lapsesta pitämään?
En halua provoilla, vaan kysyä ihan asiallisesti, että tuleeko kiintymys puolison lasta kohtaan ajan kanssa, jos sitä suhdetta haluaa luoda ja tekee töitä sen eteen, että toisesta oppisi pitämään?
Itse en miehen lapsesta alunperin pitänyt (pidän harvoista ihmisistä ensisilmäyksellä), enkä edelleenkään, kohta kahdeksan vuoden jälkeen, voi sanoa häntä rakastavani, mutta toki hänestä välitän ja olen häneen kiintynyt. Mutta jos uudelleen voisin päättää, en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia ennestään.
Joskus tuntuu hankalalta kestää "vierasta" lasta tässä koko ajan (hän muutti meille melkein heti sen jälkeen, kun olimme muuttaneet avoliittoon) En tiedä, olisiko helpompi jaksaa "osa-aikalapsipuolta", joka ei eläisi koko ajan saman katon alla. Ymmärrän, että lapsi on miehelle ykkönen, (siis minuun verrattuna) mutta joskus ärsyttää, kun hänelle annettu aika on pois meidän yhteisiltä lapsiltamme. En siis missään nimessä tarkoita sitä, etteikö lasta edellisestä liitosta saisi huomioida, mutta tuntuu epäreilulta, että yhteisten lasten hoito jää minun vastuulleni, kun miehen aika menee tämän esikoisen kanssa. (ymmärrän toki, että hän vaatii paljon huomiota isältään, kun ei sitä äidiltään saa...) Joskus (ennen noita yhteisiä lapsia) yritin itsekin tämän vanhimman kanssa jotain puuhastella, mutta meillä ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteisiä intressejä, enkä jaksa teeskennellä kiinnostusta räiskintäpeleihin tai muuhun lasta kiinnostavaan. Eikä minulla enää noiden pienten vuoksi olisi aikaakaan pelailla tms hänen kanssaan.
Mutta olen alkanut miettimään, onko muita vaihtoehtoja, kuin kärvistellä tässä ja koittaa jaksaa, niin kauan, kuin tuo lapsi vielä meillä asustaa. (noin 10 vuotta varmasti vielä) Miestä en haluaisi vaihtaa, ihan jo yhteisten lastemme vuoksi, eikä niitä lapsettomia miehiä toki kovin helposti enää taida löytyäkään...
Hyväksynkö vaan sen, etten hänestä koskaan ala kovasti pitämään, mutta opettelen hyväksymään sen, että hän on osa tätä perhettä, vaikkei minun lapseni olekaan...?
Toivon edes muutamaa asiallista vastausta, vaikka nyt jo kaduttaa, että lähetän tämän viestin...
En halua provoilla, vaan kysyä ihan asiallisesti, että tuleeko kiintymys puolison lasta kohtaan ajan kanssa, jos sitä suhdetta haluaa luoda ja tekee töitä sen eteen, että toisesta oppisi pitämään?
Itse en miehen lapsesta alunperin pitänyt (pidän harvoista ihmisistä ensisilmäyksellä), enkä edelleenkään, kohta kahdeksan vuoden jälkeen, voi sanoa häntä rakastavani, mutta toki hänestä välitän ja olen häneen kiintynyt. Mutta jos uudelleen voisin päättää, en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia ennestään.
