Olen kova tyttö ihastumaan, se myönnettäköön. Ehkäpä vain tarvitsen arkeeni jotakin spesiaalia, jotakin, jonka takia jaksaa tätä tylsää elämää. Tarvitsen jonkun, joka tekee hetkistä erityisen.
Hän oli täydellinen kohde: aina äänessä, aina huomion keskipisteenä, ilmeisen fiksu, vaikka puhuukin usein ennen kuin ajattelee. Ensimmäisessä hetkessä heittää karkeaa läppää ja toisessa hyräilee hempeitä rakkauslauluja. Täynnä yllätyksiä. Sopivasti saavuttamaton.
Minä olen isommassa seurassa se hiljainen vetäytyjä. Tarkkailen enkä oikein pääse porukkaan mukaan, olen aina hieman ulkopuolinen. Kavereiden kesken kuitenkin -ihan totta- se naurattaja ja älyttömimpien juttujen kehittelijä. Mutta kun olin hänen seurassaan minä jäädyin, välttelin katsetta enkä saanut sanotuksi mitään älykästä. Kuitenkin muiden seurassa koko ajan esitys käynnissä, mutta kun HÄN tuli paikalle niin muutuin tietysti aivan suolapatsaaksi.
Ehkäpä hän ajattelee, etten pidä hänestä. Enkä joskus pidäkään, hänen olemuksensa samaan aikaan ärsyttää aivan helvetisti (kuinka joku voikaan olla koko ajan noin itsevarma?) ja samaan aikaan minun tekisi mieleni painaa hänet vasten lähintä seinää. Todellakin, minulle kelpaisi oikeasti vaikka vain yksi yö, vaikka olen aina ollut hyvin vakavalla pohjalla liikenteessä. Jotenkin tiedän, että se olisi upeaa.
Ja nyt on kiduttavan pitkä joululoma enkä näe häntä kuin ensi vuonna. Hän varmaan seurusteleekin, hänellä oli kaulassaan mustelma viimeksi kun näimme eikä kenellekkään nyt tule mustelmia niin kummalliseen paikkaan ellei kyse ole fritsusta. Joten hän varmaan seurustelee ja tälläkin hetkellä kun minä kuuntelen Jipun ja Edelmannin "Jos sä tahdot niin" -kipaletta ja kietoudun lakanoihin huutamaan turhautuneisuuttani, he tekevät vaikka mitä. En tahdo ajatella sitä.
Hän on saattanut huomata kiinnostukseni ja nyt nauraa sille räkäisesti. Pönkittää omaa egoaan. Hän on ollut nyt etäinen, ei ole huomannutkaan minua ja minä olen huokaissut osittain tyytyväisyydestä, että nyt saatan unohtaa koko ihmisen, mutta sitten hän meni ja poimi minut oikein erikseen ja toivotti hyvää joulua. Miksi hän teki niin? Olisi voinut vain antaa minun livahtaa rauhassa paikalta, niin nyt minä en näkisi näitä piinallisia unia ja yrittäisi koko ajan häivyttää sen mustelman hänen kaulastaan enkä ajattelisi, että tässä olisi vielä jotain. Olen kertakaikkisen väsynyt tähän toivo-epätoivo-masennus-euforia -helvettiin.
Että jos luet tätä (sillä näihin tunnustuksiin liittyy aina häpeällinen varmuus, että nyt kaikki tietävät kuka minä olen ja ketä minä tarkoitan), niin olisitko ystävällinen ja painuisit v i t t u u n ajatuksistani. Kiitos.
Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin, olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin.
Jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles
Tai painan pääni sun povelles
Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi
Jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
Jos vielä siellä sut nähdä saan
Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
Ja ilman sinua
No niin...
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin
Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en
Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin, tulen kallioiden läpi
Jos sä tahdot niin
What ever makes you happy
Jos sä tahdot niin, tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
Tai siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen
Sun muistan joskus mua suudelleen
Hän oli täydellinen kohde: aina äänessä, aina huomion keskipisteenä, ilmeisen fiksu, vaikka puhuukin usein ennen kuin ajattelee. Ensimmäisessä hetkessä heittää karkeaa läppää ja toisessa hyräilee hempeitä rakkauslauluja. Täynnä yllätyksiä. Sopivasti saavuttamaton.
