Mikään ei ärsytä. Mikään ei aiheuta surua. Mikään ei aiheuta iloakaan.
Asun vanhemipeni luona. En saanut opiskelupaikkaa eikä minulla ole töitäkään. Suurimman osan ajasta vietän siis kotona. Nukun yleensä kymmenisen tuntia ja kuitenkin illalla haukottelen. Voisin olla koko päivän sängyssä, mutta tiedän että on järkevämpää tekemistä (ja vanhempani olisivat aivan ihmeissään). Olen taiteellinen ihminen, soitan eri soittimia, piirrän, valokuvailen ym. Ennen tämä oli niin suuri osaa elämääni ja itseäni. Nykyään pidän sitä yllä vain siksi, koska se vaikuttaa järkevältä. Joskus pääsen tästä tilasta pois, ja olen silloin kiitollinen että en hylännyt näitä asioita.
Minä esitän paljon - esitän yllättynyttä, surullista, nauravaa, vaikka sisällä en oikeastaan tunne näitä asioita. "Pahina" päivinä on hetkittäin tuntunut siltä, että kaikki tämä on vain illuusiota - minä en ole enää osa maailmaa, vastaanotan siitä tietoja aistini kautta, mutta en tunne olevani osa sitä, olen jollain tavalla eristyksissä omassa itsessäni. Kauhistuttavinta on ehkä se, että en koe tätä kauhistuttavaksi tunnetasolla. Hyvinä päivinä, joita on ollut nyt pari putkeen, olen tuntenut pieniä vivahteita. Kunnianhimoa joskus, pientä jännitystä, ehkä aidosti nauranut vitsille. Asiaa ei kyllä auta se että joka hetken jälkeen mietin "tunnenko jotain? onko tämä aitoa iloa?" jne. Unissani olen tuntenut, muistan itkeneeni erästä asiaa joka ei valvetilassa häiritse, taisin tuntea myös pientä ihastusta erästä tyttöä kohtaan, mutta herättyäni tämä tunne on poissa.
Olen yrittänyt miettiä syytä, olen tullut erilaisiin päätelmiin ajatustavoistani, miten lapsuuden asiat ovat voineet vaikuttaa jne. Joko olen tullut vääriin johtopäätöksiin, tai sitten niistä vaan ei ole apua, koska tilanteeni ei ole muuttunut. Olen aina ollut tasainen, mutta en näin tasainen. Tämä on vaivannut minua ainakin kesästä lähtien, ja ehkä lievemässä muodossa jo vielä pidempään.
Olenko masentunut? Minua ei ahdista, itsetuntoni on hyvä, en aio tappaa itseäni jne. En vaan tunne mitään. Toimin, mutta en elä. Tavallaan toivon että olen masentunut, koska silloin löytyisi ehkä joku parannuskeino.
Asun vanhemipeni luona. En saanut opiskelupaikkaa eikä minulla ole töitäkään. Suurimman osan ajasta vietän siis kotona. Nukun yleensä kymmenisen tuntia ja kuitenkin illalla haukottelen. Voisin olla koko päivän sängyssä, mutta tiedän että on järkevämpää tekemistä (ja vanhempani olisivat aivan ihmeissään). Olen taiteellinen ihminen, soitan eri soittimia, piirrän, valokuvailen ym. Ennen tämä oli niin suuri osaa elämääni ja itseäni. Nykyään pidän sitä yllä vain siksi, koska se vaikuttaa järkevältä. Joskus pääsen tästä tilasta pois, ja olen silloin kiitollinen että en hylännyt näitä asioita.
Minä esitän paljon - esitän yllättynyttä, surullista, nauravaa, vaikka sisällä en oikeastaan tunne näitä asioita. "Pahina" päivinä on hetkittäin tuntunut siltä, että kaikki tämä on vain illuusiota - minä en ole enää osa maailmaa, vastaanotan siitä tietoja aistini kautta, mutta en tunne olevani osa sitä, olen jollain tavalla eristyksissä omassa itsessäni. Kauhistuttavinta on ehkä se, että en koe tätä kauhistuttavaksi tunnetasolla. Hyvinä päivinä, joita on ollut nyt pari putkeen, olen tuntenut pieniä vivahteita. Kunnianhimoa joskus, pientä jännitystä, ehkä aidosti nauranut vitsille. Asiaa ei kyllä auta se että joka hetken jälkeen mietin "tunnenko jotain? onko tämä aitoa iloa?" jne. Unissani olen tuntenut, muistan itkeneeni erästä asiaa joka ei valvetilassa häiritse, taisin tuntea myös pientä ihastusta erästä tyttöä kohtaan, mutta herättyäni tämä tunne on poissa.
Olen yrittänyt miettiä syytä, olen tullut erilaisiin päätelmiin ajatustavoistani, miten lapsuuden asiat ovat voineet vaikuttaa jne. Joko olen tullut vääriin johtopäätöksiin, tai sitten niistä vaan ei ole apua, koska tilanteeni ei ole muuttunut. Olen aina ollut tasainen, mutta en näin tasainen. Tämä on vaivannut minua ainakin kesästä lähtien, ja ehkä lievemässä muodossa jo vielä pidempään.
Olenko masentunut? Minua ei ahdista, itsetuntoni on hyvä, en aio tappaa itseäni jne. En vaan tunne mitään. Toimin, mutta en elä. Tavallaan toivon että olen masentunut, koska silloin löytyisi ehkä joku parannuskeino.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehkä tärkeintä ei ole se, miten tilanteesi diagnosoidaan (masennukseksi tai muuksi)? Jos tunteet ovat kadoksissa, niin eivät asiat mielenterveydellisesti ihan kohdallaan silloin ole. Toki se on myös juuri masennuksen tyypillisimpiä oireita, että tunteet ovat lamaantuneita tai "sumussa". Joka tapauksessa, mahdollisia apuja näihin juttuihin varmasti löytyy, joten kannattanee etsiä niitä. Ehkä kannattaisi siis hakeutua lääkärille tmv. puhumaan asioistasi.
Se, että olet selvittänyt itsellesi ajattelutapojasi ja niiden mahdollisia juuria ja päässyt johonkin tuloksiinkin, ei välttämättä vielä johda konkreettisiin muutoksiin asioissa, vaikka olisit pohdinnoissasi oikeillakin jäljillä. Voi myös olla, että asioita olisi tarpeen käsitellä vielä syvemmin ja perusteellisemmin tms.
Voisiko tuohon tilanteeseesi liittyä jotenkin myös se, että olet tällä hetkellä jollain tapaa jäänyt "paikoillesi" elämässäsi toiveidesi, päämääriesi yms. suhteen? Kerroit, ettet saanut opiskelupaikkaa, et ole töissä, asut vanhempien luona (vaikka voisit/haluaisit ehkä muuttaa jo poiskin, ehkä opiskella jotain jne.?). Olisiko se voinut edesauttaa nykytilanteen syntymistä ja kehittymistä, jossa et tunne tunteita eivätkä merkityksellisetkään asiat tunnu niin tärkeiltä kuin ennen? Tämä ihan vain heittona; ei välttämättä ole oikeaan osuva arvaus, mutta tuli vain itselleni mieleen viestiäsi lukiessa.