Olen 22-vuotias opiskelijatyttö ja ihan pulassa ailahtelevien tunteideni kanssa.. Miten tunteita voi oppia hallitsemaan? Mistä semmosen harmonisen olon ja mielenrauhan saa?
Kaikista hulluinta on että asiat ovat minulla täydellisen hyvin. Minulla ei ole hirveästi hyviä ystäviä, mutta rakas, pitkäaikainen poikaystävä on, olen nätti ja terve ja perheeni on ehjä ja onnellinen (siis vanhemmat ja sisko asuvat yhä yhdessä, ja isänikin selvisi vuoden takaisesta vakavasta sydänleikkauksesta), minulla on kaunis pikku yksiö ja opiskelupaikka. Silti olen ihan hajalla kun tulevaisuus ahdistaa, teen kaikista pikku murheistakin hirveän numeron, pelkään jo etukäteen ensi kesää jos en saa kesätyöpaikkaa (tulee ongelmia kämpänkin kanssa) ja esim. pelkään että poikaystäväni pettää minua vaikka tiedän ettei pettäisi. Ahdistun koulunkäynnistä koska tuntuu ettei ala tuolla yliopistossa ole omani, mutta käyn siellä silti kun olen jo melkein kandi.
Eli ahdistun ihan kaikesta! Murehdin ihan kaikkea. Olen vissiin vähän kuin 90-vuotias mummoni, jolla menee yöunetkin koska hän huolehtii varmaan koko suvun asioista ja murehtii ne itsekseen. :D
Kuitenkin minulla on asiat paremmin kuin monella muulla. En vaan älyä omaa onneani. Koko ajan on niinku kiire ja ahistus päällä ja mielialat muuttuu rajusti ihan kuin jollain myöhäisteinillä. Mikä ihme neuvoksi :/ Tiedän olevani ihan riesa kaikille muillekin kun märehdin joka asiaa.. Haluisin olla vaan tasapainoinen ja tyytyväinen.
Kaikista hulluinta on että asiat ovat minulla täydellisen hyvin. Minulla ei ole hirveästi hyviä ystäviä, mutta rakas, pitkäaikainen poikaystävä on, olen nätti ja terve ja perheeni on ehjä ja onnellinen (siis vanhemmat ja sisko asuvat yhä yhdessä, ja isänikin selvisi vuoden takaisesta vakavasta sydänleikkauksesta), minulla on kaunis pikku yksiö ja opiskelupaikka. Silti olen ihan hajalla kun tulevaisuus ahdistaa, teen kaikista pikku murheistakin hirveän numeron, pelkään jo etukäteen ensi kesää jos en saa kesätyöpaikkaa (tulee ongelmia kämpänkin kanssa) ja esim. pelkään että poikaystäväni pettää minua vaikka tiedän ettei pettäisi. Ahdistun koulunkäynnistä koska tuntuu ettei ala tuolla yliopistossa ole omani, mutta käyn siellä silti kun olen jo melkein kandi.
Eli ahdistun ihan kaikesta! Murehdin ihan kaikkea. Olen vissiin vähän kuin 90-vuotias mummoni, jolla menee yöunetkin koska hän huolehtii varmaan koko suvun asioista ja murehtii ne itsekseen. :D
Kuitenkin minulla on asiat paremmin kuin monella muulla. En vaan älyä omaa onneani. Koko ajan on niinku kiire ja ahistus päällä ja mielialat muuttuu rajusti ihan kuin jollain myöhäisteinillä. Mikä ihme neuvoksi :/ Tiedän olevani ihan riesa kaikille muillekin kun märehdin joka asiaa.. Haluisin olla vaan tasapainoinen ja tyytyväinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ei elämään useinkaan kuulu mitään mielenrauhaa! elämä on huolehtimista ja murehtimista, etenkin jos on sellaista murehtivaa tyyppiä, kuten sinä tunnut olevan. Sellainen murehtija olen itsekin, eikä siitä pääse eroon kuin osaksi edes iän karttuessa ;)
Tutultahan tuo kuulostaa. Ikää plakkarissa 40-v. Aika tunteella elävä ihminen ja toisaalta kuintenkin jalat maassa elävä. Tunnetilojen ailahdukset ovat tuttuja. Itselläni auttaa liikunta, nyt on jäänyt vähemmälle ja kyllä sen huomaa heti. Myöskin jooga auttaa ja siitä en luovu enää. Sihen jäin koukkuun. Elämässä on ollut aikamoista härdelliä viime vuodet. Pitkät pohdinnat erosta ja viimeinkin se on virallista. Työelämän koukerot, syyllistämiset erosta ja pitäisi miettiä miten tulevaisuuden asumisjärjestelyt sun muut toteutuvat. Henkiset voimavarat ovat olleet tiukilla ja silloin huomaan olevani enemmän tunteitteni vietävissä ja ailahteluissa. Nyt päätinkin, että urheiluharrastukset jatkuvat vuoden vaihteen jälkeen kunhan tässä keräilen ensin voimia ja lepään nämä joulun pyhät. Uskoisn myös, että meditaatio jota ehdottomasti aion kokeilla kunhan vain lapset tuosta vähän kasvavat vielä ja sitä aikaa jää enemmän. Tosin eihän se vaadi välttämättä kuin vaikkapa 5 minuuttia päivässä ja hetken hiljaisuutta. Tässä omia vinkkejä. Uskon, että jos vain haluja löytyy, niin keinoja on hiukan taltuttaa omia vellovia tunnetilojaan. Koskaan ei minusta saa tasaaisen rauhallista tallaajaa, mutta ehkä pientä tasaantumista ja ajatuksien selkeyttä kaipaan. On aika kuluttavaa elää pitemmän päälle jos on koko ajan murehtimassa ja tunteidensa vietävissä. Opetellaan ja yritetään olla tässä hetkessä ja nauttia siitä.
