Miten teillä muilla on ujous muuttunut iän myötä?
Olitteko ujoja lapsesta asti ja pääsittekö siitä eroon jossakin vaiheessa?
Itse olin lapsena aika sosiaalinen, mutta hyvin rauhallinen ja kiltti esim veljeeni verrattuna.
Äiti kertoi että esim nukuttamiseni oli helpompaa koska osasin olla yksin kehdossa, lauleskelin siellä vain itsekseni. Veljeni sen sijaan ei suostunut nukkumaan ellei häntä koko ajan koskettu tai heiluteltu.
Kun koulu alkoi niin alaluokilla olin vielä melko sosiaalinen, mutta yläluokilla ujous iski kunnolla.
Mikään koulukiusattu en silti koskaan ollut, osasin pitää puoleni kyllä, mutta en vain ollut laumasielu.
Parikymppisenä tuli joku rohkeuspiikki ja olin tosi itsevarma muutaman vuoden ajan, mutta sitten taas tulin aremmaksi. Siinä 26 vuoden hujakoilla se meni niin pahaksi että aloin jo panikoida ihmisiä.
Nyt olen 32v ja edelleen ujo, mutta en enää panikoi tms. Uskoakseni tämä on se ujouteni "lopullinen" muoto, tuskin tästä enää muutun.
Olen ok asian kanssa, mutta harmittaa vaan se miten yksin me ujot heposti jäädään.
Vaikka viihdynkin paljon kotona ja itsekseni, niin olisi kiva löytää joku elämänkumppani, mielellään myös sellainen rauhallista kotielämää arvostava koska en itsekään välitä juosta baareissa.
Olitteko ujoja lapsesta asti ja pääsittekö siitä eroon jossakin vaiheessa?
Itse olin lapsena aika sosiaalinen, mutta hyvin rauhallinen ja kiltti esim veljeeni verrattuna.
Äiti kertoi että esim nukuttamiseni oli helpompaa koska osasin olla yksin kehdossa, lauleskelin siellä vain itsekseni. Veljeni sen sijaan ei suostunut nukkumaan ellei häntä koko ajan koskettu tai heiluteltu.
Kun koulu alkoi niin alaluokilla olin vielä melko sosiaalinen, mutta yläluokilla ujous iski kunnolla.
Mikään koulukiusattu en silti koskaan ollut, osasin pitää puoleni kyllä, mutta en vain ollut laumasielu.
Parikymppisenä tuli joku rohkeuspiikki ja olin tosi itsevarma muutaman vuoden ajan, mutta sitten taas tulin aremmaksi. Siinä 26 vuoden hujakoilla se meni niin pahaksi että aloin jo panikoida ihmisiä.
Nyt olen 32v ja edelleen ujo, mutta en enää panikoi tms. Uskoakseni tämä on se ujouteni "lopullinen" muoto, tuskin tästä enää muutun.
Olen ok asian kanssa, mutta harmittaa vaan se miten yksin me ujot heposti jäädään.
Vaikka viihdynkin paljon kotona ja itsekseni, niin olisi kiva löytää joku elämänkumppani, mielellään myös sellainen rauhallista kotielämää arvostava koska en itsekään välitä juosta baareissa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
itsekin olen ujo ja entinen koulukiusattu ja raitis.Pidän liikunnasta ja ruuanlaitosta.Väillä tuntuu että elämä menee turhaan kun käyn töissä ja enkä löydä naista joka arvostaisi mua.Ja vähän ujo olenkin vielä.Mutta silti eteenpäin pakko mennä jotenkin.Terveisinn Antero
Tervehdys.
Kiitos kirjoituksestasi 32v ujo nainen.
Olen omakohtaisesti huomannut, että ujoudesta voi kasvaa irti.
Pienenä lapsena olin tuntemattomien henkilöiden seurassa hyvinkin ujo, mutta tutussa seurassa sosiaalinen ja avoin , ehkä jopa vilkas. Murrosiässä sosiaalisuuteni oli jotensakin 'murrosvaiheessa',mikä lienee tuossa iässä yleistä. Nuorena aikuisena aloin pyrkiä määrätietoisesti avoimuuteen kaikkia ihmisiä kohtaan, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Askeleeni avoimuuteen eivät olleet harppauksia,pikemminkin tarpomista ja mainitsemiasi käänteitä ujouden ja avoimuuden suhteen tuli useita.
Nyt kun ikää on jo kertynyt 47 vuotta, voin sanoa että olen suhteellisen varma itsestäni ja olemuksestani.
Olen usein kuullut sanottavan että olen avoin, siksi helposti lähestyttävä ihminen.
