Luin järkyttyneenä muutamia keskusteluja palstalta, kuten Haapasten tarinan, ja muitakin surullisia tapauksia huostaanotoista. Siksi haluankin jakaa kokemukseni ihan vain yhdestä perheneuvolakäynnistä, vaikka tämä vain sivuaa palstan aiheita. Haluan vielä mainita, että asenne, johon törmäsin perheneuvolassa, oli pöyristyttävä, mutta luettuani näitä keskusteluja, se ei taida olla vielä mitään...
Oma asemani on sellainen, että olen muutamia vuosia seurannut/ollut jollain tapaa mukana mieheni "tapaamistaistelussa" hänen lapsensa kohdalla. Emme ole itse asiakkaita lastensuojelussa tms. Vähän taustoja: Ensimmäiset vuodet mieheni taisteli siitä, että hän ylipäätään sai tavata lastaan. Lopulta äiti muutti lapsen kanssa mitään ilmoittamatta maasta pois, josta seurasi oikeuskäsittely. Otin silloin itse yhteyttä sekä perheneuvolaan, että lastensuojeluun, josta ei saanut minkäänlaista apua. Kehottivat vain tekemään asiasta rikosilmoituksen. Tämän (ulkomaille muuton), ja muiden mainitsemattomien syiden takia, oikeus määräsi lapsen asumisen isälle (eli miehelleni). Tässä sosiaalityöntekijät tulivat ensimmäisen kerran kuvioihin mukaan, kun he vierailivat kotonamme ennen kuin asumisesta tehtiin päätös. Mitään estettä asumiselle meillä ei löydetty. Asiat siis muuttuivat ja tästä alkoi yli vuoden helvetti, kun lapsen äiti piinasi lasta ja meitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lapsella alkoi ilmetä erilaisia ongelmia ja alkoi "suhde" perheneuvolaan, siis lapsen isällä ja äidillä. Jo heti ensimmäisillä kerroilla miehelleni alettiin vihjailla asumisen vaihtamisesta äidille. Olimme tosin itsekin valmiita jollain tapaa luovuttamaan. Oli raskasta elää lapsen äidin "piinan" alla ja kaipasimme kotirauhaa. Oma lapsemmekin oli niin pieni ja vei osaltaan voimia. Asumismuutokset tehtiin. Olin yhden kerran mieheni mukana perheneuvolassa. Hämmästyin ja järkytyin. Onko asenteet tosiaan vielä noin vanhanaikaisia? Eikö isät ole lähelläkään tasa-arvoa lapsiin liittyvissä asioissa? Sosiaalityöntekijän mielipide kärjistettynä oli, että äiti on lapselle tärkeämpi, kuin isä. Minulta kysyttiin omaan lapseeni liittyen hypoteettisia kysymyksiä (jos olisimme eronneet mieheni kanssa), kuten "miltä sinusta tuntuisi, jos joku toinen nainen hoitaisi lastasi?". En voi käsittää! Eikö minun pitäisi sopeutua siihen, jos mieheni löytäisi uuden kumppanin rinnalleen? Tai esim. kun sosiaalityöntekijä puhui yleisesti äiti-lapsi -suhteesta, hän oli sitä mieltä, että meidän taaperomme ei voisi ikävöidä isäänsä. Siis mitä? Minä olen nähnyt käytännössä ihan muuta ja haluan ajatella, että me molemmat vanhemmat olemme ihan yhtä tärkeitä ja tasa-arvoisia hänen elämässään. Muutenkin kaikella tapaa sain sellaisen käsityksen, että äidin toiminta on ollut ihan hyväksyttävää tai, että on ihan ok saada tahtonsa läpi hankaloittamalla muiden elämää. Myöskään mitään taustatietoja (esim. oikeudenkäynnistä tai lapsen aikaisemmista elinolosuhteista) ei sos.työntekijä ollut ottanut selvää. Moni asia kuulemani mukaan tuli hänelle ihan uutena, kun olin paikalla puhumassa asioista. Eniten minua kuitenkin suututti ja järkytti kohtelu isää, eli miestäni, kohtaan. Harmittaa toisaalta, etten saanut suutani avatuksi kunnolla silloin ja minun tekisi mieli pistää tästä palautetta suoraan perheneuvolalle. Mutta onko se vaivan arvoista? Onko siitä mitään hyötyä? Ehkä enemmänkin haittaa? En ole ollut tekemisissä tällaisten asioiden kanssa ennen ja olen luottanut siihen, että ammattitaitoiset ihmiset (ilman omia asennevammojaan) hoitavat näitä asioita. Olen varmaan ollut tosi naiivi kuvitellessani näin?
Kukaan aikuinen ei varmaan loppujen lopuksi ole tässä tapauksessa toiminut aina oikein, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku suuhun, että perheneuvolasta ei saanut minkäänlaista apua. Päinvastoin. He menivät mielestäni siitä, mistä aita oli matalin, ja monet oikeat ongelmat jäivät käsittelemättä. Opiskelen itse vähän tätä sivuavaa alaa ja olen lukenut paljon artikkeleja lastensuojeluun liittyvistä asioista. "Miehet eivät luota lastensuojeluun." "Laki edellyttää viranomaistyöltä tasapuolisuutta. Sosiaalityöntekijöistä 95 % on naisia, eikä muutosta ole näkyvissä. Ongelmien ratkaisua on siis haettava ammattitaidon ja ammatillisen työotteen vahvistamisesta. Ammatillisuutta ovat viime vuosikymmenet jäytäneet feminististen oppien ja asenteiden leviäminen alalle." (Lapsen Maailma 11/2010). Olemmeko oikeasti näin surullisessa tilanteessa varsinkin isien kannalta?
