Luulin raskauteni alussa (odotan esikoistani) etten pelkää enkä jännitä synnytystä yhtään. Pidin sitä todella luonnollisena, kauniina asiana.
Nyt pelkään sitä niin, etten usko edes pystyväni siihen. Pieni jännitys on kasvanut kuukausi kuukaudelta ja on nyt suoranaista kauhua ja pelkoa... En usko, että kestän sitä kipua. En usko, että jaksan puskea lasta ulos. Enkä muutenkaan selviydy siitä, olen liian heikko, arka, fyysisesti huonokuntoinen... Kohdallani toteutuu varmasti kaikki kamalat asiat, koska en osaa suoriutua siitä koko koettelemuksesta.
Onko muilla tällaista fiilistä? Mistä tämä nyt yhtäkkiä tuli? Täytyykö tässä nyt alkaa vaatimaan jotain sektiota vielä, koska pelottaa niin pirusti? Tekeekö ne sitä enää näin lyhyellä varoitusajalla, jos sanon että nyt kärsin todella synnytyspelosta?
En ole nukkunut varmaan 4 viikkoon yhtäkään yötä kunnolla. Torkun joskus aamuyöllä muutaman tunnin ja päikkäreitä päivisin... En uskalla tehdä mitään, koska pelkään koska lapsivedet holahtaa ja supistukset alkaa.
Odotan meidän pientä ihmettä tähän maailmaan enemmän kuin mitään, mutta ei helvetti... Kuolenko siihen kipuun? En mä osaa tehdä sitä niinkuin se pitää tehdä!
Olen vko 35 3. H-hetki siis lähestyy pelottavan lujaa vauhtia ja olen pakokauhun vallassa.
Onko se oikeasti NIIN KAMALAA? Kannustakaa nyt vähän tai pää hajoo!
Nyt pelkään sitä niin, etten usko edes pystyväni siihen. Pieni jännitys on kasvanut kuukausi kuukaudelta ja on nyt suoranaista kauhua ja pelkoa... En usko, että kestän sitä kipua. En usko, että jaksan puskea lasta ulos. Enkä muutenkaan selviydy siitä, olen liian heikko, arka, fyysisesti huonokuntoinen... Kohdallani toteutuu varmasti kaikki kamalat asiat, koska en osaa suoriutua siitä koko koettelemuksesta.
Onko muilla tällaista fiilistä? Mistä tämä nyt yhtäkkiä tuli? Täytyykö tässä nyt alkaa vaatimaan jotain sektiota vielä, koska pelottaa niin pirusti? Tekeekö ne sitä enää näin lyhyellä varoitusajalla, jos sanon että nyt kärsin todella synnytyspelosta?
En ole nukkunut varmaan 4 viikkoon yhtäkään yötä kunnolla. Torkun joskus aamuyöllä muutaman tunnin ja päikkäreitä päivisin... En uskalla tehdä mitään, koska pelkään koska lapsivedet holahtaa ja supistukset alkaa.
Odotan meidän pientä ihmettä tähän maailmaan enemmän kuin mitään, mutta ei helvetti... Kuolenko siihen kipuun? En mä osaa tehdä sitä niinkuin se pitää tehdä!
Olen vko 35 3. H-hetki siis lähestyy pelottavan lujaa vauhtia ja olen pakokauhun vallassa.
Onko se oikeasti NIIN KAMALAA? Kannustakaa nyt vähän tai pää hajoo!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Käy neuvolassa juttelemassa ja ota selvää onko paikkakunnallasi jotain tukiryhmiä. Älä missään nimessä jää pelkosi kanssa yksin! Itellä tonne synnytykseen niin pitkä aika ettei vielä edes mietitytä, enemmänkin pelottaa keskenmeno, vaikka neuvolassa kysyttiin jo ekakäynnillä jännittääkö synnytys. :D
Joo voin kertoa että sektiossa voi tapahtua kamalia asioita,ja itse olisin halunnut synnyttää alakautta mutta en saanut mahdollisuutta..Kärsin koko loppuelämäni sektiossa tapahtuneesta virheestä jonka takia sain tulehduksen ja haavaani piti avata toimeenpiteessä lisää,haava ei koskaan arpeudu kunnolla kun sitä on pidetty auki kuukausia..Ja haava jää kivikovaksi koska arpikudosta on tullut liikaa..Tässä vaan mun mielipide sektiosta,niinkuin lääkäri sanoi mulle että leikkaus on aina leikkaus..
