Mielikuvitus ja empatiakyky

Kaverillani on kaksi pientä lasta. Viime vuonna (joulun alla) kaverini kertoi, ettei hän aio "ruokkia" lastensa uskoa joulupukkiin ja tonttuihin. Joululahjat tulevat kummeilta ja sukulaisilta. Hän siis aikoo vakaasti opettaa lapsilleen, että pukki ja tontut ovat vain mielikuvituksen tuotetta. En sitten tiedä päteekö hänellä sama periaate pääsiäisnoitiin ja-pupuihin sekä hammaskeijuihin...

Itsestäni tuntuu jotenkin pahalta moinen ajattelutapa. Kyllähän siinä itseään "säästää" olemalla kylmä ja kyyninen, kun ei tarvitse "huijata" lasta olemaan kiltti vetoamalla olemattomiin juttuihin. Kasvaessaan lapsi kuitenkin oppii, että sehän on täysi mahdottomuus, että pukki voisi yhdessä illassa kiertää kaikki maailman kodit. Pukki on siis vain satua ja mielikuvitusta, mutta lapsen maailma siitä tuskin murtuu, koska saahan hän kuitenkin seuraavana jouluna kuitenkin lahjoja sukulaisilta. Mutta nämä muutamat vuodet, kun lapsi uskoo joulupukkiin, niin mitä harmia siitä voi lapselle itselleen olla? Ainahan päiväkodeissa ja tarhoissa on näitä lapsia, jotka huutavat suureen ääneen, että joulupukkia ei ole olemassa. Jos oma lapsi sitten tulee itku kurkussa kotiin, niin miksi vanhempi ei voisi yrittää vielä paikata vahinkoa ja saada lapsen uskoa palautumaan edes yhdeksi jouluksi?

Mielestäni lapsuuteen kuuluu olennaisena osana sadut ja mielikuvitusolennot. Kaiholla muistelen omaa lapsuuttani ja sitä, miten minulle luettiin satuja. Saduista sitten ammensin juttuja leikkeihin. Minusta tuntuu, että lapsena kehittynyt rikas mielikuvitus on tehnyt minulle pelkästään hyvää. Ymmärrän toisten ihmisten tapoja toimia ja osaan pohtia mikä heitä motivoi elämässä. Uskon, että mielikuvituksella on yhteys suvaitsevaisuuteen ja kykyyn kokea empatiaa. Voiko lapsesta kehittyä mielikuvitukseton suoraan puhuja, jos hänen mielikuvitukselleen ei anneta mahdollisuutta kehittyä?