Oma asemani on sellainen, että olen muutamia vuosia seurannut/ollut jollain tapaa mukana mieheni "tapaamistaistelussa" hänen lapsensa kohdalla. Emme ole itse asiakkaita lastensuojelussa tms. Vähän taustoja: Ensimmäiset vuodet mieheni taisteli siitä, että hän ylipäätään sai tavata lastaan. Lopulta äiti muutti lapsen kanssa mitään ilmoittamatta maasta pois, josta seurasi oikeuskäsittely. Otin silloin itse yhteyttä sekä perheneuvolaan, että lastensuojeluun, josta ei saanut minkäänlaista apua. Kehottivat vain tekemään asiasta rikosilmoituksen. Tämän (ulkomaille muuton), ja muiden mainitsemattomien syiden takia, oikeus määräsi lapsen asumisen isälle (eli miehelleni). Tässä sosiaalityöntekijät tulivat ensimmäisen kerran kuvioihin mukaan, kun he vierailivat kotonamme ennen kuin asumisesta tehtiin päätös. Mitään estettä asumiselle meillä ei löydetty. Asiat siis muuttuivat ja tästä alkoi yli vuoden helvetti, kun lapsen äiti piinasi lasta ja meitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lapsella alkoi ilmetä erilaisia ongelmia ja alkoi "suhde" perheneuvolaan, siis lapsen isällä ja äidillä. Jo heti ensimmäisillä kerroilla miehelleni alettiin vihjailla asumisen vaihtamisesta äidille. Olimme tosin itsekin valmiita jollain tapaa luovuttamaan. Oli raskasta elää lapsen äidin "piinan" alla ja kaipasimme kotirauhaa. Oma lapsemmekin oli niin pieni ja vei osaltaan voimia. Asumismuutokset tehtiin. Olin yhden kerran mieheni mukana perheneuvolassa. Hämmästyin ja järkytyin. Onko asenteet tosiaan vielä noin vanhanaikaisia? Eikö isät ole lähelläkään tasa-arvoa lapsiin liittyvissä asioissa? Sosiaalityöntekijän mielipide kärjistettynä oli, että äiti on lapselle tärkeämpi, kuin isä. Minulta kysyttiin omaan lapseeni liittyen hypoteettisia kysymyksiä (jos olisimme eronneet mieheni kanssa), kuten "miltä sinusta tuntuisi, jos joku toinen nainen hoitaisi lastasi?". En voi käsittää! Eikö minun pitäisi sopeutua siihen, jos mieheni löytäisi uuden kumppanin rinnalleen? Tai esim. kun sosiaalityöntekijä puhui yleisesti äiti-lapsi -suhteesta, hän oli sitä mieltä, että meidän taaperomme ei voisi ikävöidä isäänsä. Siis mitä? Minä olen nähnyt käytännössä ihan muuta ja haluan ajatella, että me molemmat vanhemmat olemme ihan yhtä tärkeitä ja tasa-arvoisia hänen elämässään. Muutenkin kaikella tapaa sain sellaisen käsityksen, että äidin toiminta on ollut ihan hyväksyttävää tai, että on ihan ok saada tahtonsa läpi hankaloittamalla muiden elämää. Myöskään mitään taustatietoja (esim. oikeudenkäynnistä tai lapsen aikaisemmista elinolosuhteista) ei sos.työntekijä ollut ottanut selvää. Moni asia kuulemani mukaan tuli hänelle ihan uutena, kun olin paikalla puhumassa asioista. Eniten minua kuitenkin suututti ja järkytti kohtelu isää, eli miestäni, kohtaan. Harmittaa toisaalta, etten saanut suutani avatuksi kunnolla silloin ja minun tekisi mieli pistää tästä palautetta suoraan perheneuvolalle. Mutta onko se vaivan arvoista? Onko siitä mitään hyötyä? Ehkä enemmänkin haittaa? En ole ollut tekemisissä tällaisten asioiden kanssa ennen ja olen luottanut siihen, että ammattitaitoiset ihmiset (ilman omia asennevammojaan) hoitavat näitä asioita. Olen varmaan ollut tosi naiivi kuvitellessani näin?
Kukaan aikuinen ei varmaan loppujen lopuksi ole tässä tapauksessa toiminut aina oikein, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku suuhun, että perheneuvolasta ei saanut minkäänlaista apua. Päinvastoin. He menivät mielestäni siitä, mistä aita oli matalin, ja monet oikeat ongelmat jäivät käsittelemättä. Opiskelen itse vähän tätä sivuavaa alaa ja olen lukenut paljon artikkeleja lastensuojeluun liittyvistä asioista. "Miehet eivät luota lastensuojeluun." "Laki edellyttää viranomaistyöltä tasapuolisuutta. Sosiaalityöntekijöistä 95 % on naisia, eikä muutosta ole näkyvissä. Ongelmien ratkaisua on siis haettava ammattitaidon ja ammatillisen työotteen vahvistamisesta. Ammatillisuutta ovat viime vuosikymmenet jäytäneet feminististen oppien ja asenteiden leviäminen alalle." (Lapsen Maailma 11/2010). Olemmeko oikeasti näin surullisessa tilanteessa varsinkin isien kannalta?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.