Nurmesta voitaisiin kutsua sukuni ensimmäiseksi varsinaiseksi alkukodiksi. Vanhan sukutalon pystytti sukumme ensimmäinen esi-isä asettuessaan lopulta vakaille sijoilleen, ja sieltä hän ulotti ajan kanssa ja jälkeläistensä kautta juurensa lähes koko maahan.
Sukutalo paloi maan tasalle sisällissodan melskeissä, valkoisten kuultua suvun syvästä sympatiasta kapinallisten vasemmistolaisaatteita kohtaan. Rakennusten ja itse rakentajan muistoa kunnioittaakseen sukulaiset korjasivat valkoisen terrorin tihutyön, ja tästä eteenpäin oli talon viimeisimmän huoltajan, Volter Lönngreven takaa löytyvä sukuhaara jäänyt sen vakituiseksi asuttajaksi. Mutta kuten aina, jossain vaiheessa nuoremmat polvet jättävät jo liian vanhat ja täysipainoista arkielämää kestämättömät asumukset autioiksi; niin oli tämäkin talo lopulta jäänyt täysin hoitamattomaksi.
Kalevan opastamana kävelin nyt ensimmäistä kertaa tätä taloa kohti, jännittäen sitä, mitä saisin kohta nähdä.
Ainoaksi tieksi talolle oli jäänyt vain olemattomaksi umpeutunut polku. Sitä kulkiessa alkoi edestäpäin jo kuulua ihmisten ääniä, vaikkakaan ei mitään railakoita puolihuutoja. Polun päässä, puiden tiheiden oksistojen takaa, avautui näkymä pienehköstä pihasta, ja kaiken keskellä seisoi vielä paikoillaan vanha kaksikerroksinen hirsilinna. Ulko-ovet olivat auki, ja niiden tienoille oli kokoontunut väkeä.
Kaleva asteli samoin tein kuistilla seisovan väen helmaan, ja väen huomattua hänet alkoivat tervehdykset kajahdella. Itse en kuitenkaan niin vain pystynyt jatkamaan heidän joukkoonsa, vaan katsastelin heitä tietämättä mitä tehdä, keitä tai millaisia he olivat, ja mikä oli minun paikkani.
Mutta monet huomasivat myös toisen tulijan, ja sen merkiksi jotkut suuntaani tuijottavista, tuulipukuisista emännistä huudahtivat varmaankin yhtä paljon itselleen ja toisilleen kuin minullekin:
- Onko se nyt se Juhani?!
Kasvoilleni nousi jälleen se tyypillinen, vanhemman väen seurassa ilmaantuva veistosmainen hymy, joka tuntui henkivän kaikki ne huonot asenteet, joita jotkut jälkipolvet joskus saattoivat vanhempiinsa kohdistaa. Oli ihminen tehnyt vaikka millaisia virheitä ja pahoja tekoja menneisyydessään, niin tämä nykyinen, joskus yhtä veistosmainen kiltteys, heikkous, nöyryys ja avuttomuus oli tätä nykyä hänen ainoa näkyvä kuorensa, jota varmasti kukaan ei olisi voinut kuvitella polkevansa. Jos ei muuten, niin tässä tilanteessa oli kuitenkin myös jotain selvästi rehellistäkin hymyä, sillä olivathan tässä sentään ne oikeat sukulaiset, joita en ollut koskaan tuntenut, ja tämä oli väkeä, jonka keskuuteen olin alun perin syntynyt.
Ne oikeat. Juuri ne. Ei enää mitään muuta. Mutta vasta näinkin myöhään tähän hetkeen joutuminen tuntui oudolta, kun kaiken tämän kohtasi vasta tässä, varhaislapsuutta paljon tietoisemmassa iässä, ja vieläpä niin yhtäkkisesti, kaikkien näiden tapahtumien ja sattumusten jälkeen.
Astelin heidän luokseen ja koin helpotuksen, kun ensitapaamista eivät onneksi pilanneet vanhuksille melko tyypilliset, ilakoivat ja liehakoivat seremoniat, ja niiden kohteissaan aiheuttamat syövyttävät inhontunteet. Ensikohtaamisen jälkeen esiteltiin kaikki paikalla olevat, joita ei nyt tuntunutkaan olevan niin paljoa kuin aluksi kuvittelin. Näin sain tutustua Kalevan lisäksi saamani kirjeen lähettäjään, Sigridiin eli ”Sikriin”, edesmenneen Volter Lönngreven kaksoisveljeen Severiin, Artemiin, Gunhildiin, sekä heidän puolisoihinsa.
Tämän tapahtuman, ja kaiken heidän kanssaan viettämäni ajan mukana tuntuivat naulat kopsahtelevan arkkuun, jossa makasi entisen valhe-elämäni hahmo, joka tämän jälkeen hautautui kasvattajieni vierelle.
Sukutalo paloi maan tasalle sisällissodan melskeissä, valkoisten kuultua suvun syvästä sympatiasta kapinallisten vasemmistolaisaatteita kohtaan. Rakennusten ja itse rakentajan muistoa kunnioittaakseen sukulaiset korjasivat valkoisen terrorin tihutyön, ja tästä eteenpäin oli talon viimeisimmän huoltajan, Volter Lönngreven takaa löytyvä sukuhaara jäänyt sen vakituiseksi asuttajaksi. Mutta kuten aina, jossain vaiheessa nuoremmat polvet jättävät jo liian vanhat ja täysipainoista arkielämää kestämättömät asumukset autioiksi; niin oli tämäkin talo lopulta jäänyt täysin hoitamattomaksi.
Kalevan opastamana kävelin nyt ensimmäistä kertaa tätä taloa kohti, jännittäen sitä, mitä saisin kohta nähdä.
