Katkeroitumassa...

toiselta vähän samanlaisessa tilanteessa painivalta.

Nelikymppinen minäkin, runsas vuosi sitten tuli ero parisuhteesta täysin puskista. Mies jätti kuin nallin kalliolle ja hyppäsi uuteen suhteeseen työkaverinsa kanssa. Jäin yksin. Tajusin, että jään lapsettomaksi. Tuo loppunut suhde oli mun mahdollisuuteni saada ehkä laps(a). Mulla oli yksinäinen lapsuus ja nuoruus ja osin aikuisuuskin, olin se lihava naapurintyttö, jota syrjittiin ja johon kukaan ei ihastunut. Silti mulla on ahdistavia kokemuksia ventovieraista sedistä, jotka tulevat humalassa lääppimään julkisilla paikoilla (tämä ala-asteikäisenä). Opiskeluaikana juoksin yhteisestä saunasta karkuun raiskauksen yrittäjää. Myöhemmin yksi äijä yritti väkipakolla n*da perseeseen.

Lapsuudenkodissa oli aika pahoja ongelmia, henkistä väkivaltaa, nurjia ihmissuhdekuvioita. Kävin joitain vuosia päälle kolmekymppisenä terapiassa, jotta jaksoin elää. Tajuan, etten voi loppuikääni kääntää vastuuta omasta elämästä vanhempien tai satunnaisten tapahtumien kontolle, mutta kun minä olen se mitä olen sen seurauksena, miten mua on varhaisina vuosina kohdeltu ja mitä olen nuorena kohdannut. Opin kotona, että omat tunteet on pantava syrjään ja olen näkymätön palvelija, tasapainottaja, hoivaaja. Niinpä sitten kun uskaltauduin suhteeseen, niin se suhteen toinen osapuoli oli toipuva alkoholisti, kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja oli kyvytön ilmaisemaan tunteitaan. Ja pisteeksi i:n päälle tyyppi vielä jätti mut suhteen aikana kahdesti. Ekan kerran jälkeen noustiin vielä raunioista ja rakennettiin kaikki uudestaan, tämän tokan kerran jälkeen ei ole enää mitään yhteistä. Olen ihan helevetin katkera siitä, että hukkasin liki kymmenen vuotta elämästäni suhdekuplettiin ex-miehen kanssa. En edes saanut sitä, mitä eniten halusin. Halusin läheisyyttä, hellyyttä, kosketusta. Mies oli tunnevammaisena läheisyyteen kykenemätön, ei hellinyt, ei koskettanut (ei siis koskettanut kuin seksissä, ei edes halannut).

Erossa tuntui, että kuolen sisältä, jos jään miettimään ja analysoimaan päättynyttä suhdetta. Vähän väkisin pakotin itseni ulos, treffeille, minne tahansa. Tapasin miehen, joka on jollain kummallisella tavalla itseni kaltainen. Olen alkanut seurustella... Meillä on hellyyttä ja läheisyyttä, eikä mulla ikinä ennen ole tällaista ollut. Olen 40, joten olen jäänyt paljosta paitsi. Välillä olen melkein sietämättömän onnnellinen, välillä sen päättyneen suhteen ja oman menneisyyden katkeruudet uhkaavat upottaa. Uskoa tasapainoiseen, saati onnelliseen elämään, on aika vähän. Vaan niin hullu olen, että silti toivon, että aurinko paistaa myös risukasaan. Ehkä mun päättyneellä suhteella oli tarkoituksensa, en vielä vain tiedä, mikä se oli.

Älä menetä toivoasi! Tulee helpompia aikoja, iloa, keveyttä.

sukset jalkaan ja lappiin keväthangille positiivisten ihmisten seuraan,taatusti tuuri paranee!

Taman takia joskus toivoisin etta ei-toivotut viholliseni olisivat kuolleet, ilman etta se olisi minun aikaansaannoksista juuri heidan ajattelemattomuuksien takia kuten vanhempi veljeni ja noyryyttajat. Olen yrittanyt antaa heille monta kertaa anteeksia ja uusia mahdollisuuksia, mutta turhaan. Jos kuolemantoiveeni toteutuisi, voisin "juhlia" pizzalla tai hampurilaisilla laittaen kyltin poytaan julkisesti esille, jossa lukisi "JUHLIN AIVOTTOMAN PASKIAISTEN KUOLEMAA", jotta saisin poistettuan hapean. Aina kun jotain tapahtuu, emme koskaan pysty unohtamaan menneisyyksia ollenkaan, vaikka kuinka yrittaisimme, silla tieto jaa ikuisesti ihmisten paahan. Jotkut vaittavat, etta asiat voitaisiin paasta yli. Oli miten oli, tieto jaa ikuisesti paahamme. Siksi ei-toivotut asiat eivat koskaan pysty unohtumaan ollenkaan. Siksi.

Itseäni on auttanut paljon rukoilu, että Jeesus ottaisi katkeruuden tunteen pois. Kannattaa kokeilla.

Toi kuulostaa suurelta osin myös mun elämältä..olen 32..

Luettavaksi
Tor G.Spiikin: Häpeän lapset
Wayne Dyerin koko tuotantoa
Tommy Hellstenin koko tuotantoa.
Jospa joku solmu lähtisi aukeamaan.