Minä olen isommassa seurassa se hiljainen vetäytyjä. Tarkkailen enkä oikein pääse porukkaan mukaan, olen aina hieman ulkopuolinen. Kavereiden kesken kuitenkin -ihan totta- se naurattaja ja älyttömimpien juttujen kehittelijä. Mutta kun olin hänen seurassaan minä jäädyin, välttelin katsetta enkä saanut sanotuksi mitään älykästä. Kuitenkin muiden seurassa koko ajan esitys käynnissä, mutta kun HÄN tuli paikalle niin muutuin tietysti aivan suolapatsaaksi.
Ehkäpä hän ajattelee, etten pidä hänestä. Enkä joskus pidäkään, hänen olemuksensa samaan aikaan ärsyttää aivan helvetisti (kuinka joku voikaan olla koko ajan noin itsevarma?) ja samaan aikaan minun tekisi mieleni painaa hänet vasten lähintä seinää. Todellakin, minulle kelpaisi oikeasti vaikka vain yksi yö, vaikka olen aina ollut hyvin vakavalla pohjalla liikenteessä. Jotenkin tiedän, että se olisi upeaa.
Ja nyt on kiduttavan pitkä joululoma enkä näe häntä kuin ensi vuonna. Hän varmaan seurusteleekin, hänellä oli kaulassaan mustelma viimeksi kun näimme eikä kenellekkään nyt tule mustelmia niin kummalliseen paikkaan ellei kyse ole fritsusta. Joten hän varmaan seurustelee ja tälläkin hetkellä kun minä kuuntelen Jipun ja Edelmannin "Jos sä tahdot niin" -kipaletta ja kietoudun lakanoihin huutamaan turhautuneisuuttani, he tekevät vaikka mitä. En tahdo ajatella sitä.
Hän on saattanut huomata kiinnostukseni ja nyt nauraa sille räkäisesti. Pönkittää omaa egoaan. Hän on ollut nyt etäinen, ei ole huomannutkaan minua ja minä olen huokaissut osittain tyytyväisyydestä, että nyt saatan unohtaa koko ihmisen, mutta sitten hän meni ja poimi minut oikein erikseen ja toivotti hyvää joulua. Miksi hän teki niin? Olisi voinut vain antaa minun livahtaa rauhassa paikalta, niin nyt minä en näkisi näitä piinallisia unia ja yrittäisi koko ajan häivyttää sen mustelman hänen kaulastaan enkä ajattelisi, että tässä olisi vielä jotain. Olen kertakaikkisen väsynyt tähän toivo-epätoivo-masennus-euforia -helvettiin.
Että jos luet tätä (sillä näihin tunnustuksiin liittyy aina häpeällinen varmuus, että nyt kaikki tietävät kuka minä olen ja ketä minä tarkoitan), niin olisitko ystävällinen ja painuisit v i t t u u n ajatuksistani. Kiitos.
Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin, olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin.
Jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles
Tai painan pääni sun povelles
Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi
Jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
Jos vielä siellä sut nähdä saan
Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
Ja ilman sinua
No niin...
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin
Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en
Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin, tulen kallioiden läpi
Jos sä tahdot niin
What ever makes you happy
Jos sä tahdot niin, tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
Tai siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen
Sun muistan joskus mua suudelleen
Vastaukset 4
Vanhimmat
neuvoa tai lohduttaa, mutta täytyy sanoa että olet parhaimpia kirjoittajia Suomi24ssä. Ihan totta. Teksti on kuin ammattilaisen käsialaa - omaperäistä, ajankohtaista ja tunteetkin on saatu hyvin vangittua sanojen ja lauseiden sisälle. Kokeile kirjoittaa säännöllisin väliajoin samanlainen tekstinpätkä kyseisestä aiheesta. Vaikka sitten vain omalle tietokoneellesi, jos et niitä täällä halua julkaista. Saat purettua tunteesi johonkin, ja olo helpottaa huomattavasti kun on asiasta kirjoittanut jotain.