Ainoaksi tieksi talolle oli jäänyt vain olemattomaksi umpeutunut polku. Sitä kulkiessa alkoi edestäpäin jo kuulua ihmisten ääniä, vaikkakaan ei mitään railakoita puolihuutoja. Polun päässä, puiden tiheiden oksistojen takaa, avautui näkymä pienehköstä pihasta, ja kaiken keskellä seisoi vielä paikoillaan vanha kaksikerroksinen hirsilinna. Ulko-ovet olivat auki, ja niiden tienoille oli kokoontunut väkeä.
Kaleva asteli samoin tein kuistilla seisovan väen helmaan, ja väen huomattua hänet alkoivat tervehdykset kajahdella. Itse en kuitenkaan niin vain pystynyt jatkamaan heidän joukkoonsa, vaan katsastelin heitä tietämättä mitä tehdä, keitä tai millaisia he olivat, ja mikä oli minun paikkani.
Mutta monet huomasivat myös toisen tulijan, ja sen merkiksi jotkut suuntaani tuijottavista, tuulipukuisista emännistä huudahtivat varmaankin yhtä paljon itselleen ja toisilleen kuin minullekin:
- Onko se nyt se Juhani?!
Kasvoilleni nousi jälleen se tyypillinen, vanhemman väen seurassa ilmaantuva veistosmainen hymy, joka tuntui henkivän kaikki ne huonot asenteet, joita jotkut jälkipolvet joskus saattoivat vanhempiinsa kohdistaa. Oli ihminen tehnyt vaikka millaisia virheitä ja pahoja tekoja menneisyydessään, niin tämä nykyinen, joskus yhtä veistosmainen kiltteys, heikkous, nöyryys ja avuttomuus oli tätä nykyä hänen ainoa näkyvä kuorensa, jota varmasti kukaan ei olisi voinut kuvitella polkevansa. Jos ei muuten, niin tässä tilanteessa oli kuitenkin myös jotain selvästi rehellistäkin hymyä, sillä olivathan tässä sentään ne oikeat sukulaiset, joita en ollut koskaan tuntenut, ja tämä oli väkeä, jonka keskuuteen olin alun perin syntynyt.
Ne oikeat. Juuri ne. Ei enää mitään muuta. Mutta vasta näinkin myöhään tähän hetkeen joutuminen tuntui oudolta, kun kaiken tämän kohtasi vasta tässä, varhaislapsuutta paljon tietoisemmassa iässä, ja vieläpä niin yhtäkkisesti, kaikkien näiden tapahtumien ja sattumusten jälkeen.
Astelin heidän luokseen ja koin helpotuksen, kun ensitapaamista eivät onneksi pilanneet vanhuksille melko tyypilliset, ilakoivat ja liehakoivat seremoniat, ja niiden kohteissaan aiheuttamat syövyttävät inhontunteet. Ensikohtaamisen jälkeen esiteltiin kaikki paikalla olevat, joita ei nyt tuntunutkaan olevan niin paljoa kuin aluksi kuvittelin. Näin sain tutustua Kalevan lisäksi saamani kirjeen lähettäjään, Sigridiin eli ”Sikriin”, edesmenneen Volter Lönngreven kaksoisveljeen Severiin, Artemiin, Gunhildiin, sekä heidän puolisoihinsa.
Tämän tapahtuman, ja kaiken heidän kanssaan viettämäni ajan mukana tuntuivat naulat kopsahtelevan arkkuun, jossa makasi entisen valhe-elämäni hahmo, joka tämän jälkeen hautautui kasvattajieni vierelle.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Istuttiin pöytään, jonka kannelle oli nostettu vanha samovaari. Tiedusteltiin toisiltamme, keitettäisiinkö teetä vaiko kahvia, ja lyhyen kyselyn tuloksena päädyttiin kahviin. Sitä valmistettiin monien suosimasta pikajauheesta, joka oli myös minun suosikkini.
- Jos minä jokasella kahvijanolla olisin keittämässä uutta sillä oikeella kahvinkeittimellä, nii siinä ehtis muuta koko päivä aikana tekemäänkää! älähti Severi minulle.
- Sama juttu, sama juttu, vastasin rohkeasti. – Vaa eikö se sitte siinä semmose termarisa säily, sulla?
- Ei se oo niin kätevä ku tämä tämmöne jauhe!
- Kuka ottaa mitäki? Kuka ottaa leipäjuustoo?
- Tänne iso siivu!
- Vai onko kellää makeammannälkä? Pitäs saada nuo kakutki syötyä.
- Ottaako Juhani jottain?
- No jos mää kakkua voisin ottaakki.
- Juu, tu ottaa iha vapaasti!
Kahvin kuljettua kuppeihin, purtavien lautasille ja sitä tietä kurkuista alas, pöydän ympärille laskeutui harras hiljaisuus, jota kyllä korjailtiin vähän väliä pienillä puheenaiheilla. Juuri tuo ”porinointi” oli itselleni kaikista makeinta ja antoisinta.
Sitä eivät haitanneet edes Aspergerin syndroomaiselle tyypilliset piirteet, tai muuta seurusteluongelmani. Olin nimittäin yhteen aikaan kokenut juuri kypsemmät ihmiset nuoria luontevimmiksi seurustelukumppaneiksi, mutta tätäkin suhdetta sotki oma nuori ulkokuoreni; sanoin mitä sanoin, olin vaikka kuinka kypsän ja vanhan oloinen, en siltikään voinut fyysiselle iälleni mitään. Juuri siksi monet kypsempi-ikäiset eivät pitäneet tätä nuortamiestä kanssaan samalla aaltopituudella, tai sitten lähestyivät suhtautuen niin, että olin sitä nuorta onnistujasukupolvea, joka ehkäisee maailmasta kaiken pahan; pysäyttää sodat järkevyydellään; rukkaa maailman raha-asiat niin, että ”kaikilla kelpaa”; jolla on rakkautta niin paljon kun järkähtämättömän suuri sydän kestää; joka osaa lukuviisauden salat ulkoa ja on tietotekniikan huippuosaaja, joiden neroutta eivät pysty mitkään kunnianimet ja arvosanat kuvaamaan. Toisin sanoen pitivät minuakin nykyajan kehityksen myötä niin lähellä täydellisen ihmisen mallia, kuin vain paratiisista karkotuksen jälkeen saattoi kuvitella.