Joskus tuntuu hankalalta kestää "vierasta" lasta tässä koko ajan (hän muutti meille melkein heti sen jälkeen, kun olimme muuttaneet avoliittoon) En tiedä, olisiko helpompi jaksaa "osa-aikalapsipuolta", joka ei eläisi koko ajan saman katon alla. Ymmärrän, että lapsi on miehelle ykkönen, (siis minuun verrattuna) mutta joskus ärsyttää, kun hänelle annettu aika on pois meidän yhteisiltä lapsiltamme. En siis missään nimessä tarkoita sitä, etteikö lasta edellisestä liitosta saisi huomioida, mutta tuntuu epäreilulta, että yhteisten lasten hoito jää minun vastuulleni, kun miehen aika menee tämän esikoisen kanssa. (ymmärrän toki, että hän vaatii paljon huomiota isältään, kun ei sitä äidiltään saa...) Joskus (ennen noita yhteisiä lapsia) yritin itsekin tämän vanhimman kanssa jotain puuhastella, mutta meillä ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteisiä intressejä, enkä jaksa teeskennellä kiinnostusta räiskintäpeleihin tai muuhun lasta kiinnostavaan. Eikä minulla enää noiden pienten vuoksi olisi aikaakaan pelailla tms hänen kanssaan.
Mutta olen alkanut miettimään, onko muita vaihtoehtoja, kuin kärvistellä tässä ja koittaa jaksaa, niin kauan, kuin tuo lapsi vielä meillä asustaa. (noin 10 vuotta varmasti vielä) Miestä en haluaisi vaihtaa, ihan jo yhteisten lastemme vuoksi, eikä niitä lapsettomia miehiä toki kovin helposti enää taida löytyäkään...
Hyväksynkö vaan sen, etten hänestä koskaan ala kovasti pitämään, mutta opettelen hyväksymään sen, että hän on osa tätä perhettä, vaikkei minun lapseni olekaan...?
Toivon edes muutamaa asiallista vastausta, vaikka nyt jo kaduttaa, että lähetän tämän viestin...
Vastaukset 37
Vanhimmat
kauan olette yhdessä asuneet eikä mitään ihmettä ole tapahtunut, niin tuskinpa sitä tapahtuu jatkossakaan.
Pitäminen on kuitenkin osittain tahdon asia, ei pelkästään tunteen. Ja tunteeseen voi vaikuttaa viettämällä aikaa yhdessä, ottamalla toisen tunteet huomioon, näkemällä vaivaa hänen takiaan, auttamalla häntä jne.
Jos jotkain epäoikeudenmukaisuutta on, se ei ole lapsen syy, vaan miehesi.
Sinuna lakkaisin kärvistelemästä ja rupeaisin tekemään jotakin positiivista.
minä ainakaan edes sietämään miesystäväni kakarota.Poika varsinkin on kuin kopio äitylistään.Yhtä lihava ja inhottava.Nyt meillä menee hienosti kun miesystäväni ei edes tapaa ex-perhettään.
välittyy epävarmuus ja pelko siitä, että miestystäväsi sittenkin saattaisi katua kauppojaan kanssasi. Yrität entistä vaimoa nimittelemällä ja parjaamalla todistella itsellesi, että miehesi ei voi pitää entisestä vaimostaan. Kilpakumppanisi siis täytyy olla lihava ja inhottava - muuten hän olisi varmaan "voittanut kilpailun". Nyt teillä menee hienosti - niin ainakin luulet. Paljon parempi olisi kaikille, jos teillä menisi hyvin, vaikka miehesi suhteet entiseen perheeseensä ja varsinkin lapsiinsa olisivat normaalit. Mutta sitä riskiä et uskalla ottaa.
Luepa oma tekstisi. Et todellakaan ole mikään herttaisuuden ja suloisuuden perikuva. Jonakin päivänä miehesikin sen huomaa.
isän naisesta pitää eikä edes tavata ellei halua. Meillä ei lapsia ainakaan rangaistu sillä, että isä toisi naisensa meille kahville! Aivan olisi utopistinen ajatuksenakin.
Annoimme lapsille hyvän ja onnellisen lapsuuden, vailla ulkopuolisia ongelmia, ja nyt ovatkin upeita aikuisia. Eivät ole kuunapäivänä jääneet mistään paitsi, eikä kaivanneet ulkopuolisia ihmisiä elämään, keitä ei välttämättä tarvi.