Kiitoksia sinulle!
Joulu tuli ja joulu meni, uusi vuosi, koulu alkoi taas ja nyt viime kirjoituksestani on kulunut yli neljä kuukautta. Pärjäsin alkuvuoden ihan hyvin, pitkä joululoma auttoi ottamaan etäisyyttä asioihin. Ensimmäisenä koulupäivänä hän vielä moikkasi, sitten äkkiä etäännyimme ja etäännyimme kunnes en enää saattanut ohi kulkiessani katsoa häneen päinkään. Tuli muita juttuja, sovelsin tehokkaasti "poissa silmistä, poissa mielestä" -ideaa, siis ihan välttelin häntä. Etsin vikoja ja uskottelin itselleni, että se oli vaihteeksi taas sellainen omaa egoaan pönkittävä tyyppi, josta oli vain silloin jouluna hauska vähän kokeilla charmiaan minuun.
No. Nyt hän on tehnyt sen taas. En tiedä, onko se tämä kevät vai mikä helvetti, mutta ei tarvittu kuin viikko sitten muutama kontakti hänen puoleltaan, jonka myötä aloin taas epävarmasti vilkuilla häneen huomatakseni, että hän katsoo (vai katsooko ollenkaan? vai katsooko kuin normaalit ihmiset nyt katsoo, ilman mitään ihmeellisiä merkityksiä?) välillä minua, kääntää katseensa heti pois kun saan hänet kiinni ja kohta katsoo taas. (Olen lukenut niin paljon "Mistä tietää, että mies on ihastunut" -ketjuja, että tulen kohta hulluksi näiden analyysieni kanssa...) Nyt olemma taas puoliyhteisen kaveriporukan kautta eksyneet useasti samaan tilaan ja minusta _tuntuu_ kuin hän olisi koko ajan jossain lähelläni, tekisi numeron itsestään, että huomaisin hänet, heittää puoliksi minulle osoitetun kommentin välillä ja kertoo koko ajan hauskoja juttuja.
En tiedä, miten päin taas olisin... Olen melko varma, että hän 4 kk sitten huomasi kiinnostukseni (vieläkin tulee häpeäflashbackejä siitä miten kikattelin ylikimeästi yms., yhhh...), sitten ei tapahtunutkaan mitään ja jäin nuolemaan näppejäni häpeissäni siitä, että olin edes kuvitellut että hän olisi saattanut olla kiinnostunut. Koitan olla mahdollisimman asiallinen, en kiinnitä häneen koko ajan huomiota, otan etäisyyttä ja pysyn omieni seurassa. Välillä en vain mahda itselleni mitään ja alan vilkuilla häntä ujosti, hymyilen aina kun hän katsoo minua yms.
Ja eilen hän katsoi minua hyvin pitkään. _Hyvin_ pitkään, oikeasti katsoi, suoraan silmiin. Hämmennyin. Käänsin katseeni pois, sitten taas häneen, taas pois ja häneen ja yhä hän katseli minua, hymyttömänä. Sellainen intensiivinen porautumninen ajatuksiini sai minut lopullisesti sekaisin. Melkein pakenin paikalta. Nyt on edessä viikonloppu enkä voi muuta kuin miettiä häntä ja ahdistua siitä, että olen taas kuolettavan ihastunut ja valmis kuvittelemaan vaikka mitä.
En tiedä, seurusteleeko hän yhä. Sekin rassaa, varatuista en ehdottomasti halua edes uneksia. Miten voin edetä? En kestä, jos/kun käy taas niin että emme edes moikkaa toisiamme enkä kestä roikkua tässä löyhässä hirressäkään... Voi vee oikeasti, miksi mun täytyy aina analysoida kaikki kuoliaaksi? Miksi ei voi vaan jatkaa eteenpäin eikä jäädä ihmettelemään koko ajan että missä mennään ja kenen ehdoilla?
Kun luin tekstiäsi, tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani. Minä todellakin tiedän tunteesi. Miksei vain voisi elää elämäänsä omulla ehdoilla itsensä kanssa ilman rakkaushuolia?