Tässä seurassa ei esiintynyt mitään näistä ennakkoasenteista.
- Mie oisin halunna pullonki tuua, va ei Eeva tahonna antaa, kertoi vieressäni istuva Artemi, joka oli pienikokoisena miehenä tuuheine, harmaine viiksineen ja hiuksineen mielestäni täydellinen Albert Einsteinin kaksoisolento. – Onha se pikkusellaa iha terveelline assia, vaan ku tahtoo olla jo miullaki se verran kamalasa kunnosa tuo ruppi, ettei tahtos kauaa kestää ennekö lopullisesti räpähtäs.
- Sehä se. Vaa eikö se oo se, joku… Bourgogne rypäleistä tehty se joku viini, joka eritote tuntuu auttava syäntä, ja sillee? Se se ku aukoo, ja keventää, ja ohentaa verta ja muita aineksia, ja ku vähenttää vissii sitä kalkitustaki… Siihe ois ollu kätevä Leeninilleki.
- Joo, tiiä oisko tuo ollu, ku en tiiä ite kovi hyvin.
- Vaikka enhä minä ois osannukkaa sitä käsitellä, sitä jos vaikka oisit pullon tuonukki, ku määhä oon iha apsolutisti sen tähe, ku mää ymmärrä jos Hitlerikää ei tykänny juopottelusta sen tähe, että ku se vie hallinna ja kontrolli omasta ittestää, ja ku mää kerra sattui saamaa tillaisuue maistaakki sitä semmosta jottai punaviinii, ni enhä mää tarvinnu ku kiele päälle pikku tipa ja meinas naama mennä iha rypylle, ku mää en iha niin äkäsestä mausta tykkää.
- Joo… Vaa nyt kun mainittit, nii oliha se meijä entine jäsen, se Jaanus, sielä Venäjällä, tai sis siihe aikaan puhuttiin Neuvostoliitosta, ni siellähä se sitte tapas sen Leenininki.
- Minä vuonna se synty? Se ”Jaanus”?
- Oli kai se – joku yheksäntoistasataa… oliko se kolme vai neljä?
- Minä vuonna se sitten meni sinne vallankummouksee mukkaan? Vai siis oliko se siinä vallankummouksesa mukana?
- Oli, oli, iha melkein siitä alusta asti. Eli… se oli siinä juur tullu miehenikään, eli oli se pakko sillon olla kaheksantoista, eli kyllä se varmaan synty siinä heti vuossadan alkupuolella. Joo, niin se oli. Orvokkihan, se sen sisarhan tuota synty juuri siinä sitä edellisen vuosisadan lopussa, eli oli se, kyllä.
- Oliko siitä sitte jottai tietoja, että oliko se kanssa sitte niissä Staalini vainoissa? Siis ei mukana, vaa enempi niinkö uhrina. Vai mitenkä?
- Oli kai se mahdollista, että sitäkin olisi epäilty, niinkun kaikkia muitaki ihmisiä siinä maailmassa, vaan taisi se tämä meitin Jaanus olla se pahempi rautapersenukke kun mitä oli Molotoohfvi! Ei osannu ees tahalleen niin pahasti kompuroia!
- Nii sekö palveli sitte puna-armeijasa?
- Niin palveli, ja verrattain pitkä ja menestyksekkää uran.
- Ootkos sinä, Juhani, vielä ollu asepalaveluksessa?
- N-noo, sehä se, ku minä olliin sielä asevelvollissuustarkastuksesa, nii mää sainki sitte C-miehe paperit. Mutta enhä minä oiskaa vissii armeijaa mennykkää, ku siviilipalveluksee, ku musta ei varmaa ois ollu siihe. Mutta että siitä huolimatta tuli kuitenki vappautus rauhan aikana, ja kait niistä pitäs sellasista papereista olla ylpiä, ku ne sentää o semmoset paperit joita ne nii monet o yrittännee metästää, ja vielä epärehellisin keinoin!
- Sun pittää syyä enemmän! huomautti Severi naurahtaen.
- Ehei se siittä sentää… Vaa oliha se kanssa se Paasilinnaki, että ku se sai B-miehen paperit, ja ois halunnu A:han, nii se sano että se laitto silitysraua housunpersuuksii, ja söi sitte vielä nelijä lautasta hernekeittoo vaikkei ollu yhtään näläkä!
- J-johohoo…! Severi hohotti raotettujen huultensa välistä, vääntäen alahuultaan hassusti kohti oikeaa korvaa.
Välillä puheet kävivät myös edesmenneessä Volter Lönngrevessä, joka siis lukeutui niihin sukulaisiin, joita en koskaan saanut henkilökohtaisesti tuntea.
- Olihan se aina sanonu, että se pistää niin kauhian väsymyksen päälle, että siinä ei auta kahvit eikä mitkään, kertoi naisväestä keskeisimpänä puhelijana toiminut Sigrid. – Vaikka sehän se on, kun se juuri tärkein valtimo on tukkeutumassa, nii sehän pistää niisä aivolohkoissa sen niin kamalan stressin päälle… Kun sehän on sellanen suojeluvaisto, että se pistää sen stressin päälle, ettei vaan tapahdu mittään katastrooffia.
- Joo, oli se kyllä… hmh…, myönteli ja hymähti Gunhild, Volterin sisar, vaimeasti.