Ei meillä käynyt vieraita ihmisiä sillonkaan kyttäämässä, kun mies vielä tykkäsi perheestään eikä kokenut lapsia rasitteeksi.
Päätimme, että mies pitkööt naiset erossa meistä niin mekin pysymme erossa heistä.
Näin on tapahtunut, eikä kukaan ole kiusannut ketään, vaikka uskon että ex miehen naiset ovat haukkuneet meitä ja arvostelleet rumin sanoin, mutta kun emme ole koskaan heitä tavanneet, niin emme voi mitetää mitä ovat puhuneet.
Meille paras ratkaisu ja onnistunut.
on ollut ihan ihmeellinen perhe, eikö teillä koskaan käy ketään eikö sinulla,miehelläsi ja lapsillasi ole ystäviä ??
Vai koetko et kaikki vaan kyttää sinua ?
Pelkäätkö vieraita ihmisiä ?
Lapsesi ovat jääneet isästä paitsi, ja sinä olet kasvattanut niistä ihmisiä pelkääviä lapsia/aikuisia.
Miksi ne exäsi naiset,(onko niitä montakin) tulis teille "kahvittelemaan"en ymmärrä ?
perhe meillä on edelleen! Kyllä meillä vieraita käy ja me kylässä, mutta täyysin tuntemattomia emme kotiimme laske emmekä käy tuntemattomilla kylässä.
Kyllä se pitää paikkansa että isästä lapset ovat jääneet paitsi ja ihan miehen omaa syytä. Turha sun on arvuutella, kun et tiedä, miten asia on.
Mies on syyllinen siihen ettei lapset tunne häntä enää koska hylkäsi heidät, en minä.
Miehen naiset ovat hänen tuttavuuksia, ei meidän, ja jos he tulevat meille me menemme heille, ei niin yksipuolisisesti, mutta kun emme mene sinne ei hekään meille. Ja miksi tulisivatkaan, emme tunne heitä, emmekä tarvitse enempää ihmisiä lähellemme, meillä on kaikki joita haluamme.
Miehen naiset eivät kuulu rakkaisiin ystäviimme, ei nyt eikä koskaan, eikä edes lasten alaisiin ja käskytettävöäksi.
muumit pahasti karanneet laaksosta.....ei nyt eikä koskaan, eikä edes lasten alaisiin ja käskytettävöäksi.....suuret on luulot Lissulla.....
"oppiiko vieraasta lapsesta pitämään", johon tämä neropatti heti hopottamaan että "ei lapsen tarvi vieraasta isän naisesta pitää".
Löysennä Lässy vähän sitä kureliiviä. Pääsi ympäriltä.
Minä menisin perheterapiaan, että oppisin pitämään lapsesta. Kuten joku tuossa sanoi, on pitäminen enemmänkin tahdon asia, sillä jokaisessa ihmisessä on jotain mistä voi pitää. Tuo asenne, että on "vieras" lapsi taitaa olla se asian kulmakivi. Miten niin vieras? Hänhän on perheenjäsen. Ei sinun geeneilläsi, mutta mitä h...n väliä sillä on, kenen geenit ne hänellä ovat. Ongelma on todellakin sinun omasi. Lapsen luonne ja geenit ovat aivan toissijaiset tässä asiassa. Katselet häntä vääränlaisten silmälasien läpi. Et anna itsesi nähdä hänessä niitä rakastettavia puolia.
miksi helvetti soikoon menisin jonnekin perheterapiaan vieraitten kakaroitten takia.Miesystäväni kakaroissa ei ole mitään minkä vuoksi heitä sietäisin.Poika varsinkin on joku separi joka ei ole hetkeäkään hiljaa tai paikoillaan.On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin joku perheterapia.Meillä asia on ratkaistu siten että edes isi ei heitä tapaile,saati sitten minä.
vakavilla asioilla.
Siltä varalta, että fantasiasi miehestä joskus toteutuvat: ota lapseton mies. Olet vaaraksi lapsille.
