Hei. Olen 21-vuotias naisenalku ja en vain enää tiedä, mikä minua riivaa. Olen ollut jo useamman vuoden stressaantunut ja noiden muutamien vuosien aikana myös itsetuntoni on laskenut ihan kivasti (syynä luultavasti mm. suorituspaineet koulusta ja vanhempieni jatkuva koulunkäyntini arvostelu ja kyttäys vaikka kannoin about kaikesta aina kiitettäviä kotiin). Pari vuotta sitten sain kaksi paniikkikohtausta ja tiedänkin mistä ne johtuivat: paras kaverini paljasti tuolloin olevansa ihastunut minuun.
Minua ei mitenkään ällöttänyt hänen tunnustuksensa, mutta se ahdisti kauheasti, koska minulla oli muutenkin stressaava elämänvaihe meneillään (kirjoitukset tulossa jne) ja en olisi jaksanut enää yhtään mullistavaa juttua elämääni. Ahdistuksen epäilin johtuvan siitä, että olemme kovin läheisiä ystäväni kanssa ja pelkäsin väliemme muuttuvan ja minun menettävän oikeasti ainutlaatuisen ystävyyden kun jouduin antamaan hänelle pakit. Hänen torjumisensa taas laukaisi minussa kauhean syyllisyyden kun jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja surua, vaikka tietenkään en voinut valehdella sanoen että olen myös hänestä kiinnostunut. No, samana iltana tuosta tunnustuksesta ja minun torjumisestani sain sitten aivan jättimäisen paniikkikohtauksen: henkeä ahdisti niin että oli pakko haukkoa henkeä jotta sai jotenkin ilmaa keuhkoihin (tai tältä siis tuntui), sydän hakkasi tuhatta ja sataa, vatsaa väänsi, olin ihan kylmässä hiessä, tuntui että sekoan, hourin hädissäni pelästyneelle ystävälleni ties mitä ja olin ihan paniikin vallassa. Seuraavan päivän olin ihan paskana ja en voinut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä täristen ja vatsa ahdistuksesta kipeänä. Ahdistuksen oloa pahensi entisestään se, että ystäväni oli surullinen ajatellessaan, että paniikkikohtaukseni oli hänen tunnustuksensa syytä. Häpesin ja mietin, miksi en ollut onnistunut pitämään kohtausta sisälläni sen sijaan että huolestutin ja pahoitin ystäväni mielen.
Minua ei mitenkään ällöttänyt hänen tunnustuksensa, mutta se ahdisti kauheasti, koska minulla oli muutenkin stressaava elämänvaihe meneillään (kirjoitukset tulossa jne) ja en olisi jaksanut enää yhtään mullistavaa juttua elämääni. Ahdistuksen epäilin johtuvan siitä, että olemme kovin läheisiä ystäväni kanssa ja pelkäsin väliemme muuttuvan ja minun menettävän oikeasti ainutlaatuisen ystävyyden kun jouduin antamaan hänelle pakit. Hänen torjumisensa taas laukaisi minussa kauhean syyllisyyden kun jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja surua, vaikka tietenkään en voinut valehdella sanoen että olen myös hänestä kiinnostunut. No, samana iltana tuosta tunnustuksesta ja minun torjumisestani sain sitten aivan jättimäisen paniikkikohtauksen: henkeä ahdisti niin että oli pakko haukkoa henkeä jotta sai jotenkin ilmaa keuhkoihin (tai tältä siis tuntui), sydän hakkasi tuhatta ja sataa, vatsaa väänsi, olin ihan kylmässä hiessä, tuntui että sekoan, hourin hädissäni pelästyneelle ystävälleni ties mitä ja olin ihan paniikin vallassa. Seuraavan päivän olin ihan paskana ja en voinut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä täristen ja vatsa ahdistuksesta kipeänä. Ahdistuksen oloa pahensi entisestään se, että ystäväni oli surullinen ajatellessaan, että paniikkikohtaukseni oli hänen tunnustuksensa syytä. Häpesin ja mietin, miksi en ollut onnistunut pitämään kohtausta sisälläni sen sijaan että huolestutin ja pahoitin ystäväni mielen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun ja ystäväni välit jäivät onneksi välikohtauksen jälkeen ennalleen, mutta minulle jäi kohtauksesta kireä ja jännittynyt olo, sillä pelkäsin sen toistuvan. Pariin kuukauteen en uskaltanut mennä ystävälleni ollenkaan, koska hänen kotinsa muistutti minua paniikkikohtauksesta ja pelkäsin että sama toistuu. Kerran pakotin itseni menemään sinne, ja vatsaani väänsi pelosta koko illan. Siitä jonkin ajan kuluttua oloni helpottui vähäksi aikaa, kunnes pelot paniikkikohtauksesta nousivat taas esiin. Eipä aikaakaan kun sain toisen kohtauksen, joka muistutti edellistä - tämä vain päättyi siihen, että oksensin, sillä vatsaani väänsi niin kovasti.