Väki oli ojentanut katsottavakseni ison valokuva-albumin, josta katsastelin sukuni moninaisia kasvoja, ja yhdet niistä kuuluivat Volterille. Saatoin eräästäkin, yhdestä viimeisimmästä hänestä otetusta kuvasta nähdä, että hänessä oli jo jotain kuolemanvakavuutta, vaikka kasvoistaan päätellen uskoinkin, että vanhuuden muokkaama muoto teki niistä pakostakin melko melankoliset ja väsyneen oloiset. Hänen kasvonsa olivat sivulta katsoen melko kapeat, ja näytti kuin hänen olematon leukansa olisi oudosti painettu ja litistetty kaulaa vasten, ja niiden välialue oli painununt paksuun, haitarimaiseen muotoon. Lyhyt, kulunut tukka ja ylähuulta peittävä ohuehko karvoitus olivat harmaat ja katoavat, ja ryppyjen ympäröimät, jonnekin olemattomiin katsovat väsyneet silmät tuntuivat kielivän, että hänellä oli jo toinen jalka haudassa.
Koska tunsin pelottavan kuolemanvakavuuden alkavan vallata mieltäni, käänsin äkisti albumin sivua.
- Mutta eikö se Daavit halunnutkaan tulla? kysyi Gunhild.
- Ei tuo kuulemma jaksanu tähän asti matkustaa, vastasi Sigrid, ja kääntyi jatkamaan minun suuntaani: – Vaikka nuorempana hälle on matka maistunu, kun on kiertäny koko maan halki jalkapatikassa! Liekö se tupakan yletön viljeleminen vieny jo voimat.
- Nii ”Daavitko”? Sekö on kanssa yks näitä meijän sukulaisia? Misäspäi se assuu? kysyin vuorostani.
Monikin käänsi kasvonsa suuntaani, valmiina vastaamaan, mutta kukaan ei tämän huomatessaan avannutkaan suutaan, kaiketi odottaessaan toisten mahdollisesti aikovan vastata. Lopulta Kaleva sen kertoikin:
- Sielä samassa missä tuo Ahon kaimas synty, siis sielä Lapinlahessa.
- Ahhaa… Voiskohan sieläki käyä sitte joskus?
- Käyhän toki, älähtivät monet vastauksen. – Ja meilläkin, niin paljo kun vaan kerkiät, kun sinua oo tätä aikasemmin vielä päässyt tutustelemaan!
Kasvot virneessä otin tarjouksen vastaan ja mietin, miten mahtaisi tulevaisuudessa näiden suunnitelmien suhteen käydä.
Tuntikausien kuluttua kuului vanhan kellon jumputus, ja kaikkien syventyessä kuuntelemaan, kuinka monet tunnit se ilmoille laskisi, saatiin huomata kellon näyttävän jo melko myöhäistä aikaa. Niinpä katsottiin sopivaksi alkaa purkaa tilaisuutta, mutta vielä yksi asia oli hoitamatta. Tästä huomautti Sigrid, joka kysyi, missä oli minulle tarkoitettu lahja. Ei aikaakaan, kun kädestä käteen kiersivät pirtin poikki omiin hyppysiini komeat, vanhanaikaiset lapikkaat.
- Kui vanhat nää o?
- E-e-i-kai nuo oo ku vasta ostetut.
Tämä tieto tuli tarpeeseen, sillä en olisi varmastikaan voinut niitä omasta puolestani pitää, jos ne vain olisivat olleet kovin vanhat ja historialliset.
- Vaa mitenkä se sinun kotiinpaluu sitten menee? kysyi Kaleva vuorostaan, ja tähän en oikein saanut vastausta aikaan. En nimittäin tuntenut hinkua palata takaisin paikkakunnalle, jonne olin alun perin joutunut kasvattajieni takia, ja jossa ei tuntunut olevan enää juuri mitään.
Mutta silloin satuin muistamaan, että olin Kalevan kanssa junaa odotellessani ehtinyt käydä ajankulukseni tilaamassa uudet silmälasit optikkoliikkeessä. Tämä sai muistamaan kokemani elämän kautta omaksumani katsomuksen, jonka mukaan en halunnut olla kenellekään pienimmänkään harmin tai vahingon aiheuttaja, koska tiesin, miten kamalalta pienikin harmi voi tuntua. Siksi päätin palata vielä toistaiseksi Ouluun, mutta heti kun vain mahdollista, tekisin varmasti muuttoni toisaalle.
Jäin lukiessa miettimään mikä on romaanin juoni? Tuntuu hyvin päämäärättömältä ajelehtimiselta tämän luvun pohjalta analysoiden.
Mikä on tarinan teema?
Päähenkilö näyttää ajelehtivan tilanteessa, ihan ok jonkin aikaa, mutta pitkässä romaanissa ajelehtiva hahmo on ehkä uuvuttava, jopa hankala saada lukijalle samaistumisen kohteeksi.
Mikä on aikakausi? Tuntuu hirveän vanhanaikaiselta tämä istutaan, jauhetaan, lähdetään -rakenne. Ihmisten luonteet eivät avaudu, vaikka liuskoja on monta. Hahmot tuntuvat vain pönöttävän paikallaan, mitä erityisominaisuuksia ei paljastu.
Päähenkilön itsetarkkailu ärsyttää, eikö muiden hahmojen pitäisi synnyttää enemmän mielikuvaa siitä millainen hahmo päähenkilö on?
Tietynlainen liikkumattomuuden tilanne ei inspiroi pitkän päälle, tulee mieleen suomalainen kirjallisuus 1800-luvun loppupuolella. Makuasioista. Mietin vain, miten nykylukija ja ennen kaikkea nykykustantaja innostuu ostamaan käsikirjoituksen jos meininki on koko matkan tätä rytmiä? Vai onko tämä vain romaanin suvantokohta?
Kieli on selkeää. Tilanne paljastuu hyvin nopeasti, mutta se ei kehity. Ehkä tästä voisi saada dramatiikkaa lisäämällä enemmän irti. Menneisyyden kuvioista kenties?
