Kirjeitä suljetulta

Sormia & varpaita






Heräsin kipuun: pieni kalju ihmisolento hakkasi kovalla muovipullolla vasempaan korvaani. Hän kitisi ja änisi, ynisi ja yski. Sitten repi pyjamaa auki ja yritti imeä rintaa. Hätistin olion kimpustani ja käskin sen etsimään oman hanansa. Minua nukutti. Olihan perjantai ja puolipäivä. Uudet lääkkeet olivat tehokkaita. Tunsin olevani rauhallinen. Yhtä rauhallinen olin imuroidessa ja orgasmin jälkeen. Siivous oli hyppy toiseen tavoittamattomaan maailmaan. Siivous oli yksityisaluetta, jonka läpi ei ollut kulkemista tai sinne saapumista. Siivoamisella ei ollut asemaa, ei juna- eikä tavara-asemaa, saati yhteiskunnallista asemaa. Suorittaessani satunnaiseksi muuttunutta inventointia huomasin kadonneita veitsiä liikuskelevan lelulaatikossa, sukupolvihopeita. Orgastista.

Metrotunnelin metallinhaju ruostui nenäonteloihin. Satoi räntää ja maan uumenissa risteili vinkuvaa oranssia verta. En päässyt ulos. Mekaniikka ja jyskytys, piipitys ja ruostumaton teräs, heijastui omista ohikävelyistään sameana siellä täällä. Ne olivat ihmiskasvot, jotka ohimennen näin. Muu makasi muistitikkuna lumihangessa pitkän reseptin takana. Tomaatin pinnassa näkyi pistemäistä hometta. Työnsin sormeni sen sisään tuntematta tuskaa. Korkojen kera, messinkisten.

Hampaaton nainen kiertää aulan kukkaruukut yksi toisensa jälkeen kastellen homeisen mullan kastelukannullaan; elävää vettä kuolleen mielen muovisesta suuaukosta. Hän ei tee eroa siihen, että oliko kukka tai kasvi tallella ruukussa vai ei. Ehkä hän kasteli ruukkuja, multaa. En osannut sanoa. Saati, että olisin viitsinyt tätä häneltä kysyä. Vastauksella ei olisi kuitenkaan tehnyt mitään. Kukaan meistä ei osannut vastata mihinkään, edes kysymykseen, että miksi me olimme täällä. Olimme unohtaneet syymme uusien syiden alle kuin rungoksi elävälle pinnalle kivuta - tälle kuolleen mielen kastelemiselle ja elävän hukuttamiselle elävältä. Kastelutilaisuus oli kuin monsuuni. Mitä monsuuni piittaa elämästä? Nainen katseli ulos ikkunasta. Ikkuna oli panssarilasia.

Muistan sikiön vessanpöntössä: verinen klöntti. Vedin vessan ja pesin kädet. Oli syksy. Muistan oranssin kahinan jaloissani. Nostin sen käsiini lammikosta ja katsoin sen sulkeutuneisiin silmiin. Mullan tuoksulla on sukupuoli, sormet ja varpaat.

Osaston ylilääkäri Eva Braun istui rennosti työpöydällään kahlatessani hänen kirjahyllynsä selkämyksiä läpi. Eva osasi lukea ammatistaan monella kielellä siitä mitä se piti sisällään. Eva oli lapseton. Ehkä siksi pienissä juttutuokioissamme oli sellainen sävy, että hän halusi pidellä vauvaani sylissään sillä aikaa kun minä yritin mongertaa jotain ulos itsestäni. Osaan kaarrella ja kierrellä kuin korppikotka, raadonsyöjä, lipsuen toistuvasti tieltä kohti asian ydintä. Minulla on itsestäni sellainen käsitys, että jos laukaisen jonkin salvan auki, niin silloin Eva tiputtaa lapseni lattialle ja tämä kuolee. Siten varon sanojani. Minusta on turvallista olla hullu. Eva taas on kuin puro joka solisee, houkuttelee ja rohkaisee juomaan itsestään. Hän on kuin fauni sammalpeitteisellä ikimetsällä, Julmia Juonio kaupungin välkkyvissä valoissa kaahaamassa avoautollaan.

Toisinaan hänen kätensä tuoksuvat neilikalle. Ehkä olen rakastunut häneen ja hänen outoihin tapoihinsa, kuten siihen, että hän tapaa juttutuokioittemme aikana istua muistiinpanojeni päällä. Aivan kuin hän hautoisi kanaemona jotain minulle tärkeää peffallaan.

Voihan Praha!