Sairastumme kaikki

Minä, sinä ja hän.
Hän tuli elämääsi ennen minua, 10 vuotta sitten. Olitte "ystäviä". Sitten aloimme seurustella kun kerran kehuit olevasi vapaa mies. Hienosti menikin jonkin aikaa kunnes menit baarireissuillasi tämän "ystävän" luo.
Aamupäivällä tulit ja kerroit sammuneesi kaverisi sohvalle. Paljlastui kuitenkin kiertokautta kuka tuo kaveri oli. Et tietenkään ollut tehnyt mitään sopimatonta, vannoit ja vakuutit. Minä uskoin.

Vastaava kuvio on toistunut useita kertoja, olemme riidelleet ja eronneetkin välillä. Erojen aikana "ystävä" rientää asuntoosi yhdellä puhelinsoitolla. Kuitenkin haikailet samalla minun perääni.

Ystävyytenne on kummallista laatua. Sinä väität ettei teidän välillä ole mitään ja toinen osapuoli on omasta mielestään suhteessa kanssasi. Aikasi pelleiltyäsi alat toden teolla pommittaa minua, kunnes saat tahtosi läpi ja sorrun. Vannot ja lupaat taas. Hetken menee kivasti ja sitten taas sattuu vahinko.

Tiedän jo tätä kirjottaessani että olen sairastunut johonkin joka on hajottanut psyykkeeni. Miksi muuten olisin niin heikko että suostun tähän peliin.

Koko ajan saa pelätä ja jännittää miten käy. Tämän toisen naisen kunniaksi voin laskea ainoastaan sen ettei
hän ole aloitteentekevä osapuoli. Mutta aina kun meille tulee vaikeuksia, tämä nainen tekee kaiken mitä mies pyytää. Vaikka menisi kuukausia ilman heidän yhteydenpitoaan, hän on valmis, pelkkä soitto riittää.

Nyt ollaan tilanteessa jossa seksisuhde on myönnetty, avain naisen kämppään palautettu... mutta mitä hyötyä siitä on. Soitto vain niin homma pelaa taas.

Olen niin rikki, rakastanut aidosti ja ollut uskollinen. En kykene luottamaan, en usko enää mitään mitä mies sanoo. Voimat eivät tunnu riittävän pelin poikki viheltämiseenkään. Olisin niin halunnut elää hänen kanssaan, mutta en jaksa enää.

Mietin ja pähkäilen asiaa kaikkien kannalta. Miksi tuo naisystävä on niin valmis kaikkeen vaikka hän tietää ettei pysty muuta kuin kiusaamaan. Saa varmaan tyydytystä kuin seireeni joka odottaa saalistaan.
Miksi mies ei voi tyytyä minuun jos hän kerran rakastaa, niinkuin jatkuvasti väittää.

Hävettää myöntää että harkitsen itsemurhaa, tuntuu että muuta ulospääsyä ei ole. En tajua miten irtipääsy voi olla näin vaikeaa. Tällä tavoin jatkaminen, ilman luottamuksen häivääkään tekee elämään helvetiksi.

Olen niin väsynyt koko elämään. tää on ihan paskaa. Petturit eivät tajua miten helvetisti he satuttavat muita.