Näitä samoja asioita olen jauhanut jo pari vuotta puhki. Eli kylmästi typistettynä juoni on se, että päähenkilö jää orvoksi, saa kirjeen, jossa kerrotaan, etteivät hänen kuolleet kasvattajansa olleetkaan hänen oikeat vanhempansa. Hän lähtee tapaamaan henkilöitä, jotka ovat hänen oikeiden vanhempiensa sukua - loppua en viitsi selostaa enää.
Ehkä kerron lisää kun jaksan. Juuri nyt en siihen kykene.
Eli vastauksena juoneen lainaan viestiäni opettajalleni Päivi Alasalmelle:
"Juhani Lönngreve on yksinäinen individuaali, joka kuitenkin elää suht.
"normaalia" elämää Oulussa ja Kiimingissä. Eräänä päivänä hän kuitenkin
saa uutisen: hän on nyt jäänyt orvoksi. Mutta tämä ei jää tähän - hän
nimittäin saa kirjeen, jonka mukaan hänen vasta kuolleet kasvattajansa
eivät olleetkaan hänen oikeat vanhempansa. Kirjeen lähettäjät ovat
hänen oikeat sukulaisensa, joihin hän nyt tutustuu, ja löytää
mielenkiinnon sukunsa kiintoisaan historiaan, ja päättää kuluttaa
vähintään kesälomansa ks. historian maailmoissa, ja päättää lähteä
vaellukselle ympäri Suomea, kerätäkseen jonkinlaisen historiikin, ja
ennenkaikkea tavatakseen lopultakin kaikki nämä ihmiset, joista hän ei
ole koskaan aiemmin tiennyt mitään. Tämän matkan varrella hän kokee
monenlaista, tutustuu, ystävystyy, rakastuukin, jne. "
_______
Ehkä tämä luku tosiaan on jonkinlainen suvantokohta, jonka on tarkoitus hieman näyttää jotain, muttei sisällä mitään olennaista. Tietääkseni sellaisiakin tarvitaan joskus, mutta voin olla väärässäkin.
Aikakaudeltaan tämä sijoittuu nykyaikaan. Kieltämättä jääköön sekin, että he lähinnä pönöttävät, sillä heidän erityispiirteidensä kuvaus tulee vasta muualla - ei siis pidä asettaa liikaa odotuksia, tai suoranaisia vaatimuksia näin pienelle pätkälle.
En oikein osaa sanoa, millaista tajunnanvirtatekniikan käyttäminen ilman itsetarkkailua olisi, tai nyt kun ajattelen, niin toki voin senkin käsittää, mutta aika hankalaa se silti mahtaisi olla. Toki olen huomannut, että minunkin pitäisi näyttää, ei selitellä, ja tämä pätee kaikkialle teksteissäni, mutta - taidankin jättää selittelyn sikseen.
Ihmeellistä, jos kielen voit sanoa olevan selkeää, sillä yleensä sitä on sanottu vaikeaksi ja koukeroiseksi, minkä kaiketi olet Sinäkin huomannut jollain tavoin.
Eli lyhyesti Sinulle tämän lukijana: malttia, malttia. Mutta pyydän anteeksi jos olen tällä kehotuksella väärinymmärtänyt Sinut.
"Nurmesta voitaisiin kutsua sukuni ensimmäiseksi varsinaiseksi alkukodiksi."
Mikä estää, ettei voida kutsua?
Onko joitain muitakin alkukoteja kuin "varsinainen"?
Ei mikään, ei ole kyse siitä, mutta mistä sitten, se on liian monimutkainen asia selvitettäväksi.
Ei myöskään ole muita alkukoteja, vaikka suku onkin levinnyt lähes koko maahan. Ehkä juuri tämän faktan, so. levinneisyyden takia tällainen ilmaus onkin syntynyt, mutta hyviä huomioita, korjataan...
tää jonkinlainen elämäkerta?
Ei ihan niinkään, vain kertomus päähenkilön kuvaus em:sta tapahtumista.
Mielestäni olet saanut hyvin kuvailua ja täytettä tekstiin. Itselläni asia on toisin päin, minä kirjoitan melko nopea tempoista tekstiä, jossa mennään eteenpäin vähän liiankin vauhdilla ja ei kuvailla tarpeeksi..
Mutta onko sinun tekstin tempo sitten liian hidasta, joka väsyttää lukijan..ajelehtii, kuten joku aikaisemmin sanoikin..
Sitten kannattaa kiinnittää huomiota, mitkä kohdat kerrot tarkemmin ja mitkä jätät väliin. Esimerkiksi ensitapaaminen olisi voinut olla paremmin kerrottu, kuin että vain sanotaan että ensitapaamisen jälkeen..Koska ensitapaaminenhan on koko luvun jännittävin hetki, pitäisi olla..Ja tunnetta ehkä enemmän päähenkilön osalta, mitä ja miten päähenkilö tuntee..
Päähenkilön ja muiden murre, kuulostaa samanlaiselta, vaikka ovat eri puolelta Suomea. Ei erota päähenkilöä muista puheen perusteella. Onko kaikilla oltava murretta pelissä? Jos koko suku on eri puolilla Suomea, niin...miten on murteen kanssa? Murre voi kenties joillekkin lukijoille, olla se juttu joka tekee tekstistä vaikea lukuista..Koska lähes jokaisessa puheen vuorossa sitä esiintyy..Mutta ei se nyt välttämättä ole huono asiakaan,hmm..Voihan sitä murretta käyttää!:)
Päähenkilö näki siis nämä ihmiset ensimmäistä kertaa, mutta itse tunsin lukiessa, että he olisivat jo melkeinpä vanhoja tuttuja, keskusteluiden ym. perusteella. Ehkä olisi hyvä, että nämä sukulaiset esittäisivät kysymyksiä enemmän päähenkilölle, koska eihän he ole aikaisemmin tavanneet..Mitä nämä sukulaiset kyselisivät? Eläydy siihen tilanteeseen..He eivät välttämättä heti alkaisi keskustelemaan, että kuka oli vallankumouksessa, puna-armeijassa jne.