Terapiaan sinun kannattaa hakeutua ilman muuta.
Enkä ole vaaraksi kakaroillekaan koska en huoli heitä näköpiiriini.Ei tässä mitään terapioita tarvita kun ei ole avokin kakaroita jaloissa.Eniten heille on vaaraksi heidän äitsykkänsä,jos vaikka päälle istahtaa.....Sellaistakin sattuu täällä.
ihmettelen.
Teksteistäsi päätellen olet terapian tarpeessa ihan oman pääsi takia.
Aivan ja juuri nämä äidit ovat niitä,jotka eivät edes kyseenalaista sitä,että joku ei esimerkiksi voisikaan sietää heidän kullanmurujaan.Asenteella että en siedä mieheni lapsia,pitäisi siis varmaan hankkia joku lapseton mies itselleni ja omille lapsilleni.Ja itsestään selväähän on,että tämä lapseton mies vastaanottaa sinun lapsesi ilosta kiljuen,niinkö se sitten menee?
olen ollut mieheni kanssa 5 vuotta, enkä vieläkään pidä hänen lapsistaan. Olen asiallinen ja kohtelias heitä kohtaan, huolehdin ruuat ym., kuskaan tarvittaessa jne., mutta en juurikaan välitä heidän seurastaan. Mitä vähemmän sen parempi.
ollut noin 8 vuotta mieheni kanssa, enkä voi sietää kumpaakaan hänen lapsistaan sekuntiakaan silmissäni. Tietysti en voi näin sanoa tai sitä suoraan ainakaan lapsille näyttää. Mieheni tietty tietää suunnilleen mitä olen mieltä ja asia onkin tavallaan tehty selväksi sikäli, että vastuunjako on erittäin selkeä=vastuu miehellä kaikesta omiin lapsiinsa liittyvästä.
Niin kauan eivät häiritse kun pysyvät poissa.
Ei se tunne välttämättä kasva vain odottelemalla. Kuten pari muutakin on kirjoittanut, se on tahdonkin asia. Haluatko rakastaa tuota lasta? Hän on omien lastesi sisarus, miehesi lapsi, perheesi jäsen. Ei hän ole sinulle vieras.
Ei aina omienkaan lasten kanssa ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta silti heitä rakastaa, väkisinkin. Eikä miehesi lapsen tarvitse muuttua täydelliseksi, jotta voisit häntä rakastaa. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, ja ihminen itse valitsee, kenelle hän rakkautensa antaa.
Itse aikoinaan päätin rakastaa. Miehelläni on kaksi lasta aiemmasta liitosta. Varmasti herkemmin jotkut asiat heissä ärsyttävät, koska en alusta asti ole ollut kasvatuksessa mukana, vaan vasta kun olivat 6 ja 8. Ovat meillä puolet kuusta. On asioita jotka olisin ehkä itse hoitanut heidän lapsuudessaan toisin. No, pieni asia kerrallaan olemme puolisoni kanssa tehneet työtä niin, että meidän kodissa on meidän säännöt, jotka tuntuu molemmista hyviltä.
Sama pätee toisinkin päin. Minulla on yksi lapsi aiemmasta liitosta. Lapsen uhmaikä hankaloitti kovasti mieheni kiintymistä lapseen. Huomasin että hänen oli vaikeampi pahoina hetkinä rakastaa lasta, kuin minun. Minun rakkauteni lastani kohtaan on ehdottomampaa. Hänellä se kaikille aikuisille tuttu "en jaksa enää tuota kiukuttelua" tunne muuttui myös "en jaksa enää rakastaa" asenteeksi. Se loukkasi minua syvästi, koska kyse on omasta lapsestani. Koska kuitenkin tiedän myös kolikon kääntöpuolen, eli miten paljon itse puren joskus hammasta yhteen, kun miehen lapset ovat erilaisia kuin toivoisin, olen pyrkinyt olemaan ymmärtäväinen. Yhteistyöllä olemme liimautuneet perheeksi, jossa on rakkautta.