Niinpäs, siellä missä olen siellä tapahtuu:DDDDD
valitettavaa mutta totta...joskus hyvää joskus pahaa mutta kuitenkin pahan jälkeen se olikin hyvä asia...ja itse en siihen voi vaikuttaa, se vain tapahtuu:))
Niin ja pointtisi oli?! En vain jaksa ymmärtää näitä sinun kirjoituksiasi joita työnnät joka ketjuun. No, siitä vaan, mutta välistä kyllä ihmetyttää ihmisten ajatusmaailma:D
Tuo on ihan totta että pitäs vaan opetella olemaan...Mutta ku ei osaa :)
Tuntuu ettei mulla edes liikunta auta rauhottumaan, liikun joka päivä paljon. Pitänee ruveta joogaamaan jos se jeesaisi. :) Hankalaa kun koko ongelma on vaan oman pään sisällä! Ja koen aika hankalaksi löytää hyviä ystäviä joiden kanssa huolia voisi purkaa, joskus nuorena meni luottamus kokonaan kunnon selkäänpuukotusmeiningin jälkeen.. Monet pojat ovat parempia ystäviä kuin tytöt. Ja osaltaan siksi sorrun kaatamaan pahaa oloa ja ahdinkoa myös poikaystäväni niskaan vaikka ei se oikein ole. Tuntuu ettei ole mitään mieltä missään :) Ja se on niin tyhmää!
No kyllä kieltämättä itselläkin on näitä huonoja kokemuksia ja luottamus ihmisiin ehkä kärsinyt. Puhetta kyllä tulee, mutta teo tovatkin jotain ihan muuta. Pari oikein pahaa juttua on jäänyt kummittelemaan mieleeni nuoruudesta ja joskus näemmmä nekin möröt nostaa päätään. Naispuolisia. Oppia ikä kaikki. No, oikeastaan mietin tässä, että onko minulla sillä tapaa ketään jolle voisin aivan kaiken kertoa ja tunnustaa. Toisaalta tarvitseeko ihan kaikkea kertoakkaan. Erosinkin juuri, joten ei ole edes miestä ketä "rasittaa" :D Sitäpaitsi mietin, että ei ehkä ystäviäkään pitäisi rasittaa liikaa omilla murheilla. No, mutta sitten on vaikka tämä palsta jonne voi anonyymisti purkaa tuntojaan. Tosin tässäkin ehkä kannattaa olla varovainen eikä kaikkea lätistä. Miespuolisia ystäviä ei oikeastaan ole tällä hetkellä kuin yksi, joten sillä tapaa en osaa vertailla. Ehkä hän yllätyksekseni on minulle jollain tapaa läheisin ja liiankin helppo hänelle avautua. Hänenkin niskaansa kaadoin liikaa kaikkea. Mutta suosittelen kyllä joogaa tai ainakin itse koen sen hyväksi. Liikuntahan tahtoo olla suorituskeskeistä mutta joogassahan se ei ole tarkoitus. No, opetellaan tätä elämää:)
kuuloista.. minulla on kanssa tuttua tuo selkäänpuukotus, kiusaaminen rankka sellainen. Itsetunto luottmus ongelmia.. vaikeuksia sos.suhteissa enemmän, kuin tarpeeksi. olen kovin yksin nykyään.. ei työpaikkaaa, vaikka ammatti on joka ei voisin vähempää kiinnostaa. rahat lopussa kaikki ja kaikki päin persettä. Eli koen kaiken aivan sika ahdistavana.. pelkään uusia ihmisiä miten he suhtautuvat minuun erilaisuuteen joka tekee elämän vaikeeksi. Tulevaisuus pelottaa ja tekis mieli päästä tästä pois...
pikkutytön väninää, evvk.