Tulee kuva, että nämä hänen sukulaiset ovat vanhanaikaisia, perinteitä kunnioittavia, antavat lapikkaat lahjaksi jne..Joten miksi pikakahvijauhetta? Ennemmin kunnon sumpit pannukahvia..:) Mutta toki, jos he tykkäävät pikakahvista..
Sitähän minä en tiedä, mitä muissa luvuissa on tapahtunut ja tulee olemaan, mutta... Minkä ikäinen on päähenkilö? Jos päähenkilö on täysi-ikäinen, niin voidaanko enää puhua että hän joutui orvoksi,en tiedä..Kannattaa kertoa, että miksi biologiset vanhemmat joutuivat luopumaan päähenkilöstä? Mitä suku oli asiasta? Mitä päähenkilö tuntee edesmenneisiin kasvattajiin..ja biologisiin vanhempiin?
Oletko ottanut tekstiin itsestäsi jotain tai tuntemistasi ihmisistä..Joskus voi olla helpompaa kirjoittaa täysin hatusta vedetyistä henkilöistä, luonteista..
Sitten alapuolella oleva tekstin pätkäsi, kuvailet valokuvassa olevaa miestä. Voisiko tälläisiä kuvailuja hieman karsia? Koska lukijalle ei välttämättä jää mieleen minkälainen tämän miehen leuka yksityiskohtaisesti oli, eikä lukijaa se välttämättä kiinnosta..Sivusta katsoen kapeat? Miten näet sen valokuvassa, oliko mies sivuttain valokuvassa, mutta samaan aikaan näit hänen silmänsä ym. Miksi et kertoisi miehen naamaa muutamalla sanalla.. Esimerkiksi: Hän oli kapeakasvoinen, harmaa hapsinen mies. Leuka lähes olematon. Iän tuomat rypyt paistoivat iholta. Silmät lasittuneet, kuin hän olisi jo puoliksi haudassa.
"Hänen kasvonsa olivat sivulta katsoen melko kapeat, ja näytti kuin hänen olematon leukansa olisi oudosti painettu ja litistetty kaulaa vasten, ja niiden välialue oli painununt paksuun, haitarimaiseen muotoon. Lyhyt, kulunut tukka ja ylähuulta peittävä ohuehko karvoitus olivat harmaat ja katoavat, ja ryppyjen ympäröimät, jonnekin olemattomiin katsovat väsyneet silmät tuntuivat kielivän, että hänellä oli jo toinen jalka haudassa. "
Lähtökohta juonelle on mielenkiintoinen; kysymys ympäristötekijöistä ja geeneistä, sopeutuminen "uuteen" perheeseen blaa blaa blaa.
Muutaman jo aikaisemmin mainitun seikan lisäksi minua häiritsee katkelmista seuraavat asiat;
1) Päähenkilö on vässykkä - onko tällä Juhanilla munia ollenkaan? Hissukkamainen ja pikkuvanha kaveri, joka siellä kahvipöydän nurkassa kakostelee sanoja suustaan ja korjailee hermostuneesti pyöreäsankaisten silmälasiensa asentoa, "mitäköhän ne minusta ajattelee?". Mukava ja sympaattinen ihminen varmaan, mutta minulla ei ole mielenkiintoa lukea sellaisen juipin edesottamuksista. En tarkoita, että päähenkilön pitäisi olla mummeleita kääntävä nuorisohuligaani, mutta konflikteja ja ristiriitoja tarvitaan!
2) Tarinan "vanhukset" - ei ole mielenkiintoista lukea horisevista vanhoista äijistä, joiden verbaalinen anti koostuu epämääräisestä ja tylsästä muminasta "hmm..pikakahvia..mhm..teetä..se taisi olla..mmm.. vuonna 1962.. pirjon luona.. humalassa oltiin..". Missä on se jokaisen suvun alkoholisoitunut ukko, joka kesken kahvihetken kysyy "notta onkos se Juhani saanut pillua viime aikoina?"
Minun makuuni tämä on liian kaunisteltua, jämähtynyttä tekstiä, joka tuntuu nojautuvan Waltarin ikivanhoihin "tekstin pitää olla kunniakasta ja säädyllistä"-oppeihin.
Onhan tämä Yur selvästikin varsin lahjakas kirjoittaja, mutta särmää kaipaa!
Vastauksena Inspirationille ja ja Deh'lle:
Hän on täysi-ikäinen, siinä missä minäkin, mutta hän asuu silti edelleen kotonaan, eli ei ole vielä lentänyt pesästä, joten "vanhemmat" ovat vielä elättäneet häntä, joten kaiketi hänestä voinee sanoa hänen jääneen orvoksi. Hänen oikeat vanhempansa eivät oikeastaan antaneet häntä pois, koska kuolivat molemmat terveytensä menetettyään Juhanin ollessa lähes vastasyntynyt. Hänet antoivat kasvattajilleen juuri nämä sukulaiset. Tämä kaikki käy ilmi edellisessä luvussa.
Pyrin kirjoittamaan hatusta vedetyistä hahmoista, mutta kukaan ei voi olla kirjoittamatta ilman, että kirjoittajan tuntemat ihmiset eivät vaikuttaisi näihin hahmoihin jotenkin - korkeintaan päähenkilö on täysi kopio minusta itsestäni.
Dialogissa pyrin mahdollisimman tarkkaan jälkeen, jota on kutsuttu suoranaiseksi litteroinniksi. Olen tässä Opistossa pyrkinyt havainnoimaan ihmisten puhetta, ja havainnut, että heidän välillään vallitsee jonkinlainen yleiskieli, tai kieli, jolla on kaikille puhujille yhteisiä piirteitä. Olen pyrkinyt tuomaan eri murrealueiden piirteet esille, mutta olen tarvittaessa yrittänyt tällaista yleiskieltä.
