sopuisasta yhteiselosta.
Miten kommentoisitte tätä tärkeetä asiaa?
Oletteko puolisonne kanssa iloisesti ja sopuisasti yhdessä, vai nahisteletteko vaikka lopun elämäänne?
Mitä ajattelette, onks se vain teidän välinen asia, vai miten jatkuva, toistuva piikittely ja riitely vaikuttaa muihin ihmisiin, LÄHINNÄ aikuisiin lapsiinne?
Sanotaan et pikkulapset kärsii vanhempien riitelystä, mut mites aikuiset lapset, ei koskaan keskustella tästä, miten he suhtautuu asiaan.
Mitä voi tehdä asian auttamiseksi? Onko keinot vähissä tai lopussa?
Suurkiitos vastaajille! :)
Miten kommentoisitte tätä tärkeetä asiaa?
Oletteko puolisonne kanssa iloisesti ja sopuisasti yhdessä, vai nahisteletteko vaikka lopun elämäänne?
Mitä ajattelette, onks se vain teidän välinen asia, vai miten jatkuva, toistuva piikittely ja riitely vaikuttaa muihin ihmisiin, LÄHINNÄ aikuisiin lapsiinne?
Sanotaan et pikkulapset kärsii vanhempien riitelystä, mut mites aikuiset lapset, ei koskaan keskustella tästä, miten he suhtautuu asiaan.
Mitä voi tehdä asian auttamiseksi? Onko keinot vähissä tai lopussa?
Suurkiitos vastaajille! :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
MIKSI ei ole mielipiteitä?
Kiitos.
Lapseni elävät omaa elämäänsä, on muutama km välimatkaa.
Itse elän kaukosuhteessa, ja partnerini on sen alan ammattilainen että työt enimmäkseen viikonvaihteessa.
Meillä ei tapella meillä lauletaan paljon ja tietysti rakastellaan!
Ikäisillämme aviopareilla on yleensä jo omat vakiintuneet tapansa, monet joskus nahistellen vakiintunesti.
Omasta kokemuksestani voin vain sanoa, jos ei tilanteen korjauduttua voinut nauraa sekä itselleen,
että toiselle osapuolelle ( mieheni on jo kuollut) olisi ehkä ollut vaikeaa.
Hyvässä suhteessa kukkii kyllä huumorikin silloin kun sen aika on. Kun tuntee toisensa, osaa välttää kärjistämistä, mutta en usko, että lapset huolestuvat pienistä, tuntevathan he vanhempansa.
Ps. Riippuu tietenkin luonteista, sanatkin voivat raadella jos ylitetään jokin raja. Ihminen kun vihastuu, haluaa loukata, silloin saattaa mennä överiksi. Joka tapauksessa erimielisyydet pitäisi voida rauhassa keskustella, kun tilanne on
normalisoitunut. Sopuhan on se kaikkein paras olotila:)
kukahan näistä palstan mummoista olet, hyvähän se kun osaa haveilla. Monenkohan tämän ikäisten miehet on vielä töissä. Eiköhän heillä ole nuoremmat naiset rakasteltavina.
Olisi kiinnostavaa lukee myös sellsiten omakohtaisia juttuja, joilla ei onnellista aina ole, ei noin auvoista kuin teillä. Jotka kinastelee. vaikeeta se kertominen voi tietysti olla, jos se on omakohtaista. Mutta voittehan tekin joku kirjoitella,(jos jaksatte) jos teillä on tutuissa sellaisia jotka eivät elä sopuisasti ja iloisella mielellä yhdessä kohti vanhuutta. Ja silti asuvat yhessä. Raastavaa se voi olla.
Jos jaksatte.
Voi mahoton miten kateellinen!
minäkin ihteeni 20 v nuoremman miehen otin , kuka sitä seitenkymppistä ukkoo, eihä sillä pelaa mikkää.
nythän on viikonloppu, mitäs täällä käyt satuilemassa. Jos olis totta tuo, et täällä norkoilisi. Arvataan kyllä kuka tuollaisa itselleenkin uskottelee.