En ole miehelle halunnut aina sanoa, jos jokin hänen lapsissaan ärsyttää. Siis toki ongelmista puhutaan avoimesti, mutta pyrin aina esittämään asiat erittäin hienovaraisesti, ja niin että mies kuitenkin tietää, että välitän valtavasti hänen lapsistaan. Esimeriksi nyt painiskelen sellaisen asian kanssa, että hänen toisella lapsellaan on tapana "elvistellä", eli jos vaikkapa naapurin lapsi tai oma lapseni sanoo että "Mulla on paljon pikkuautoja", miehen lapsi sanoo "No mutta mulla on paljon enemmän!" Tai jos pikkuinen lapsi sanoo "Minä olen jo iso poika!", miehen lapsi sanoo "No ei oikeestaan ole, mä olen paljon isompi." Se alkaa todella nyppiä, mutta koska mies ei itse ole siihen puuttunut, en ole minäkään. Puhun siitä ensin miehelle. Mutta koska olen itse niin monta kertaa loukkaantunut siitä, jos mies on huomauttanut oman lapseni tekemisistä, pyrin itse suunnattomaan varovaisuuteen, etten loukkaa hänen tunteitaan.
Lapsille on aina sanottu, että kaikkia rakastetaan yhtä paljon. Sitä olemme pitäneet tärkeänä asiana lasten takia. Olkoot meidän kummankin henkilökohtainen asia, onko lapsilla "tärkeysjärjestystä". Jos joskus tuntuu että on, se ei muuta kuitenkaan sitä tosiasiaa, että meidän perhe kokonaisuutena on tärkeämpää kuin mikään. Yhdestäkään jäsenestä kumpikaan ei halua luopua! Tämän perheen me olemme valinneet ja tästä huolehdimme.
kunnioittamaan lasta ja hänen äitiään, niin sen jälkeen voit kasvaa ihmisenä ymmärtämään muitakin ihmisiä kuin itseäsi ja itsekkyyttäsi.
Jos menet kimppaan miehen kanssa jolla on lapsia, tulee sinun tajuta, että miehelle ykkösasia on lapset, ja toivoo sulta lapsiaan ja exää kohtaan syvää kunnioitusta ja nöyryyttä, jotta mies voi elää ihmisen kanssa, jolla ei ole koskaan ollut omaa perhettä.
Kaikki lähtee susta itsestään. Opettele opettele ja opettele.
kohtaan ja vielä nöyryyttäkin!!!!.Ootkohan edes täysjärkinen.Meillä jäi exmuija ja exkakarat kauas entisyyteen ja siellä pysyvät.Eivät tule enään koskaan pilaamaan meidän rauhaamme.
NAURUT! vai vielä kunnioitusta......Minua kunnioittaa ex-kannttura ja lapset, minähän sen suurimman kasvatustyön teen, ex-kanttura vaan lihoo.....Nytkin jouluna ex-kanttura saa olla yksin, kun lapset haluavat olla isänsä ja minun kanssani, kun meillä on mukavampaa.
kun katkera ex puolisio aina vetoaa et EX VAIMO LIHOO!!! Mikä kumma siinä on, että aina se lihominen on se juttu millä YRITETÄÄN nostaa omaa egoa??
Täytyy sanoa että kyllä siinä ex mihellä on päässä vikaa, ja se on vielä pahempi asia kuin lihominen.
Mutta katkeruutta oli ainakin sun tavassa ilmaista ja sanoa juttusi.
Kirjoita joskus sellaista mistä saa selkoa? ...Ja opettele uusi sana katkeran tilalle, se on jo menettänyt merkityksensä, kun hoet sitä jokaisessa tekstissäsi.