Olette oikeassa siinäkin, että ehkä minun pitäisi eläytyä enemmän tuohon hetkeen, ja yrittää luoda tilanne sellaiseksi, että he vaikuttavat vasta tavanneilta. Ehkä siihen vaikuttaa se, että he ovat jo viiden vuoden ajan olleet minulle tuttuja. Ja Juhanilla on munat, mutta hän on enemmän platonista tyyppiä, joka koillismaalaisten sanassa kaiketi saa omansa Luojalta, ja elämänsä lopussa vie ne takaisin käyttämättöminä ja kiittää lainasta, tai jotain sinne päin.
Ja monesta ei ole mielenkiintoista lukea horisevista äijistä jotka kertaavat menneitä tapahtumia, mutta sellaisiahan he ovat. Ehkä suurin syy tämän keskustelun syntyyn ja kulkemiseen, ja ennenkaikkea koko romaanin myöhemmän tarinan kulkuun johtuu juuri siitä, että Juhani kokee nuo keskustelut mielenkiintoisiksi.
Ja en todellakaan ole mikään särmän kirjoittaja, vaan kaipaan harmoniaa yms., mutta draamaa ja hankaluuksia on tulossa niitäkin, kun Juhani saa nähdä, että harmonia on katoavaa sekin, siis elämässä...
Tuli sellainen huomio mieleeni, että tuntuu että sinulla on tahtoa ja yrittämistä kirjoittamiseen, joka tarvitaan!:) Jotkut saattavat vain ajatella, kirjoitanpa nyt kirjan jne. Mutta he eivät saa välttämättä kahta sivua enempää tekstiä aikaiseksi. Se on hyvä, että sinulla on intohimoa saada aikaan jotain! Ja varmasti se vielä joskus palkitaan, kun uskot omiin teksteihin. Muista kysyä itseltäsi, pidätkö siitä mitä kirjoitat? Ostaisitko oman kirjasi? Mikä siinä on se koukku, joka pakottaa lukemaan?
Eläydy siihen hetkeen, näe yksi luku silmissäsi kuin elokuvana, karsi turhat pois..Tuntuuko joku asia väkisin tehdyltä, jos tuntuu..älä kirjoita sitä, pyyhi pois..Koska miksi se lukijaa kiinnostaisi, jos se ei kiinnosta sinuakaan?
Päähenkilöön olet siis kopioinnut täysin itseäsi. Minusta ainakin tuntuisi vaikealta kertoa itsestäni..jotain pieniä kohtia voisin varastaa tekstiin..Mutta,en haluasi olla itse käsikirjoituksessa. Se voi tehdä asiasta jopa vaikeampaa, vaikkakin sillä tavoin tuntee päähenkiln varsin hyvin..:)Mutta tuleeko silloin liikaa asioita ja tunteita tekstiin, jotka haluaa pakottaa sinne, vaikka itse ei olisi siitä niin varma..Viekö kirjoittaja tekstiään vai teksti kirjoittajaa?
Eli päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet päähenkilön ollessa vauva. Hän joutui kasvattajille. Sitten kasvattajatkin kuolivat. Kummatkin pariskunnat, eli vanhemmat sekä myöhemmin kasvattajat kuolivat. Miten kaksi pariskuntaa kuoli? Miten todennäköistä se on? Sanoitkin että päähenkilön vanhemmat kuolivat terveytensä menetettyään päähenkilön ollessa vauva. Miten he molemmat pystyivät kuolemaan saman aikaisesti? Eivät he voineet olla niin vanhojakaan, koska päähenkilön äiti oli vasta synnyttänyt hänet..Siihen kannattaisi ehkä hieman paneutua..Sitten kuoli myös kasvattajat, päähenkilön ollessa todennäköisesti alta 25 vuotias? Kirjassa toki on mahdoliista kaikki, mutta tälläiset seikat pistävät silmään...
Varsinaisesti en katso kirjoittaneeni itsestäni, vaan olen kaiketi päätynyt tähän tilanteeseen seuraavista syistä: koska katsoin itseni helpommaksi lähtökohdaksi kuin kuvitteellisen hahmon, toisaalla taas tunsin ja tunnen edelleen ainakin omasta mielestäni itseni suht. mielenkiintoiseksi persoonaksi (narsisti...). Toisaalla pystyn kirjoittamaan omista piirteistäni, koska olen hyvinkin avoin ja helppoheikki tässä suhteessa.
Olet oikeassa, todennäköisyyslaskuja olen itsekin ehtinyt vääntää, mutta kaikki tuntuu olevan mahdollista. Mutta siis alkuperäisvanhemmat olivat vielä nuoria mutta sairaalloisia, kasvattajat taas päätyivät onnettomuuteen. Ja Juhani on nyt toistaiseksi samanikäinen kuin minä, eli 20-21-v.
Rehellinen palaute: tekstisi ei ole hyvä. Se on yhtä raskasta kuin koettaisi kulkea betonisaappaiden kanssa merenpohjassa (josta minulla ei tosin ole kokemusta, mutta voin kuvitella...) eikä tuota silmäluomia ummistavaa lukukemusta palkita edes mitenkään, vaan se vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Herääkin kysymys, että jos yhden luvun lukeminen saa jo tajun kankaalle, millainen terveysriski olisikaan lukea koko romaani? Tekstistä puuttuu kaikki jännite, se on sanalla sanottuna PUUROA.
En ymmärrä minkä ihmeen vuoksi roikut vielä tässä tekstissä kiinni, koettaisit nyt välillä jotain muuta.