Olen tuttavapiirissäni katsellut aviovaimoa, joka mollasi miestään seurueessa. Hyvin ikävästi, asetti mieskunnon kyseenalaiseksi. Pidin sitähalpamaisena, mutta mieskin omasta puolestaan mollasi vaimoaan, joten ilmeisesti se oli heidän tapansa.
Myös mustasukkaisuutta yrittivät lietsoa toisessa, mutta otin sen ihan heidän omana pelinään, itse en ole tarvinnut niitä keinoja.
Sitten on aika vaikea tilanne, jos mies aliarvioi naistaan, ja alistaa eikä huomaa omaa viehtymystään nuorempiin. Mutta "törppö" on mies, joka ei osaa peittää niitä primitiivi reaktioitaan. Häviää ja menettää kaiken.
Elämä ei ole aina niin yks'selkoista, se on vain otettava terveellä realismilla. Ei se maailma siihen kaadu, jos mies tarvitsee kiihokkeita! Kautta maailman on naiset saaneet siihen suhtautua. Niillä kun on varaa siihenkin. Ja hymyillä. Luonto on miehenkin luonut, ja mitä alkeellisempi mies, sitä alttiimpi se on.
Hymyillään.
Toisen mollaaminen seurassa on halpamaista ja ajattelematonta, vaan eipä auta muu kuin toivoa että panettelu loppuu, samantyyppinen kokemus.
Kai se on keskenkasvuisuutta, ei osata omia asioita vatvoa kotona kahdestaan.
Eihän siinä muuta mutta menee kaikkien fiilis kun ei osata edes lopettaa.
alkoi myös vaimonsa sukulaisia kovaäänisesti häpäisemään jossain juhlassa.
Mies itse on viinaan menevä diabeetikko ja peluri, itsetunto on kahden vanhemman sisren toimesta viety jo lapsena ja nuorena häneltä.
Tuo suvun juhlassa kovalla äänellä huudettu mollaaminen hämmästytti todella asianomaisen, ei vastannut mitään, kaikki kävelivät pois siitä hänen lähettyviltään.
Kahdelle henkilölle kolmessa eri juhlassa!
Kaikenlaisia äijiä on olemassa,
mutta onneksi suurin osa uroista on normaaleja hyviä miehiä.
tekemään kaikki työt eikä riidellä, silloin on piru merrassa.
Kun oikein pohdin, niin eiköhän meillä riidelty joskus 1980-luvun alussa, kun alkoi lama, firmat myytiin alta, hermot tiukkenivat, uusi presidenttikin piti valita, lapset olivat teini-iässä, rahat vähissä, jne. Ei ollut edes internettiä. Kai sitä silloin...
Sitten kun tottui kaikkiin muutoksiin, niin rauhoituttiin sitten aikanaan. Ja ei kai nyt aikuiset eläkeläiset enää jaksa riidellä, joka päivä on samanlainen kuin edellinen, mukavaa kotona kupsehtelemista hymy huulilla.
Rakas mieheni sai tämän diagnoosin --ja sekin oli kestettävä! Onneksi hänellä oli loistava yleiskunto ja huumori ja mieliala kohdallaan. Hän ei valituksillaan kuormittanut toista, ei myöskään lapsiaan tai heidän puolisoitaan tai pieniään.
Väitös: Syöpä henkisesti raskaampaa puolisolle kuin potilaalle
7.12.2010 5:44 |
STT
Perheenjäsenen sairastuminen syöpään heijastuu koko perheen mielialaan. Väitöstutkimuksen mukaan puoliso kokee syövän jopa raskaampana kuin sairastunut itse. Erityisesti naiset kärsivät miestensä puolesta.
Kyselytutkimuksessa mitattiin parien masennus- ja ahdistuneisuusoireita diagnoosin aikaan sekä 8 ja 14 kuukauden kuluttua diagnoosista. Ensimmäiseen kyselyyn vastasi 172 paria, joista useimmat olivat mukana myös seuraavissa vaiheissa.
