oon 18v. nainen. oon asunu koko lapsuuteni aivan viime joulukuuhun asti keskellä metsää, sivistykseen matkaa 10km ja jos jonnekkin halusit, ainut keino päästä on ollut pyörällä, jos ei autollista ihmistä löytyny.
oon ollu koko ikäni aika yksinäinen. aloitin ala-asteella muutaman päivän muita myöhemmin --> kaikki luokkalaiseni tytöt olivat jo 'pariutuneet' ja olin se ainut ylimääräinen pariton, jota heiteltiin sitten mihin sattuu. sama juttu yläasteella, olin ihan ulkopuolinen, sillä yläasteen luokkani koostui suurinpiirtein 2 eri luokasta koottuihin ihmisiin, eli kaveripiirit oli jo kaikilla valmiina. lukiossa on ollu oikeestaan ainut hyvä kaveri, tekemisis oltiin vaan koulussa, kun välimatkaa oli vaivaiset 45 kilometriä ja autoahan ei kummallakaan ollu. eli ystäväpiiriä ei oikeestaan mulla oo, ainoastaan poikaystäväni, hänetkin tapasin netissä puolivahingossa.
kyllähän sitä oon yrittäny saada harrastustenkin parista ystäviä, mut tuo kirottu 10 km matka on ollu tuskainen koko ajan, siis lähimmät mun ikäiset (siis ihmiset, jotka ovat nyt n 17-19v.) on asunu just vähintään 10km päässä musta. vanhemmat ei oo oikein ehtiny kuskata mihinkään, kaikki jutut piti tietää aina etukäteen, jos halus jonnekkin mennä, et sai jotenkin kyydin. seurakunnan nuortenilloiskin yritin rippikoulun jälkeen pyöriä, mutta tuskaa oli, kun kaikki tuli sinne omien kavereidensa kanssa, eli taas se ainut yksinäinen.
eihän tuo 10km muuten olis ollu ongelmana, mut kun oon yläasteesta asti ollu milloin mistäkin syystä 'rampa', diagnoosiksi sain lukion ekan lopussa fibromyalgian (pehmytkudosreuma). ja tuo välimatka koulutovereihinkin kasvoi tuossa ysin lopussa, kun vaihdoin 10 kilsan päässä olleesta yläasteesta homeallergiani vuoksi kouluun, jonne oli vaivaiset 30 km matkaa... jää siinä sit kavereiden kans hengaamaan, kun viimeenen linkka lähti joskus neljältä kun koulu loppui. eli kävin 3 vuotta putkeen koulussa, jonne oli matkaa vain vaivaiset 30km, siis yhteen suuntaan. ja matkustuskeinoja tuohon 30km mahtui 2-3 vähintään...
no, sairastuin keskivaikeaan masennukseen, olin vuosi sitten jo tappaa itseni, kun kaikki hankas vastaan. no, nyt nuorisopsykiatrian tukiasunnossa yrittämässä elää... tänne tulin vaivaisten 4 diagnoosin voimin ja taas on uus diagnoosi kirjoitettavaksi sairaskertomukseen. eli ei mikään helppo elämä.
lukio jäi kesken, oon maannu 4 kuukautta sen jälkeen vaan sängynpohjalla tekemättä mitään järkevää, vasta nyt voin aloittaa kuntouttavaa työkokeilua. terapiaankin ne lähettää ja kauhea valitus kun en oo tekemisissä muitten asuntolan nuorten kanssa. mutta ei kiinnosta puhua mistään kuntosali- ja liikuntajutuista, kun en oo ikinä ollut mikään himoliikkuja enkä tuu sitä olemaankaan, sillä rajoituksia tulee aina vastaan. persoonallisuushäiriön ne on musta löytäny, kuulemma johtuu lapsuuden traumoista (mitäköhän niitä nyt on, paappa kuoli kun olin 4v, koti paloo vuotta myöhemmin, koulukiusaamista, ei leikkikavereita, paitti pikkusisko, jonka kans vaan tapellu.. molemmat vanhemmat sairaita...)
onko mulla mitään toivoa olla joskus 'normaali'? voiko tuosta persoonallisuushäiriöstä parantua?