Ps. heh, hih hoh sulla on päässä vikaa...
syönyt suruunsa ja turvottanut itsensä ylilihavaksi.Minun muija oli kyllä turpea jo avioliiton aikana,mutta kun erosimme,hänestä tuli varsinainen läski-mäski.Eipä ole minulla katkeruuttakaan...miksi olisi?.Eipä hän enään syö minun eväitäni.
ylikiloja niin paljon, että pitää mollaa muita kans, ettei itsestä tunnu niin pahalta!
Aloita se laihdutuskuuri ja jätä kalja pois, niin kyllä se siitä.
Pakottamisella tuskin. Sitä voi helposti sortua vaatimaan ja odottamaan itseltään tiettyjä tunteita. Sitten koetaan pettymys, kun ei aidosti niitä tunteita koekaan silloin kun haluaisi.
Itse välitän paljon lapsipuolestani. Ja suurimpia tekijöitä tässä on ollut aika. On kertynyt niin paljon yhteisiä muistoja ja jaettu asioita, että sitä on kiintynyt. Tätä sidettä ei ole hoputettu vaan se on luontaisesti saanut syntyä kummankin ehdoilla. Puoliso ei ole pakottanut pitämään ja asettanut paineita tässä. Joten uskon sen siteen muodostuvan paljon helpommin, kun vietätte enemmän aikaa yhdessä. Tottakai pääset tutustumaan huonoihin puoliin helpommin, mutta myös niihin hyviin.
Toki sitten on sellaisia asioita, kuten että lapsen sijasta näkee sen lapsen VIERAANA/TOISEN/EXÄN lapsena, niin on se hankalampaa. Vaikka kyseessä ei ole biologinen lapsi, niin silti lapsessa voi olla paljonkin pidettävää. Mutta jos sen lapsen näkee lähinnä vain puolison exän heijasteena tai EI-OMANA, niin luo itsestään negatiivisia mielleyhtymiä lapseen. Jos tuosta (en tiedä miten) pääsee jotenkin eroon ja alkaa näkemään lapsen vain muksuna, niin varmasti kiintyminen on helpompaa. Ihan kuten tuo, että koet miehesi hoitavan enemmän omaansa kuin yhteisiä, tämä on miehen ratkaisu, ei lapsen. Yhtä lailla voisit kokea epäoikeudenmukaiseksi sen, että tämän lapsen hoito olisi enemmän sinun vastuullasi.
Sinuna hyväksyisin sen, että et hänestä tällä hetkellä pidä. Ei se pakottamallakaan onnistu. Ja osa syistä johtuu aivan muista asioista, kuin lapsesta itsestään ja se on teidän aikuisten juttu setviä ne jutut. Sinun ei tarvitse osata keskustella räiskintäpeleistä. Relaa. Anna aikaa.
Lapsi on osa perhettä. Sinä olet osa perhettä. Tämä sekä sinun että lapsen on vaan osattava hyväksyä, eikö niin? Ja varmasti on kivaa, että kukaan kotonaan ei koe olevansa ei-toivottu saati vihattu. Eli peruskohteliaisuus ja tietenkin se hyväksyminen. Mutta tiedätkö, että ei se lapsikaan suhun heti ole rakastunut, tuskin vieläkään vaikka varmasti on ennakkoluulottomampi (mikä on hieno piirre eikä kannata unohtaa kaiken negativiisen alle). Soimaatko häntä siitä? Tuskin. Joten jos et sinäkään rakasta, niin älä ruoski itseäsi (jos perusystävällisyys, hyväksyminen kunnossa). Se tulee jos on tullakseen ja ajan myötä jos kohdellaan toisiaan hyvin, niin väkistenkin sitä yhteistä hyvää ja yhdistävää tulee.