Noista voimakkaista kohtauksista on nyt pari vuotta, mutta jotenkin ahdistus tuntuu jääneen päälle. Heti kun tulee pieniäkin vastoinkäymisiä, ahdistus nostaa päätään ja alan pelätä paniikkikohtauksen mahdollisuutta. Tarkkailen olotilaani jatkuvasti ja tunnen oloni jännittyneeksi ja kireäksi. Usein jännitän vatsalihaksiani huomaamattani niin, että vatsaani sattuu kuin joku olisi iskenyt siihen nyrkillä. Oloni vaihtelee päivän mittaan useita kertoja, eli ensin saattaa ahdistaa, pelkään kaikenlaista mahdollista (useimmiten kuvittelen kaikenlaisia kauhukuvia Mitä jos-periaatteella), olen tosi jännittynyt, kyyneleet nousevat silmiin, sydämeni hakkaa ja hengitys tihenee. Pahimmillaan lisäksi tuntuu kuin en olisi "täällä" ja itse paikalla tilanteissa joissa olen, vaan tarkkailisin tapahtumia ja itseäni vierestä. Pelkään myös sekoavani ja kuvittelen olevani hullu. Tuntuu, kuin olisi niin pienestä kiinni että menettäisin kontrollini ja sekoaisin oikeasti; tuntuu, että jos vain "antaisin mennä" enkä hillitsisi itseäni niin menettäisin viimeisetkin järjenrippeeni. Päätäni särkee usein.
Ahdistuneena mieleeni pyrkii kaikenlaisia kauhukuvia, joilla ei ole realistista pohjaa. Viime aikoina huolenaiheitani ovat olleet kaikenlaiset kauhuskenaariot, joissa syystä tai toisesta "joudun" eroamaan poikaystävästäni. Useimmiten tilanne on kuvitelmissani se, että nimenomaan minun on jostain syystä "pakko" erota hänestä (tyyliin ihastun johonkuhun muuhun, jotenkin mystisesti huomaan etten rakastakaan häntä, hänen seuransa alkaa ahdistaa yhtäkkiä jne). Olen miettinyt, että juontaako tuo juurensa siihen, että sain ensimmäisen paniikkikohtauksen jouduttuani torjumaan ystäväni, koska tunsin silloin niin paljon ikäviä tunteita ja syyllisyyttä? Jos jotenkin pelkään että minulle tulee joskus sama tilanne eteen tai jotain? Sillä minulla ei ole mitään syytä jättää poikaystävääni enkä haluakaan. Noiden asioiden ajattelu ahdistaa kauheasti. Tuntuu kuin joku muu pistäisi noita ajatuksia päähäni ja haluaisi saada minut pakokauhun valtaan.
Yleensä minulla on poikaystäväni kanssa niin hauskaa, että saan ajatukseni hetkeksi pois ahdistuksesta, mutta jos minulla on ollut hiemankin huonompi päivä ja olen lisäksi vaikka väsynyt ja/tai nälkäinen, en jaksa taistella tunnetta vastaan ja se valtaa minut. Se harmittaa ja ahdistaa minua entisestään, koska haluaisin pitää poikaystäväni kanssa hauskaa enkä ahdistua omiin ajatuksiini vajonneena; ahdistuneena on vaikea miettiä mitään muuta ja olen ärtynyt eikä mikään huvita, lisäksi väsyttää kun tuntuu että syyttä tulevaa pakokauhua on pakko pidätellä.
Minun ongelmani varmaan on se, että kun pelkään ahdistavaa tunnetta ja tarkkailen itseäni sen varalta, se tietenkin iskee ja lisää paniikkiani entisestään. Mm. YTHS:n terveydenhoitaja ja muistaakseni yksi psykologi jolla vierailin ovat sanoneet että minulla on "paniikkihäiriön oireita". Mitä se meinaa, että minulla on oireita, mutta ei niin pahoja, että niitä voi laskea paniikkihäiriöksi? Mitä minulle sitten voi tehdä? Onko ihmisen oikeasti tarkoitus kestää tätä oloa päivästä toiseen?
Sinun tulisi vapautua ajattelemasta tapahtumia syyllisyydentuntoisesti. Et ole kenellekään velkaa noissa tilanteissa. Sinunhan totisesti täytyy pitää huoli omasta itsemääräämisoikeudestasi. et ole tehnyt pahaa kenellekään, mutta saatat turhaan tehdä tilaa niille, jotka voivat tunkeutua henkiselle reviirillesi.
Paniikkihäiriö... no sehän tietysti tuo itsensä julki oireiden kautta. Niitä voi olla enemmän tai vähemmän eri tilanteissa ja eri ihmisillä. Olisikohan kukaan pätevä sanomaan, että tässä nyt ovat kaikki paniikkioireet kasassa. Sinä itse tunnet selvimmin, kuinka paljon oireet ovat kulloinkin esillä.
Minäkin olen mielestäni kokenut ilmiöitä, joita lääkärikin piti paniikkihäiriöön kuuluvina. Kuitenkin ne olivat hiukan epätyypillisiä. Samalla tavalla kuin vuodenajat ovat erilaisia eri vuosina, nämäkin häiriöt voivat noudattaa jonkinlaista monimuotoisuutta.
On kai helppo sanoa, että karaIstut varmaan elämäsi varrella. Uskon niin tapahtuvan. Kuvasit kokemasi erittäin hienosti.