeltiin aina hyvin epäoikeudenmukaisesti eikä koskaan rakastettu. Sisarukseni saavat ja saivat aina tuntuvasti minua enemmän ja olen valitettavasti katkera heillekin. Tänä päivänä en ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa...

Koitin tiivistää niin paljon kuin pystyin. Hitsi, saisi romaanin näistä varmaan O.O

aikaisemmin paiskin töitä hullun lailla ja kuvittelin että se suojaa itseni työttömyydeltä, mutta kuinkas kävikään, ne jotka nuoleskeli ja lorvis päivät pitkät saivatkin jäädä töiden vähentyessä töihin. Jonakin päivänä kun palaan työelämään, niin asenteeni on kääntynyt täysin ylösalaisin, olen yhteistyökyvytön nuoleskelija, pomon kaveri, väistän vastuuta ja puhun paZkaa toisista työntekijöistä sen minkä kerkiän, jos se on se millä saa pitää työpaikkansa.

Minä olen katkera siitä, että tein töitä jatkuvalla syötöllä koko yläasteajan, joka on onneksi jo takanapäin, raadoin niska limassa, etten päätyisi samaan kuin itsemurhan tehnyt perheenjäseneni... Jotta olisin selvinnyt elämästä, siksi aikaa että ajaudun paremmille aalloille. Kun muut pääsivät niille aalloille jylhän ruotsinlaivan kannella, minä soudin yhdellä airolla kaksinkertaisen matkan, päästäkseni samaan kuin muutkin. Monesti väsyin niin, etten jaksanut kävellä eteenpäin, vaan romahdin kirjaimellisesti maahan ja pillitin kuin pieni lapsi.

Nyt, kun olen päässyt haluamilleni aalloille, sain tietää, että kaikki luulivat minun lusmuilevan, laiskottelevan, olevan vain yksinkertaisesti tyhmä! Että olisin surkea heihin verrattuna.

Katkerimmaksi minut tekee se, että nyt, kun menestyn elämässäni ja olen taas päässyt turvallisesti maan kamaralle, tuntuu, kuin olisin sadistisen iloinen katsellessani muiden rämpimistä eteenpäin. Minusta on siis tullut samanlainen häijyläinen, kuin kiusaajani olivat.

Olen katkera, kun muilla on lapsi/lapsia ja heillä isä, mutta mun lapsen isä ei välitä lapsestaan paskan vertaa!

Katkera olen myös siitä, etten tunnu löytävän uutta kumppania kirveelläkään.
Ikää jo 40.

Mä olen katkera siitä että 3 pettäjänaista ollut, liekö olen ns. urpomagneetti :/ Ja pahinta kun sattuu ja loukattu mun rakasta lasta näiillä asioilla :(

mua katkeroittaa tosi pahasti se, että ne, jotka peruskoulussa hakkas mua ja kiusas muutenkin, elää nyt onnellista perhe-elämää ja käy hyvissä töissä ja niillä on laajat kaveripiirit. itse kärsin traumoistani vieläkin, syvästi masentuneena, jonka takia elän ilman työtä tai edes koulutusta (oon kyllä yrittänyt, todella, mutta aina mä uuvun kesken leikin..). teini-ikä meni ohi yksin kotona itkiessä kun muut keräsi kokemuksia, ja edes toimivaan parisuhteeseen en katkeruuteni ja traumojeni takia pysty. mä niin toivon, että ne mua hakanneet ja haukkuneet ja ulkopuolelle jättäneet kärsii vielä jossain vaiheessa niin kovasti, että mun nykyinen "elämä" ei ole mitään tuskaa siihen verrattuna.

ne harvat ihmiset, jotka oon peruskoulun jälkeen uskaltanu päästää lähelleni ja jotka tietää noista asioista, sanoo, että mun pitäis vaan antaa vanhat asiat anteeksi ja päästää niistä irti. oliskin noin helppoa! ehkä sitten, kun joku niistä kiusaajista tajuaa, kuin pahasti on mua satuttanut, ja tulee pyytämään anteeksi, niin sitten, sitten mä ehkä voin harkita antavani sille yhdelle ko. kiusaajalle anteeksi.