Avoimuus ei toki aina tuo vain positiivisia kokemuksia, vaan joskus huomaa sen johtavan myös 'yleiseksi muiden murheiden kantajaksi'. Hyvä lähimäisen murheidenkin kuuntelutaito, on osa avoimuutta ja toimii parhaimmin silloin kun pystyy lähimäistä vaikeuksissa tukemaan ja kannustamaan.
Käytit osuvaa ilmaisua ujouden "lopullinen" muoto. Mielestäni tuota "lopullista" muotoa kannattaa ainakin yrittää jatkossakin muokata.
Omakohtaisena kokemuksena voisin kertoa esimerkin: Nuorempana ei minulle olisi tullut mieleenikään uskaltaa laulaa yleisön edessä edes tutuille, vaikka laulaminen on aina ollut mieluista. Nyttemmin rohkaistuneena olen tehnyt laulamisesta harrastuksen.Olen uskaltautunut kuorotoimintaan ja jopa laulamaan soolona hautajaisten siunaus sekä muistotilaisuuksissa. Mielestäni mainitsemani soololaulut hautajaisissa on jo itseltäni melkoinen suoritus,mikä kertoo että ujoudestakin voi kasvaa irti.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.
PS. Mielestäni ujous ei ole vika ihmisessä niin kauan kuin se ei häntä henkilökohtaisesti haittaa.Herkkyys ja ujous kulkevat usein käsi kädessä ja arvostan molempia piirteitä.
terv.R.R.
Hei,
mistäpäin olet?
Voisin allekirjoittaa tuon kaiken itsekin. Yksin sitä kyllä jää helposti tuolla tavalla.
t. m35
Itsellä vähän samanlainen tarina kuin aloittajalla, tosin rauhallinen en ole ollut koskaan. Lapsesta aina yläasteelle asti olin sosiaalinen ja esitelmät, laulamiset tai muutkaan semmoiset ei tuottaneet ongelmia.
Päätin jopa pyrkiä suoraan peruskoulusta teatterikouluun, joka jäi kyllä aikeeksi ja harmittaa vieläkin,
kun silloin ei varmaan tämä ujouskaan olisi näin kovaa iskenyt, jos sinne sisään olisin päässyt.
Ja tänä päivänä en voisi kuvitella laulavani edes karaokea.
Tossa vaiheessa alkoi tietysti pojatkin kiinnostaa, ja jos joku sattui minusta kiinnostumaan niin minä juoksin karkuun, vaikka olisin ollut itsekin ihastunut.
Täysi-ikäisenä aloin rampata baareissa ja kännissä ollessa ujous tietysti hävisi ja kaikki mun seurustelusuhteet onkin alkaneet enemmän tai vähemmän viinan viemänä, mitä ei tietenkään kenellekään voi suositella.
Jossain vaiheessa ujostelin lähes kaikkia ja kaikkialla, ja esim. uusiin työpaikkoihin asettuminen oli todella vaikeata. Mutta nyt vanhempana pystyn olemaan "neutraalissa" seurassa, eikä monikaan edes tuttavapiiristäni tiedä, että olen pohjimmiltani todella ujo. Joku voisi väittää mua jopa avoimeksi ihmiseksi, mutta ne keille pystyy avautumaan on vain ujon ihmisen valinta.
Itse viihdyn suuressakin väkijoukossa, mutta en halua olla keskipisteenä, vaikka ujoudestani huolimatta olen myös aina ollut nk. laumanjohtaja "omien" tuttujen ja turvallisten ihmisten keskellä.
Ei mulla ole ollut koskaan ongelmia solmia uusia kaverisuhteitakaan, joskin aloitteet on tulleet aina vastapuolelta,
ja, onneksi, mulla on paljon ystäviä ihan lapsuudesta asti edelleen mun elämässä mukana (iso kiitos heille!).
Kai tää käytös juontaa juurensa omasta epävarmuudesta että kelpaako ja mitä muut musta ajattelee ja ehkä voi vähän syyttää omaa luonteenpiirrettä ja tähtimerkkiänikin (skorpioni).
Olen monesti käytökseni perusteella saanut vtumaisen, ylimielisen ja leuhkan maineen, vaikka
ulkoisen kovan kuoren takana on todella herkkä ja ujo tyttö, jota monen on vaan niin vaikea tajuta.
Mun on edelleenkin täysin mahdotonta tehdä alotetta tai kertoa tunteistani, vaikka olisin kuinka ihastunut johonkin, joten kai se vaan täytyy tyytyä kohtaloonsa ja hapantua tänne mökkiini, kun ei ne viinaksetkaan enää houkuttele.
Ehkäpä se mulle tarkoitettu prinssini joskus mut täältä löytää, ainakin toivon niin.
niin ujoja, ettei uskalleta edes keksustelupalstoilla kertoa tuntemuksiamme...?