Tutkimuksen mukaan henkisesti raskainta elämä oli heti syövän paljastuttua. Mieliala pysyi muita korkeammalla niillä, joilla oli hyvinvoiva puoliso, optimistinen elämänasenne ja tunne elämän hallittavuudesta.
Helsingin yliopistossa väittelevän Mila Gustavsson-Liliuksen mukaan tutkimus osoittaa, että myös puolisot tarvitsevat psyykkistä tukea. Hänestä parit hyötyisivät kuntoutuksesta, joka tukisi optimistista elämänasennetta ja puolisoiden välistä kommunikaatiota.
Syöpä diagnoosini jälkeen vuonna 2005 lokakuussa, keskustelin kaikkien läheisteni kanssa asiasta ja pyysin ettei mitään liikoja kyselyitä,eikä kaikenaikaista silmällä pito, olinhan sen kanssa jo elänyt jonkin aikaa.
Sillä hetkellä kun minulle tähystävä lääkäri kertoi istuen vierelläni tutkimuspöydän reunalla, oli sellainen olo, ettei tuo ole minulle vaan jollekin toiselle, en mitenkään panikoinut, olin ylirauhallinen ehkä shokissa.
Menin Meikun kahvilaan ja sain ostokseni pöytään että voin ottaa aamupalaa, mutta ei se niin käynyt, oli lähdettävä ulos, kävelin pikkupakkasessa ja sain kuin sainkin taas elämänhaluistani kiinni.
Siitä kun sain tietää että minulla on tuo julma tauti, oli leikkaukseen tasan kuukausi, hetkessä selvitin mitä teen etten jää miettimään ja murehtimaan, ulkopuolisille kerron vasta jos leikkauksesta selviän.
Nyt sanonkin omasta puolestani...elämälle kiitos!
Kaikesta olen selvinnyt, vain 2x vuodessa käyn kontrolleissa ja tähystyksissä.
ehkä tuo aloituksen otsikko olisi voinut olla toinen
Oletko sitä mieltä, että kahden ihmisen on elettävä siten, että heidän keskinäiset välinsä eivät häiritse heidän aikuisia lapsiaan?
Aikamoinen vaatimus. Pariskunta on elänyt yhdessä elämänsä ja heidän keskinäiset välinsä ovat muokkautuneet aikojen kuluessa. Voihan olla, että kaikki ei ole hyvin. Mutta he ovat kuitenkin yhdessä.
Tekstisi antaa sen kuvan, että heidän velvollisuutensa on häivyttää keskinäiset erimielisyytensä lapsiltaan.
Minusta se olisi epärehellistä ja antaisi lapsille vanhemmista valheellisen käsityksen. Kyllä perheen kesken pitää olla kyky rehellisyyteen, vaikka "aikuinen lapsi" voisi siitä mielensä pahoittaakin.
Vanhemmat eivät ehkä ole halukkaita setvimään välejään lastensa kanssa. Riidat ja epäsopu voi pohjautua aikaan ennen lasten syntymää, tai se voi olla perintöä jostakin edellisen sukupolven asenteista. Kyseessä voi olla alkoholinkäyttö, tai rahahuolet jne. joista ei ole miellyttävä keskustella lasten kanssa, joilla on oma elämänsä elettävänä.
Jotkut vanhemmat taas tekevät lapsistaan uskottunsa ja purkavat hänelle tuntojaan aviopuolisosta. Sekään ei ole hyvä asenne, koska kysymyksessä on lapsen vanhemmat. Ei hänen asiansa ole valita puolta ristiriitatilanteissa.
Lasten ei pidä puuttua vanhempiensa väleihin, jos se on vain epäsopua. Eri asia tietenkin on väkivalta ja muu sorto, johon pari on saattanut ajautua. Lapsen on autettava, jos tilanne niin vaatii.
Mutta lasten on pyrittävä olemaan itse optimistia ja hyvällä mielellä vanhempia tavatessaan, eikä suostua mökötykseen tai huulenheittoon. Puuttuminen vanhempien väleihin saa vanhemmat ajattelemaan, että aikuiset lapset eivät arvosta heitä vaan yrittävät mestaroida heidän elämäänsä.