Heissan! Olen juuri aloittanut uuden koulun ja muuttanut uudelle paikkakunnalle, harmittaa vaan että edelleenkin olen saman esteen edessä, en ole saanut yhtään kavereita, ei kukaan varsinaisesti syrji mutta ei kukaan hirveästi juttelekkaan, tuntuu että ihmiset tulee aina alussa mutta sitten kun ne huomaan miten sosiaalisesti epälahjakas olen ne vain jättää minut, en tarkoita törkeästi mutta kokoajan ne sitten menee kauemmas, ennen sain kavereita paremmin mutta esitin ja voin itse pahoin, nyt olen enemmän itseni mutta muut tuntuu kiertävän, olen niin surullinen, en tarvitse sydänystävää tai mitään mutta olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa olla, ehkä olen jo sen ikäinen ettei ihmiset hengaa toisten kanssa enää näin, yksi kaveri tyylillä tai jotain, kaikki on ryhmässä, mutta en vain osaa keskustella jos sillä ei ole suurempaa merkitystä, jos ihminen ei ole kovin läheinen, enkä muutenkaan tykkää olla ryhmissä, on kivempi keskustella jonkun kanssa kahdestaan mutta teen aina sen virheen että jos alan juttelemaan tai yritän niin helposta kerron aivan liikaa ja kyselen liikaa tai sitten en sano yhtään mitään koska en osaa rajoittaa keskutelemistani, en enää osaa esittää ja olla teennäinen, sellainen ei vaan ole mukavaa mutta en voi avata sydäntäni jollekkin jos tiedän että se jättää minut tähän, ärsyttää että muut tuntuu pitävän minua sellaisena joka haluaa olla kokoajan yksin, en halua! en vain pidä siitä että minua tarkkaillaan ja tuijotetaan ja että tiedän että minusta niinkuin kaikista, jotain ajatellaan ja inhottaa olla siinä sitten, haluan vain olla mukana niin että ihmiset huomaavat epävarmuuteni ja ovat vaan `mitä sitte`, mutta kaikki tuntuvat vain katsovan tai säälivän tai puhuvan kuin lapselle tai hymyilevän tai jotain kiusallista, masentaa uusi paikkakunta eikä yhtään kaveria saanut tai edes tuttua, olen aina yksin.:/ kyllä minua saa lähestyä mutta ehkä kukaan ei jaksa tai osaa olla tämmösen kaa, anteeksi..
harmittaa..
vieläkintammöinen
3582
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itselläkin tällainen kuvaamasi ongelma, tosin oma ongelmani riippuu mielestäni kahdesta itselleni täysin selvästä syystä; rajoittavan synnynnäisen sairauden vuoksi en ole koskaan päässyt pelaamaan mitään joukkuelajeja kuten jalkapalloa ja yleensä juurikin siksi olen jäänyt usein ulkopuolelle. Toisena syynä on myös oma hyväntahtoisuuteni, kun kaverit keksii jotain omasta mielestäni tyhmää tai tekee jotain, josta ei varmastikaan hyvää seuraa, jään vaan ulkopuolelle, koska järkikin sen sanoo että ei sellaisten henkilöiden kanssa kannata olla tekemisissä jotka tekee pahojaan vähän väliä. Tosin sellainen ongelma on, että nykyään suurin osa juurikin jokkuelajeja pelaavista joukkueista pitää yhtä ja on oma "ryhmänsä" ja valitettavan monissa näistä ryhmistä tehdään kaiken näköistä kiusaa ja mahdollisesti irvitään muille eikä omaan ryhmään voi vaan ottaa ketään erilaista. En nyt halua yleistää, mutta omasta mielestäni näin se vaan on. Ratkaisua mulla ei ole, koska omatkin sosiaaliset taidot on aivan surkeet. Voin kuitenkin ehdottaa, että koitat löytää ihmisiä joiden kanssa voit keskustella asioista joista itsekkin tiedät ja haluat puhua. Äläkä myöskään unohda, että et varmastikaan ole ainoa joka on teeskennellyt olevansa jotain muuta mitä on, sillä teeskentelyn huomaa heti esimerkiksi siinä, kun sama henkilö on ryhmässä sinulle ihan erilainen kuin kaksin puhuttaessa. Itse olen huomannut että erittäin moni vetää hirveen esityksen pystyyn kun tulee vähänkin enemmän porukkaa paikalle, mutta sehän on ihan normaalia, että yrittää tehä vaikutuksen.
En tietenkään voi tietää oletko itsekin pelannut/pelaat joitain lajeja "oikeissa" joukkueissa, mutta omalta kannalta ottaen näen asian näin.
kyllä joskus aikoinani olin joukkueissa koulussa jne. nyt olen siis jo melkeen 20, kyllähän kaikki on teennäisiä välillä mutta joistakin se huokuu ikävällä tavalla ja sellaisten ympäröimänä on inhottavaa olla, miten joku ihminen jaksaa olla sellainen ilman että oma hyvinvointi kärsii, minullakin on sairaus joka ei parane eikä siitä voi ennustaa mitään, ehkä joskus tapaa vielä ihmisiä joihin on helppo tutustua, nytkin helpottaa kun purki tämän ulos.
Sama ongelma. Kavereita ei ole, kaikki'kaikkoavat' sen ensimmäisen keskustelun jälkeen, ei uusia yhetdyenottoja, ei jaella puhelinnumeroita, ei sovita tapaavamme toiste. Voi, kun joku kertoisi minulle mikä minussa on mikä tökkii. Mutta ei sellaista voi kysyä. Vaikka ehkä olisi jo aika... Tämä yksinäisyys on joskus aika kamalaa. Olen hyvässä ammatissa, minulla on kolme lasta, mutt avioeron jälkeen ei ole ollut ketään aikuista ystävää. On minussa vikaa, mutta mitä? Mitä minä voisin tehdä? Vähän samaa on sinulla, että joko kerron liikaa, tai sitten en mitään. Jep, olen just 40v ja alkaa olla aika kauheaa, kun lapset ovat ainoat ystävät. Koskahan hekin tajuavat, että äiti on säälittävä.