Mä olen katkera siitä että en aikoinani älynnyt pysyä lestissäni vaan kuvittelin ett mullakin olis muka mahdollisuuksia vaikka ja mihin. Olisin pysynyt siivoojana ja tehnyt töitä niin kauan kuin terveys olis riittänyt siihen hommaan, oli ainoa työ johon mulla oli jotain mahdollisuuksia tällä ulkonäöllä ja älyllä. Nyt ei pysty siivoustyötä tekemään ammatiksi vaikka haluaisin, terveys ei enää kestä sitä työtä. Olisi jo aikoinaan pitänyt tajuta miksen myyjäksi kelvannut, nyt kyllä tajuaa kun peiliin katson. Kuka näin karsean näköstä kauppaansa töihin ottais. Ei ihme ett sain yhdestä paikastakin potkut, kun kaupan uusi omistaja oli sitä mieltä ett en ole oikealla alalla ja naama on kuin petolinnun perse. Olis vaan pitänyt pentuna ymmärtää etten ole ihmisen näkönen ihminen muitten mielestä. Senhän takia mulla ei ollut montaa kaveria koulussa ja jouduin kiusatuksikin. Omaan tyhmyyteen olen eniten katkera, kun yritin turhaa tavoitella jotain mihin mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Jos olisin valinnut sen toisen tien, moni huono asia olisi jäänyt kokematta ja monet ilkeät ihmiset kohtaamatta. Ihmisena olisin samanlainen yksinäinen, mutta olisinpahan ansainnut jonkin paikan maailmassa. Nyt olen epäonnistunut, toivonsa menettänyt, katkera työtön, jolla ei ole mitään arvoa muitten silmissä.

Olen katkera siitä, etten saanut itselleni sitä mitä halusin vaikka parhaani tein. En silti riittänyt. (entinen) Paras ystäväni vei miehen tuosta noin vain minun nenäni edestä. Olen katkera hänelle, olen katkera sille miehelle. Oikeastaan olen katkera nykyään kaikille sattuneen takia.

Katkera siitä ku muija lähti toisen jätkän mukaan. Vitun horo ja apina.

Katkera siitä kuinka ihmiset ympärillä ihastuvat, rakastuvat, menevät naimisiin ja perustavat perheen. Itsellä ei ole ollut edes yhtä ainoaa poikaystävää (ikää melkein 30v.) koska jostain syystä vedän puoleeni pettäjiä ja pelimiehiä. Tapaan kivan tyypin ja hetken päästä selviää että löytyykin jo tyttöystävä tai vaimo. Tai muuten haluttaisiin vain panoa. Jokainen kaipaa kosketusta ja läheisyyttä joten pari kertaa vuodessa erehdyn naiiviuuttani päästämään jonkun tällaisen tapauksen sänkyyn asti jonka jälkeen selviääkin miehen osalta että kiitos mutta ei kiitos. Hyväksikäytetty olo aina tämän jälkeen ja aina yrittänyt näistä jotain oppia (ja oppinutkin) mutta kuitenkin jotenkin aina välillä tulee taas narutetuksi että ehkä olisi jotain muutakin tarjolla. Syytän itseäni että olen niin tyhmä ja en tajua asiaa heti, mutta inhimillisiä virheitä sattuu... Muilla elämä etenee odotetusti mutta ilmeisesti itselle ei ole parisuhdetta ja perhe-elämää tarkoitettu. Täytyy yrittää nauttia ystävien lapsista ja toisaalta vapaudesta tehdä radikaalejakin ratkaisuita elämässä. Toivon vaan että voin jättää jälkeni tähän maailmaan jollain merkkittävällä tavalla, jotta elämästäni oli jotain hyötyä jollekin jos lapsia en jälkeeni pääse jättämään.