minä en ole äitipuoli, eikä mulla näin ollen ole omaa kokemusta asiasta. Mutta mun on vaikea uskoa, että en pitäisi mieheni lapsista, jos hänellä niitä olisi. Perustelen tämän sillä, että mun mielestä suurinpiirtein kaikki maailman lapset on ihania, tykkään omien lasteni päiväkotikavereista, tykkään tuntemattomista lapsista, jotka tulevat juttelemaan mulle puistossa jne. Voin toki olla väärässäkin, enkä todellakaan ole mikään enkeli, vaan karjun omille lapsilleni pää punaisena, mutta silti uskon, että tykkäisin mieheni lapsistakin. Ellei sitten olisi niin, että hän exänsä olisi tarkoituksella hankala ja aivopesisi lapset vihaamaan minua, tai mies itse olisi aivan tollo eikä esim komentaisi lapsia lainkaan, mutta luulen, että noistakin seikoista huolimatta tykkäisin kuitenkin lapsista. Lapset on vaan niin ihania ja kuulostaa ehkä kamalalata, mutta monesti vieraat lapset on mun mielestä vielä ihanampia kuin omat.
Mutta en siis missään nimessä tuomitse, jos joku ajattelee eri tavalla kuin minä, en vaan voi ymmärtää sitä.
sietämään vieraan muijan pökkimiä kakaroita,saati sitten vielä pitämään heistä.Ei onnistu.
vieraan naisen elämää ellei halua tai äiti en niin halua. Lapsi n tärkein ja silloin kysytään, haluuko lapsi että isällä on vieras nainen?
Minusta on kammottavaa että lapset pakotetaan olemaan vieraan naisen kanssa siksi ettei lapsi loukkaa isää.
Meillä ei niin ole ollut, eli jos isä halusi olla isä, hän on sitä ilman naisiansa, sillä meille ie ole lupa tuoda vieraita naisia eikä lapset ole koskaan heitä halunneet elämään enkä minä.
Lapsilta kysytään ei vieraalta naiselta. Hän on ulkopuolinen ihminen, eikä mitään sukua miehen lapsille ja exälle. Miksi heidän pitää hyväksyä se että isä vaihtoi lapsensa vieraaseen naiseen?
Asia ei varsinaisesti kuulu tähän viestiketjuun mutta en jostain syystä saanut uutta keskustelua aloitettua.
Meillä on nyt sitten ensimmäinen joulu uusperheenä ja oltiin sovittu että lähdetään mieheni ja tyttäreni kanssa (joka asuu kanssamme) minun äitini luokse jonne oli myös avomieheni kutsuttu.
Mies oli sitä mieltä että haluaa viettää joulua kanssamme alun perin ehdottikin itse että viettäisimme joulua yhdessä äitini luona.
Pari viikkoa sitten mies kuitenkin ilmoitti juteltuaan ex-vaimonsa kanssa että lähteekin lastensa kanssa oman äitinsä luokse jouluksi (meitä ei ole tyttäreni kanssa kutsuttu).
Toisaalta on tietenkin hienoa että mies ajattelee että haluaa viettää lastensa kanssa joulua.
Kuitenkin aivan järkyttävä vihan ja kiukun tunne pääsee valloilleen kun ajattelenkin asiaa.
Luulin että meillä on hyvä suhde ja perhe jossa kenenkään ei tarvitse kilpailla. En todellakaan halua kilpailla mieheni lasten kanssa enkä siihen näe mitään syytäkään.
Tuntuu kuitenkin pahalle että se mitä olimme yhdessä sopineet jäikin heti tois arvoiseksi ja mies sopikin joulusta exänsä kanssa.
Mahtaakohan tämä sittenkään toimia vai saanko itkeä samat itkut joka joulu sekä kaikkina muinakin juhla pyhinä.
Asiallisia kommentteja kaipaisin mitä mieltä muut ovat ja miten muilla joulut vietetään.
