Nyt kun tarkastelen koko murrosiän jälkeistä elämääni, pitää myöntää, että olen ollut mielummin paljon yksin kuin tuntemieni ihmisten seurassa.
Haaveilin paremmasta seurasta; ihmisistä, jotka olisivat aikani arvoisia. Vaan, kun heitä ei tuntunut olevan olemassa, valitsin toistaiseksi parhaan tietämäni seuran: itseni. Välillä sulkeuduin omiin oloihini kuukausiksi. Oma rauha on kyllä hieno asia! Sen muistin silloin kun jouduin vasten tahtoanikin olemaan tekemisissä ikävien ihmisten kanssa: kanssamatkustajat, kämppikset, uteliaat sukulaiset, hyvänpäiväntutut jotka eivät tajunneet olevansa vain sitä.
Edelleen haaveilen törmääväni nykyisiä tuttavuuksiani suuremman vaikutuksen tekeviin, hienompiin ihmisiin. Sen sijaan tajuan, että se on yksin minusta kiinni. Ensinnäkin minun pitää järjestää elämäni niin, että törmään moniin ihmisiin löytääkseni noita huomionarvoisia ihmisiä, ja jotta hekin haluaisivat olla seurassani, täytyy minun vastavuoroisesti ylläpitää vähintäänkin melko hyvää vaikutelmaa.
Samaan aikaan myöskin arvostan enemmän niitä tuttavuuksia joita minulle helpon oloisesti siunautuu, ja koetan pitää heistä vähän kiinnikin. En niin suuresti enää edes kaipaa "uutta ja parempaa". Nykyinenkin on hyvä. Vaikka näkeehän siitä vihreämmästä ruohosta vilauksia yhä päivittäin monta, katkeran houkuttelevaa kertaa. Niin varmaan tulee näkemään aina.
Siitäkin huolimatta, että yksinäisyyteni oli varsinaisesti oma valintani, ei se tuntunut siltä! Minusta tuntui siltä, että olen huono-osainen ja että en ole saanut mitä minulle kuuluisi pelkästään sen perusteella että olen mitä olen. Nyttemmin ajattelen, että pelkän olemisen perusteella minulle ei oikeastaan kuulu juuri mitään. Kaikki mikä voi kuulua minulle, kuuluu minulle vain jos osaan ottaa. Jos minulla on vain käynyt tuuri, niin ansioitta saamani kuuluu minulle vain jos sen osaan itselläni pitää - eli sekin pitää ansaita jälkikäteen!
Se että minulla mitään yleensäkään on ollut, on todiste lähinä siitä, että olen ollut hyväonninen syntyessäni yhteiskuntaan, jossa saa aika paljon vähällä vaivalla.
Suuri ystävämäärä on todiste kyvystä hankkia ystäviä. Ne facebook-kaverirohmut, joita jotkut täällä kadehtivat, ansaitsevat suuret verkostonsa siksi koska he ovat kyenneet ne hankkimaan. Ei niitä heille ole annettu, vaikka todennäköisesti heidät on kyllä kasvatettu monia muita paremmin, osaaviksi ja kykeneviksi niitä hankkimaan. Jos ei ole saanut (hyvää kasvatusta), ei auta kuin hankkia (kasvatus) itse.
Haaveilin paremmasta seurasta; ihmisistä, jotka olisivat aikani arvoisia. Vaan, kun heitä ei tuntunut olevan olemassa, valitsin toistaiseksi parhaan tietämäni seuran: itseni. Välillä sulkeuduin omiin oloihini kuukausiksi. Oma rauha on kyllä hieno asia! Sen muistin silloin kun jouduin vasten tahtoanikin olemaan tekemisissä ikävien ihmisten kanssa: kanssamatkustajat, kämppikset, uteliaat sukulaiset, hyvänpäiväntutut jotka eivät tajunneet olevansa vain sitä.
