mitä tarkottaa et leimataan ihmisenä kun hakee toimeentulotukea?

jotain mitä et tiedä. Mutta ei sinun kaikkea tarvitse tietääkään.

Katsos kun ihmiset ovat erilaisia. Ennen vanhaan kyky käyttää yhteiskunnan tarjoamia ja veronmaksajien maksamia palveluita mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen ei ollut kunnia-asia niin kuin nykyään. Se oli pikemminkin häpeällistä. Ihmisen tuli kyetä huolehtimaan itsestään ja mieluusti olemaan nettomaksaja yhteiskunnassa. Mitä vähemmän olit muille taakaksi sitä parempi. Ask not what your country can do for you, but what you can do for your country. Pro Patria. Yhteiseen rintamaan! Jne.

Samaan aikaan tietysti pidettiin itsestään selvänä, että heikompiosaisia autetaan ja heistä pidetään huolta. Juuri siitä syystä mm. itselle tarpeettomia, tai ei välttämättömiä, tukia ei haettu tai nostettu. Ajatuksena oli, että yhteisestä potista vieminen on pois niiltä aidosti hätää kärsiviltä, ja siis huono-osainenkin voi kantaa kortensa kekoon ja osallistua vielä huono-osaisempien auttamiseen jättämällä "turhat" rahat sinne pottiin jaettavaksi huutolaisille ja muille täysin muiden avun varassa oleville.

Tällainen naivi asenne toimi aikana, jolloin elettiin vielä yhtenäiskulttuurissa ja sosiaalinen paine pakotti ihmiset käyttäytymään yhteisen kulttuurikoodiston mukaisesti. Sittemmin olemme siirtyneet aitoon monikulttuurisuuteen, jossa yhteiskunnassa vallitsee saman aikaisesti monia normeja.

Etnisillä vähemmistöillä voi olla omia kulttuurisia koodejaan, jotka vaikuttavat suhtautumiseen vastikkeettomaan rahanjakoon. Esimerkiksi klaanitaustaisista kulttuureista tulleille voi ajatus omasta itsestä huolenpitämisen preferoimisesta tuntua oudolta: koko klaaniajattelun taustalla on ajatus siitä, että yhteisö ja yksilö ovat erottamattomat ja yhteisö pitää huolen omistaan. Tällaisessa kulttuurissa ei lahjojen vastaanottamiseen liity stigmaa eikä henkilön arvoa mitata sillä kuinka antelias hän on tai onko lahjojen saaminen ja antaminen balanssissa. Vastaavasti yhteisen veropotin käyttö maksimaalisella tavalla omaksi hyväksi on täysin luonnollista eikä siihen liity minkäänlaista häpeää.

Vastaavasti valtaväestö on jakaantunut kulttuurisesti. Köyhyydestä on tullut meillä yhä enenevässä määrin periytyvää, joka on selitettävissä ainoastaan meemeillä. Geenit eivät rikkaan ja köyhän lapsen välillä poikkea toisistaan eikä enää nykyään voida selittää eroja menestyksessä mahdollisuuksien puutteella niin kuin vielä 50 vuotta sitten. Tänä päivänä osalle kansasta eläminen toimeentulotuella ja tulonsiirtojen maksimoiminen on aivan itsestäänselvää ja luonnollista, vanhemmilta periytyvää käytöstä. Tällaisessa tilanteessa eri sosiaalisia luokkia edustavat ihmiset suhtautuvat toimeentulotuen hakemiseen hyvin eri tavalla.

Samaten myös yhteiskunnan hyvinvoivan osan kohdalla on syntynyt uuskulttuuria, joka haastaa vanhat vallitsevat arvot ja jakaa luokan sisäisesti kahtia. Porvareiden penskat kutsuvat itseään prekariaatiksi, lukevat humanistisia aineita yliopistossa ja polttelevat pilveä asuinalueensa Kallion kuppiloissa, ja ihannoivat samalla luomaansa idealistista kuvaa työläisestä. Tilanne ei siis poikkea paljoakaan 1960- ja -70-lukujen vasemmistolaisesta likkeestä, joka pyrki haastamaan sodan käyneen sukupolven arvot ja asenteet.

Olennaisena erona onkin juuri se työläiskuva, johon herännäisen nuorison fantasiamaailma pohjaa: siinä missä taistolaiset kunnioittivat yhteiskuntaa ja yhteistä hyvää rakentavaa työläistä, ovat prekariaatit ottaneet ihanteekseen yhteiskunnan loisen, joka taistelee kapitalistia vastaan olemalla tekemättä työtä. Tai jos työtä joutuukin tekemään niin mieluusti huonosti ja työnantajalta varastaen. Idolina ei siis enää ole se koneistaja, joka on ylpeä ammattitaidostaan ja tekee ikänsä työtä yhteiskunnan parantamiseksi, vaan suurena sankarina nähdään rastatukka, jonka anti yhteiskunnalle on pari vihaista blogikirjoitusta piratismin puolesta.

Tiivistettynä kyse on sukupolvieroista. Nuorempi polvi tajuaa hyvin sen, ettei nykyinen hyvinvointiyhteiskunta voi säilyä kovin pitkää. Tänään työelämään siirtyvä nuori ei voi olla varma siitä minkä ikäisenä pääsee eläkkeelle ja minkälaista eläkettä tulee saamaan. Koska järjestelmä tulee romahtamaan joka tapauksessa on aivan sama lypsääkö sitä vai ei. Kärvistely on turhaa ja ainoastaan siirtää välttämätöntä lopputulosta. Tällaisessa aateympäristössä ei vanhempien sukupolvien häpeäkäsityksillä ole mitään painoarvoa.