Kun näitä stooreja täällä lukee niin ihmetellä täytyy miksi yleensä kannattaa uusperheillä . Itselläni yh-iskänä ei tulis pieneen mieleenkään ottaa itseriittoista emakkoa kotiini, sen mitä naiselta elämässäni tarvin hankin mielummin vaikka ostamalla . Pakko myös ihmetellä näiden naisimmeisten kirjoittelua että jos elämä on niin helvetin rankkaa siinnä uusperheessä niin mikäs pakko siellä on roikkua mukana, vai onko se niin että on ollut pakko päästä valmiiseen parempaan elintasoon kiinni ?????
ja tän kirjoutuksenkin takaa löytyy katkera ex-akka.
montakohan persoonaa sulla mahtaa ollakkaan ????
Ei tässä mitään provoilua ollut kunhan vaan totesin . Mutta hei ihan oikeesti jos jotkut naiset/miehet on oikeasti sitä mieltä muiden lapsista mitä täällä kirjoittelevat niin ei kyllä kannattais aloittaa mitään uusperhe-elämää todellakaan, itse en kyllä kauaa katselis sellaista menoa omassa kodissani ja mun yksi ja ainut persoona on ihan ok
Mies tulee omani kanssa toimeen, ei voi puhua rakkaudesta mutta pitämisestä.
Omat tunteeni ovat mieheni lapsia kohtaan muuttuneet vuosien saatossa.
Ensin siedin heitä, sitten opin pitämään ja nyt voin sanoa että he ovat minulle rakkaita, ei kuten oma
lapseni mutta rakkaita silti.
Kun avaa sydämensä, eikä yritä liikaa huomaa pian että tunteet kasvavat ihmiseen jonka kanssa viettää aikaa.
Ei ole muuta kuin harmia meille uusioille.Poikkeuksia on vain jos on joutunut kasvattamaan kakarat ihan vauvasta asti.Silloin heille voi opettaa käytöstapoja,mutta jo 3-4v ikäisiä on mahdotonta saada muuttamaan tapojaan.Minä ainakin inhoan äärettömästi uusioni kakaroita,enkä edes JOULUN kunniaksi teeskentele sietäväni heitä,eikä minun onneksi tarvitsekaan.
Mun neuvo uusioperhettä miettiville on,että miettikää vielä lisää.Älkää muuttako heti yhteen vaan kokeilkaa,millaista se elämä on esim.viikonloppuisin kaikki yhteen ja niitä viikonloppuja pitää olla monta,jotta kaikista paljastuu se arkipuoli.Mulle ei riittänyt lähes vuosi vaan muutimme yhteen.Nyt on hermot loppu,valitettavasti.Yritin noiden lasten eteen kaikkea,koska äitinsä on tyhmä juopahtava eukko.Ei vaan enää onnistu tapojen korjaaminen tai muuttaminen mihinkään suuntaan.Teini on kaikista ällöttävin noista.Isukki ei huomaa mitään virheitä pennuissa vaan antaa kaiken olla ja minä teen sen,mitä pitäisi koko perheen tehdä.On kuin olisin hotellisiivooja.Ei voi mitään,niin se vaan on.Omaa asuntoa katselen ja niin kauan olen yksin kunnes noi lähtee pois kotoaan.
Täällä samoin...nyxäni kakarat ovat 11 ja 13v ja en siedä heitä edes nähdä.Olen kylläkin siinä mielessä onnellisessa asemassa ettei minun tarvitse heitä nähdäkään.Hommaa se asunto itsellesi ja jätä kakarat isinsä hoitoon.Et ole velvollinen vetämään perässäsi vieraan kakaroita ja pilaamaan elämääsi.Uskon että sekin isä työntää kakarat pian sinne minne ne kuuluvatkin,eli äitsykälle.Voimia ja Joulua sinulle.
MOISTA SKEIDAA JA JOULU ON OVELLA.
TAITAA SUA NIMENOMAAN YKSINÄINEN JOULU AHDISTAA KUN PITÄÄ TUOLLAISTA SONTAA
TUOTTAA JA MONEN KIRJOITUKSEN VERRAN.
TOIVOTAN SINULLE OIKEIN YKSINÄISTÄ JA AHDISTAVAA JOULUA, RAUKKA!!!