Ihan normaalia on alkaa panikoimaan tuossa vaiheessa.
Itsellä on kolmas raskaus viikkoja samat 35 3 ja olen alkanut pelätä kuolemaa. Mietin sitä niin paljon että olen jo ottanut henkivakuutuksenkin.
Lue se neuvolasta saatu opus; siinäkin on mainittu että näillä viikoilla on normaalia alkaa panikoimaan.
Tiedän että tämä menee ohi ja palaa sitten kun kätilö sanoo että voi alkaa ponnistamaan :D.
Hyvin sulla menee, yritätä nyt löytää sen sisäisen rauhan mikä sulla on jo ollut, synnytys on luonnollista ja kaunista.
Itse yritän hokea mieleeni että kivaa siitä tulee, kuten viimeksi.
Jännitystä tulee kai kaikille, ekalla kertaa ainakin :)
Jos multa kysytään niin synnytys EI ole kamalaa, vaan mahtava, voimaannuttava asia! Naisen kroppa pystyy uskomattomiin juttuihin...
Lueskelepa vaikka tästä blogista synnytyskertomuksia, nää ei pelottele vaan helpottaa:
http://synnytyskertomuksia.blogspot.com/
Mua ainakin pelotti ja jännitti kun ei tiennyt mitä tuleman pitää, siis ekalla kerralla. No, eihän sitä varmaksi voi tietää tulevissakaan raskauksissa & synnytyksissä, mutta on edes joku käsitys asiasta.
Kyllä, supistukset on inhottavia ja ponnistusvaiheessa tuntui etten todellakaan enää jaksa (mulla pitkittyi se supistusten laimentuessa kesken kaiken). MUTTA supistus kerrallaan, tunti ja minuutti kerrallaan! Ei se loputtomiin kestä ja kivunlievityksessä löytyy, niin lääkkeellisissä kuin ei-lääkkeellisissäkin. Kyllä niistä joku toimii! Esim. ilokaasu, jota moni moittii hyödyttömäksi ja/tai että tuli paha olo, toimi mulla loistavasti.
Ja se tunne kun lapsi on maailmassa ja pääsee itse suihkuun...taivaallista! Synnärin tarjoamat aamukahvit sämpylän kera olivat makoisimmat ikinä! :)
Kaikenlaisia kauhutarinoita piisaa ja tapahtuuhan sitä toki ikäviäkin asioita, mutta uskon että valtaosalla homma toimii koska uusia lapsia tulee maailmaan. Niin kuin meilläkin, olin ekaa kertaa synnyttämässä viime keväänä ja nyt jo uutta tulossa. Tositoimissa taas kesällä... :)
Tsemppiä! Loppumetreillä on, niin kuin joku jo kirjoittikin, ihan luonnollista alkaa hannaamaan, kun konkretisoituu se mihin on itsensä laittanut. Luota itseesi ja juttele asiasta neuvolassa, jos tarvis.
Itse en kokenut, että kivut synnytyksessä olisi ollut synnytyksessä loppujen lopuksi se vaikein asia. Ainoastaan ponnistaessa kipu oli kovaa(!), mutta eipä sekään kestänyt kuin 10min.
Synnytykseni muutenkin oli nopea, kestoksi laskettiin 45min. Nyt kun ajattelen mahdollisia seuraavia raskauksia ja synnytyksiä, on pahin pelko se, että mitä jos en ehdikään sairaalaan kun synnytys alkaa.
Itse olin koko ajan menossa synnyttämään avoimin mielin ja luotin kätilöiden ammattitaitoon, luontoon ja omaan kroppaani. Ja kaikki meni hyvin!
Kiitos paljon kannustavista vastauksista! Mieltä rauhoittaa hieman se, että tuskin olen tämän pelkoni kanssa ihan yksin... Ovat muutkin naiset tämän kokeneet ja siitä selvinneet. Miksen siis minäkin... Maanantaina neuvolassa voisin ottaa tämän puheeksi. Mies ei kotona oikein osaa auttaa, kun on vielä enemmän pihalla koko tästä hommasta kuin minä. Vaikka kovasti yrittää tsempata, niin enhän minä häntä usko, koska mitäs hän mistään tietää... Neuvolassa on kyllä tosi symppis terveydenhoitaja, josko hänelle uskaltaisin avautua asiasta...