..15-vuotisena. 20- vuot. korjjaatu vielä lissee.
olen 21v ujo nainen lapsena olin kiltein lapsi ja viekä se kilteys on minussa. jos tutustun jonkuun hyvin niin näytän todellista nahkaani eli en enää ole ujo vaan nauttin ihmisen seurasta ja olo on mukava.
mä muistin kun yksi kerta mun bilsan opettaja kertoi ett sillä panikkihäiriö ja se tärise kun näki ees ihmisen ja lopulta se halus irti siitä ja uudenvuodenlupauksen että menee keskellä vilkasta kadua ja laulaa täysillä siellä jaoon oma ittensä ja se kuulema lauloi aika hyvin ja pääsi siitä.
Olen 18v mies. Ujouttu tuntuu välillä olevan ihan liiankin kanssa, tuskin kykenen edes seurustelemaan koskaan :(
Mä tiedän, että monet kavahtaa tätä neuvoa, mutta mulla se ainakin toimi: hanki ammattiapua. Mulla ujous johtuu suureksi osaksi epävarmuudesta, ja oli vapauttavaa puhua toiselle, joka ymmärsi. Sen myötä on pikku hiljaa ollut helpompaa puhua uusien ihmisten kanssa ja esiintymisiä en jännitä enää läheskään yhtä paljon.
vai niin
en osaa sanoa
en osaa sanoa
Olen ollut ujo sekä hiljainen enkä vieläkään mikään suupaltti ole mutta kyllä se on muuttunut en niin paljon välitä puheistani ja olen opetellut nauramaan itselleni.Toki mulla on ollut rankkoja kokemuksia elämässäni lasteni kuolema yms joten sekin on avannut jonkin verran mutta jos joudun johonkin eteen seisomaan ihmisten tuijottaessa niin mun pitää kattoo ikkunasta ulos tai kohdistaa katse johonkin etten lähde pois ja ihmis joukossa olen hiljaa mutta muuten otan osaa keskusteluihin.Koiran hankinta oli hyvä veto sillä huomasin puhuvani aivan ventovieraiden kanssa myöh.lapset olivat apuna kun olin heidän kanssaan hiekkalaatikossa ihmiset tulivat jutteleen.Sekin auttoi kun aatteli onpa komee ilmestys mitä kehtaa tai osaa jutella niin sitten välähti ihan tavallinen sekin on käy sekin vessassa samanlailla kun muutkin ja mua on aina ärsyttäny ihmiset jotka ylistävät itseään ihan kuin muita ei tarvittais silloin oon osannu sanoo takas.
olen edelleen ujo
olen miespuolinen 17w ja tosi tosi ujo. olen ehkä ujompi kuin lapsena, jolloin sillonkin olin aika ujo.
Olen 23v ujo ja hiljainen. Olen aina ollut tälläinen, eikä se ennen haitannut minua erityisemmin, mutta erään työharjoittelun jälkeen olen alkanut suorastaan inhota omaa luonnettani. Sain kuulla siellä siitä, kuinka olen niin kauhean hiljainen. Olen kyllä iän myötä sosiaalistunut, mutta en edelleenkään ole mikään suupaltti. Ton harjottelun jälkeen olen kiinnittänyt hiljaisuuteeni erityistä huomiota ja olen yrittänyt opetella puhumaan enemmän, mutta se on oikeasti vaikeaa, kun on ollu koko elämänsä perusluonteeltaan ujo ja hiljanen.
Olisinpa minä rohkeampi ja omistaisin paremmat puhumis- ja sosiaalisuustaidot, niin elämä olis paljon helpompaa. Eikä mun tarvis olla näin kiltti ja alistuva. Itseluottamuskin ois kiva.
Tämä edellinen oli kuin mun suusta :) Mie oon 24vuotta ja myös ollut koko ikäni ujo ja hiljainen.. Nyt on rohkeutta vähän enemmän kertynyt lapsesta mutta vielä pitäisi saada lisää. Tuntuu niin vaikealta töitäkin saada kun ei uskalla soittaa ees työnantajille jne. Olen tietty ollut töissä mutta sieltäkin vaan kuuluu sitten että mitenkäs sie oot niin hiljanen..Ei sitä juttua vaan kertakaikkiaan tule, pää lyö yleensä ihan tyhjää vaikka haluais jutella muiden kansa.
Ja sitten työkaveritkaan ei juttele kun ne sitten luulee ettei tuota taida kiinnostaa!! (voi h######!!!) Tosi ärsyttävääkun sitä suuta ei vaan saa auki.. Ja sitten olis kiva jos puheliaammat sitten juttelis kun siitä sitten yleensä itsekin rentoutuu ja vastailee..
Eikä sitä osaa minnekkään ammattiauttajallekaan lähtee... kun ei ees tiiä minne pitäis ottaa yhteyttä.