Edelleen haaveilen törmääväni nykyisiä tuttavuuksiani suuremman vaikutuksen tekeviin, hienompiin ihmisiin. Sen sijaan tajuan, että se on yksin minusta kiinni. Ensinnäkin minun pitää järjestää elämäni niin, että törmään moniin ihmisiin löytääkseni noita huomionarvoisia ihmisiä, ja jotta hekin haluaisivat olla seurassani, täytyy minun vastavuoroisesti ylläpitää vähintäänkin melko hyvää vaikutelmaa.
Samaan aikaan myöskin arvostan enemmän niitä tuttavuuksia joita minulle helpon oloisesti siunautuu, ja koetan pitää heistä vähän kiinnikin. En niin suuresti enää edes kaipaa "uutta ja parempaa". Nykyinenkin on hyvä. Vaikka näkeehän siitä vihreämmästä ruohosta vilauksia yhä päivittäin monta, katkeran houkuttelevaa kertaa. Niin varmaan tulee näkemään aina.
Siitäkin huolimatta, että yksinäisyyteni oli varsinaisesti oma valintani, ei se tuntunut siltä! Minusta tuntui siltä, että olen huono-osainen ja että en ole saanut mitä minulle kuuluisi pelkästään sen perusteella että olen mitä olen. Nyttemmin ajattelen, että pelkän olemisen perusteella minulle ei oikeastaan kuulu juuri mitään. Kaikki mikä voi kuulua minulle, kuuluu minulle vain jos osaan ottaa. Jos minulla on vain käynyt tuuri, niin ansioitta saamani kuuluu minulle vain jos sen osaan itselläni pitää - eli sekin pitää ansaita jälkikäteen!
Se että minulla mitään yleensäkään on ollut, on todiste lähinä siitä, että olen ollut hyväonninen syntyessäni yhteiskuntaan, jossa saa aika paljon vähällä vaivalla.
Suuri ystävämäärä on todiste kyvystä hankkia ystäviä. Ne facebook-kaverirohmut, joita jotkut täällä kadehtivat, ansaitsevat suuret verkostonsa siksi koska he ovat kyenneet ne hankkimaan. Ei niitä heille ole annettu, vaikka todennäköisesti heidät on kyllä kasvatettu monia muita paremmin, osaaviksi ja kykeneviksi niitä hankkimaan. Jos ei ole saanut (hyvää kasvatusta), ei auta kuin hankkia (kasvatus) itse.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Asiaa puhut kuomaseni, pystypeukalo sille.
Kuinkahan monta prosenttia tämä "meidän kaltaisten ihmisten" -sektori kattaa koko suomalaisesta väestöstä. Mahtais huvittaa, jos näin ajattelis vaikka joka toinen suomalainen, tai vaikka jopa kolmas. Ja miten olosuhteet ja ikä mm. indikois tällaisten ihmisluonteiden syntymistä.
Nice post.
Nuoret kok n9jhbn rasiisstjeja kulttuuuri
"Edelleen haaveilen törmääväni nykyisiä tuttavuuksiani suuremman vaikutuksen tekeviin, hienompiin ihmisiin. Sen sijaan tajuan, että se on yksin minusta kiinni. Ensinnäkin minun pitää järjestää elämäni niin, että törmään moniin ihmisiin löytääkseni noita huomionarvoisia ihmisiä, ja jotta hekin haluaisivat olla seurassani, täytyy minun vastavuoroisesti ylläpitää vähintäänkin melko hyvää vaikutelmaa."
Ei mene näin.
Olen varmasti sosiaalisempi ja parempi luomaan kontakteja kuin sinä tekstisi perusteella, mutta valitettavasti ihmiset eivät välttämättä huomaa arvoasi olitpa kuinka hyvä ihminen.
Ei ole siis itsestä kiinni pelkästään.
Tarvitaan tuuria että niistä ihmisistä ja tuttavuuksista kehittyy mitään muuta kuin facebook-tuttavia.
Osa ihmisistä sopii myös paremmin siihen "normiin" mitä tuttavuuksilta odotetaan.