Toinen juttu, mikä minua ihmetyttää on se, miksi laitat tekstejäsi tänne ja kysyt neuvoja, kun et kuitenkaan ota niistä vaaria? Toki täytyy itse tehdä päätökset jne. mutta tunnut itsekin olevasi aivan hukassa tuon tekstisi kanssa. Olet aivan liian epävarma jotta tuosta tulisi mitään. Näistä syistä en viitsi alkaa antaa mitään yksityiskohtaisia neuvoja tuon tekstin parantamiseen, vaan ainoastaan yhden neuvon annan (joka sekin mennee kuuroille silmille): kirjoita jotain muuta. Todellinen inspiraatio on tuosta tekstistä jo valovuosien päässä.
Mutta hienoa silti, että motivaatiota kirjoittamiseen löytyy! Vaikka vielä oletkin amatööri, et voi sieltä koskaan noustakaan jos et tee töitä. Harjoitus tekee blaablaablaa... Onnea tuleviin projekteihin!
Kiitos palautteesta, sillä toisin kuin kaiketi uskoit, otan tällaisistakin neuvoista melko kovasti vaarin - kuten sanottu: usko tai älä. Mutta en katsoisi olevani niinkään jääräpäinen, vaan enimmäkseen vain tyhmä. Liian tyhmä ymmärtääkseni kaikkea mitä neuvojat tarkoittavat, mutta ne jotka olen ymmärtänyt, olen pyrkinyt sisäistämään ja korjaamaan itseäni niiden mukaan. Ja on harmi, jos tämä kappale ei Sinua tyydyttänyt, mutta makuja on monenlaisia, ja aivan totisesti itseäni lohdutellakseni sanon, että onneksi makuja on monenlaisia - Sinustakin poikkeavia, ja tähän selitykseen takertumiseeni en voi mitään. Ja myönnän olevani jokseenkin hukassa, mutta toisaalla varmalla pohjalla silti - tiedän, että teksti kaipaa korjausta, mutta olen ilmeisesti edelleen puolitiessä, tai tien alussa näiden suhteen. Ja se on sitten harmillista, minun kannaltani. Mutta jos sanani, avuttomat selitykseni Sinuakin ärsyttävät, niin en voi olla kuin pahoillani.
Vaikea olla rakentava palautteen annossa. Minua rasittaa eniten se, että tarinan maailma, henkilöiden asenne ja tapa elää tuntuu vanhanaikaiselta, keinotekoiselta ja kuluneelta - aivan kuin tämä ei enää olisi 2010 -luvun maailmaa, vaan jotakin kauan sitten kaukaisuuteen jäänyttä olemista, möllöttämistä ja pienimuotoista. Hahmon olemisessa on jotakin väsyttävää väsähtyneisyyttä, jolla on vaikea saada lukijakuntaa ehkä vakuuttumaan tarinan vetoisuudesta. Voin olla väärässä: ehkä tällekin lukijansa on. Minä vaan kaipaan enemmän sisäistä ja ulkoista vauhtia hahmoihin, heidän sielunelämäänsä ja maailmaansa.
Teksti on todella sujuvaa, olet varmaan kirjoittanut paljon jo aikaisemmin? Millaiselle lukijakunnalle kirja on suunniteltu? Itse olen 20-vuotias, mutta tykkään lukea vanhempaan aikaan sijoittuvia kirjoja, mielestäni ne eivät myöskään välttämättä vanhene, kuten jotkut 2000-luvulla tehdyt kirjat. Jatka kirjoittamista! Aihe on mielenkiintoinen, vaihda vain jauhekahvi pois ja ota mukaan myös joku särmäkäs tyyppi. ;)
Voisiko olla niin, että pojan oikea lähtökohta selviäisi esim. perunkirjoituksessa ja aiemmat vanhemmat olisi elossa, mutta ovat joutuneet luopumaan pojasta syystä tai toisesta? Voisi olla ehkä uskottavampaa.
Kiitos positiivisestakin kommentista. Ja olen nyt kirjoittanut noin seitsemän vuotta, ja tämän "teoksen" elinkaari on nyt kuusivuotinen. Ja pyrin kirjoittamaan mahdollisimman laajalle lukijakunnalle, mutta se varmasti rajoittuu aikuisiin arkisen proosan lukijoihin.
Ja särmikkyyttä tietysti kaivattaisiin, mutta ongelma vain on se, että olen pyrkinyt kuvaamaan nämä sukulaiset juuri sellaisina lähes täydellisen oloisina tyyppeinä, jotka eivät ikinä kohdistaisi minkäänlaista särmää toisia kohtaan. Kuulostaa kaunokirjallisuuden maailmassa todella tylsältä ja merkityksettömältä, mutta sellaisia he ovat.
Uskottavuus on juuri koko "teoksen" ongelma, mutta aion mieluummin noudattaa tätä nykyistä järjestystä, jossa sekä biologiset että ottovanhemmat ovat kuolleet, koska Juhanin oikeat vanhemmat eivät juuri luonteensa takia koskaan hylkäisi lastaan.
Hei, minusta olennaisinta ei välttämättä ole uskottavuuden kannalta se, ovatko päähenkilöltä kuolleet sekä vanhemmat että ottovanhemmat vaiko eikö. Itse kokisin, että tärkeämpää uskottavuuden kannalta voisi tässä tapauksessa olla emotionaalinen uskottavuus eli se, miten asia käsitellään ja ennen kaikkea se, miten päähenkilö itse siihen suhtautuu. Luulisi, että useimmille ihmisille tuollainen olisi aika iso juttu, joka pistäisi miettimään jopa sitä, millainen "huonon onnen kirous" tai "yksinjäämisen kirous" niskassa oikein on. Mutta sinä Yur toki tunnet henkilösi parhaiten ja tiedät miten hän suhtautuu, tässä siis pointtina vaan se, että asia kannattaisi minusta käsitellä kunnolla ja kiinnittää huomiota tuohon emotionaaliseen uskottavuuteen.
Aivan oikeassa olet, olen tuuminut juuri samaa, varsinkin erään todella suurten murheiden lapsen, ts. romaanin 3. luvun kanssa.