Olen parisen vuotta kärsinyt masennuksesta ja siitä johtuen pelkään sosiaalisia tilanteita. Sitä ennen olin suosittu ja sosiaalinen, oli paljon kavereita ja monta hyvää ystävää. Masentumiseni jälkeen kuitenkin olen menettänyt monia ihmissuhteita ja tällä hetkellä mulla on enää yksi ystävä, jonka kanssa pystyn edes joten kuten olemaan. En pysty ajattelemaan edes mitään muuta kuin yksinäisyyttäni. Tai siis, ulkopuolisen silmin en ole vielä yksinäinen mutta sisältä olen aivan yksin. Olen hakenut masennukseeni apua vihdoin viimein ja alan käydä terapiassa. Mutta voinkohan vielä muuttua siksi tytöksi, joka tunnettiin iloisuudestaan ja sosiaalisuudestaan? Tuntuu että olen kadottanut nuo piirteet itsestäni kokonaan, mitkä ennen olivat keskeinen osa minua. Nykyään vain kammoan ystäviäni ja koulukavereita ja tuntuu että jännitän näitä sosiaalisia tilanteita jo valmiiksi niin paljon ettei keskustelemisesta tule mitään.
Tänä syksynä aloitin uudessa koulussa, missä toivoin löytäväni uusia ystäviä, mutta en ole vain pystynyt luomaan edes yhtä kaverisuhdetta. Onko kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta, että ennen olisi ollut elämäniloinen ja sosiaalinen mutta että on muuttunut aivan hylkiöksi? Ja kenties päässyt taas jaloilleen? Antakaa vinkkejä, miten pääsen tästä kierteestä pois!!
Tänä syksynä aloitin uudessa koulussa, missä toivoin löytäväni uusia ystäviä, mutta en ole vain pystynyt luomaan edes yhtä kaverisuhdetta. Onko kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta, että ennen olisi ollut elämäniloinen ja sosiaalinen mutta että on muuttunut aivan hylkiöksi? Ja kenties päässyt taas jaloilleen? Antakaa vinkkejä, miten pääsen tästä kierteestä pois!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Elämä on kuin iso ja painava pallo tasaisella pinnalla. Kun pallo pääsee vauhtiin johonkin suuntaan, niin suunnan kääntäminen vaatii voimakasta ja pitkäjänteistä työtä. Ihmiset siis antavat usein pallon mennä menojaan välinpitämättöminä, kunnes ongelmat kasvavat niin suuriksi että ne on pakko tiedostaa. Silloin tarvitaan voimia kääntää pallon suuntaa eli toisin sanoen täytyy muuttaa konkreettisesti ja pysyvästi asioita omassa elämässä.
Täytyy myöntää, että itse kompastelen jo heti muutoksen alkuvaiheessa eli kun pitäisi perustella itselleen miksi muutoksesta olisi hyötyä niin en pysty vakuuttamaan itseäni. Ehkä vielä joku päivä. Minulla on onneksi apuna yksi (epätodennäköinen) unelma, jonka haluaisin joskus toteuttaa.
Vastaus kysymykseesi, että voitko vielä muuttua siksi tytöksi, joka tunnettiin iloisuudestaan ja sosiaalisuudestaan: aivan varmasti.
Haikailet nyt asioiden perään jota olit ennen.
Toisaalta sinähän olit tuo henkilö joten sinun täytyy jakaa noita ominaisuuksia tuon jo kadonneen henkilön kanssa. Masennut yms. on vain siinä tiellä.
Suosittelen että nyt kun uusi koulu on alkanut niin sinulla on mahdollisuus aloittaa alusta. Varsinkin kun olet hakenut apua.
Sinällään se vaatii aikaa, mutta se alkaa jo nyt mielessä se ajattelu. Sitten vain olet sosiaalinen pelosta huolimatta.
en enää edes yritä muuttua, ihmisiltä saa kuitenkin vaan paskaa niskaansa.
Minäkin olin pienenä puhelias, luottavainen ja iloluonteinen poika, nykyään monesti surumielinen, lähes aina epäluuloinen ja melko hiljainen. Olen silti yhä minä. Olen kokenut ne hienot fiilikset silloin joskus, ja vaikka en koekaan niitä enää niin usein, tuntuu minusta siltä, että niistä on silti syytä olla yhä kiitollinen. Muistanhan minä ne silti.
Lapsuus on aikaa jolloin saa eniten. Saadessa oppii herkästi ahneeksi: oppii kuvittelemaan että se olisi jokin perusoikeus sen sijaan että ymmärtäisi että toisaalta on kenties koko ajan enemmän ja enemmän velkaa antajille. Saamisesta luopumisen varmaan kuuluukin tuntua surulliselta, mutta jos ahneus tulee siinä tielle, se muuttuu katkeruudeksi, ja se taasen ei noin vain mene ohitse, toisin kuin suru, joka on oikeastaan aika mukava fiilis, ainakin minusta.
Vanheneminen on luopumista. Eläminen on vanhenemista viimeistään siitä alkaen kun on täysin kasvanut. Viimeistään silloin olisi korkea aika oppia luopumaan, veikkaan minä. Miten voisi olla valmis kuolemaan rauhallisin mielin ja tyytyväisenä, jossei ole valmis luopumaan kaikesta?
Pystyt aivan varmasti muuttumaan siksi samaksi ihmiseksi, kuka olit ennen ja joka haluat taas olla. Mäkin olen juuri kääntämässä uutta sivua elämässäni, eikä se todellakaan ole helppoa. Olen itse ollut melko pitkän aikaa ei nii kauheen suosittu, mut nyt olen päättänyt kelkkani. Kaikkeen pystyy, jos luottaa itseensä ja on se oma itsensä. Kaikki asiat eivät tapahdu sorimia napsauttamalla vaan ne vaativat aikaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Itsekkin olen huono olemaan sosiaallinen, keksimään puheen aiheita ja menen helposti lukkoon jos joku minua "ylempiarvoisempi" sattuu tulemaan juttelemaan.
Ole siis kärsivällinen, ja toteuta asioita pikkuhiljaa ja sitä tahtia, minkä itse koet hyväksi.
JOS MÄ PYSTYN SIIHEN, NIIN PYSTYT KYLLÄ SÄKIN!:)
Siis päättänyt kääntää kelkkani:)