oon ollu koko ikäni aika yksinäinen. aloitin ala-asteella muutaman päivän muita myöhemmin --> kaikki luokkalaiseni tytöt olivat jo 'pariutuneet' ja olin se ainut ylimääräinen pariton, jota heiteltiin sitten mihin sattuu. sama juttu yläasteella, olin ihan ulkopuolinen, sillä yläasteen luokkani koostui suurinpiirtein 2 eri luokasta koottuihin ihmisiin, eli kaveripiirit oli jo kaikilla valmiina. lukiossa on ollu oikeestaan ainut hyvä kaveri, tekemisis oltiin vaan koulussa, kun välimatkaa oli vaivaiset 45 kilometriä ja autoahan ei kummallakaan ollu. eli ystäväpiiriä ei oikeestaan mulla oo, ainoastaan poikaystäväni, hänetkin tapasin netissä puolivahingossa.
kyllähän sitä oon yrittäny saada harrastustenkin parista ystäviä, mut tuo kirottu 10 km matka on ollu tuskainen koko ajan, siis lähimmät mun ikäiset (siis ihmiset, jotka ovat nyt n 17-19v.) on asunu just vähintään 10km päässä musta. vanhemmat ei oo oikein ehtiny kuskata mihinkään, kaikki jutut piti tietää aina etukäteen, jos halus jonnekkin mennä, et sai jotenkin kyydin. seurakunnan nuortenilloiskin yritin rippikoulun jälkeen pyöriä, mutta tuskaa oli, kun kaikki tuli sinne omien kavereidensa kanssa, eli taas se ainut yksinäinen.
eihän tuo 10km muuten olis ollu ongelmana, mut kun oon yläasteesta asti ollu milloin mistäkin syystä 'rampa', diagnoosiksi sain lukion ekan lopussa fibromyalgian (pehmytkudosreuma). ja tuo välimatka koulutovereihinkin kasvoi tuossa ysin lopussa, kun vaihdoin 10 kilsan päässä olleesta yläasteesta homeallergiani vuoksi kouluun, jonne oli vaivaiset 30 km matkaa... jää siinä sit kavereiden kans hengaamaan, kun viimeenen linkka lähti joskus neljältä kun koulu loppui. eli kävin 3 vuotta putkeen koulussa, jonne oli matkaa vain vaivaiset 30km, siis yhteen suuntaan. ja matkustuskeinoja tuohon 30km mahtui 2-3 vähintään...
no, sairastuin keskivaikeaan masennukseen, olin vuosi sitten jo tappaa itseni, kun kaikki hankas vastaan. no, nyt nuorisopsykiatrian tukiasunnossa yrittämässä elää... tänne tulin vaivaisten 4 diagnoosin voimin ja taas on uus diagnoosi kirjoitettavaksi sairaskertomukseen. eli ei mikään helppo elämä.
lukio jäi kesken, oon maannu 4 kuukautta sen jälkeen vaan sängynpohjalla tekemättä mitään järkevää, vasta nyt voin aloittaa kuntouttavaa työkokeilua. terapiaankin ne lähettää ja kauhea valitus kun en oo tekemisissä muitten asuntolan nuorten kanssa. mutta ei kiinnosta puhua mistään kuntosali- ja liikuntajutuista, kun en oo ikinä ollut mikään himoliikkuja enkä tuu sitä olemaankaan, sillä rajoituksia tulee aina vastaan. persoonallisuushäiriön ne on musta löytäny, kuulemma johtuu lapsuuden traumoista (mitäköhän niitä nyt on, paappa kuoli kun olin 4v, koti paloo vuotta myöhemmin, koulukiusaamista, ei leikkikavereita, paitti pikkusisko, jonka kans vaan tapellu.. molemmat vanhemmat sairaita...)
onko mulla mitään toivoa olla joskus 'normaali'? voiko tuosta persoonallisuushäiriöstä parantua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
En tiedä, onko mulla mitään viisasta sanottavaa, mutta halusin kuitenkin vastata.
Voisitko etsiä itsellesi, ihan vain itsellesi, jotain harrastusta? Jotain, mistä saisit jotain irti ja josta nauttisit.
Tosin kirjoitit "yksinäisyys"-palstalle, eikä yksinäinen harrastus taida siihen auttaa... Mutta itse ainakin saan tukea omasta harrastuksestani. Soitan itselleni. Sen tuen avulla voi sitten jatkaa eteenpäin.
No, siinä vain ajatus. Koita jaksaa! Niin, ja löytyisikö netistä puolivahingossa vielä ystäviäkin?
no tällä hetkellä ainoot harrastukset on käsityöt ja netis surffailu. netistä on muutama tuttava löytyny, mutta ne asuu kaikki todella kaukana yksi hyvä ystävä on nyt tietokoneen tavoittamattomissa, kun se pääsi vihdoin ja viimein omaan kotiin.
et jotain seuraa täs kaipailis...kun yksinäni paljon oon taas kerran.. ei tämä asuinpaikka näköjään tähän asiaan vaikuta...