En tiedä, onko tämän kirjoittamisessa mitään pointtia, mutta tuntuu että on pakko päästä johonkin purkamaan. Olen 21-vuotias ja ongelmani on pari vuotta jatkunut ahdistuneisuus. Olen päivittäin jännittynyt ja mielialani aaltoilee niin, että välillä on ihan hyvä ja ns. normaali olo ja välillä kamala ahdistus ja paniikinomainen pelko valtaa mieleni, toisinaan jopa ilman mitään kovin järkevää syytä (tai sitten "ylireagoin" johonkin asiaan niin, että sinänsä mitätön asia aiheuttaa minussa voimakkaan ahdistusreaktion). Minulla on jatkuvasti päässäni joku asia, jota pyörittelen ajatuksissani uudelleen ja uudelleen ahdistuen. Minulla on myös pakkoajatuksilta tuntuvia mietteitä, jotka ovat useimmiten kauhuskenaarioita siitä, että jostain syystä jätän poikaystäväni tai "en voi" syystä tai toisesta olla enää hänen kanssaan (syynä yleensä joku minusta johtuva tai omaa syytäni oleva asia, esim. ihastuminen toiseen ihmiseen tai se että poikaystäväni seura alkaa ahdistaa, vaikka minulla on oikeasti aina hänen kanssaan mukavaa).
En haluaisi ajatella tuollaista ja en tahdo jättää poikaystävääni, mutta tuntuu kuin joku muu tunkisi asioita mieleeni ja sitten ahdistun, kun en ymmärrä, miten voin pohtia tuollaisia. Kerroin tästä ystävälleni ja hän sanoi, että nuo pakonomaiset ajatukset ovat varmasti ahdistuksen sivutuotteita ja pelkoa poikaystäväni menettämisestä, mutta en osaa iskostaa sitä päähäni tarpeeksi voimakkaasti. Sen sijaan pieni ääni päässäni alkaa aina nakuttaa "mutta mitä jos..." kun yritän ajatella loogisesti, että nuo pakonomaiset ajatukset eivät heijasta sitä, mitä oikeasti haluan ja että ne ovat "vain ajatuksia".
Tämän lisäksi epäilen, että minulla on jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelkoa... ystävät ja tuttavat tietenkään eivät tuota ongelmia, mutta jos olen paikassa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, minun on tosi vaikea mennä puhumaan kenenkään kanssa arvostelun, pilkkaamisen ja torjutuksi tulemisen pelossa; etenkin, jos tilanteessa on ns. oletuksena muihin tutustuminen (esim. uuden koulun alku tai uudessa työpaikassa aloittaminen kun "pitäisi" löytää uusia tuttuja ettei jää yksin). Jos näen ihmisten juttelevan porukoissa, ahdistun ja jämähdän johonkin pala kurkussa vaikka tahtoisin mennä muiden mukaan. Pelkään nimittäin, että he katsovat minua tyyliin "no mitä toi tänne meidän seuraan tunkee" ja että näytän säälittävältä ja epätoivoiselta tyypiltä, joka yrittää roikkua toisten perässä vaikka nämä eivät koko ihmisen seuraa kaipaisi. Pelkään koko ajan näyttäväni typerältä, rumalta tai lihavalta, kuulostavani nololta idiootilta, sönköttäväni kaikkea älytöntä, näyttäväni nauraessani kuvottavalta ja niin edelleen.
En haluaisi ajatella tuollaista ja en tahdo jättää poikaystävääni, mutta tuntuu kuin joku muu tunkisi asioita mieleeni ja sitten ahdistun, kun en ymmärrä, miten voin pohtia tuollaisia. Kerroin tästä ystävälleni ja hän sanoi, että nuo pakonomaiset ajatukset ovat varmasti ahdistuksen sivutuotteita ja pelkoa poikaystäväni menettämisestä, mutta en osaa iskostaa sitä päähäni tarpeeksi voimakkaasti. Sen sijaan pieni ääni päässäni alkaa aina nakuttaa "mutta mitä jos..." kun yritän ajatella loogisesti, että nuo pakonomaiset ajatukset eivät heijasta sitä, mitä oikeasti haluan ja että ne ovat "vain ajatuksia".
Tämän lisäksi epäilen, että minulla on jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelkoa... ystävät ja tuttavat tietenkään eivät tuota ongelmia, mutta jos olen paikassa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, minun on tosi vaikea mennä puhumaan kenenkään kanssa arvostelun, pilkkaamisen ja torjutuksi tulemisen pelossa; etenkin, jos tilanteessa on ns. oletuksena muihin tutustuminen (esim. uuden koulun alku tai uudessa työpaikassa aloittaminen kun "pitäisi" löytää uusia tuttuja ettei jää yksin). Jos näen ihmisten juttelevan porukoissa, ahdistun ja jämähdän johonkin pala kurkussa vaikka tahtoisin mennä muiden mukaan. Pelkään nimittäin, että he katsovat minua tyyliin "no mitä toi tänne meidän seuraan tunkee" ja että näytän säälittävältä ja epätoivoiselta tyypiltä, joka yrittää roikkua toisten perässä vaikka nämä eivät koko ihmisen seuraa kaipaisi. Pelkään koko ajan näyttäväni typerältä, rumalta tai lihavalta, kuulostavani nololta idiootilta, sönköttäväni kaikkea älytöntä, näyttäväni nauraessani kuvottavalta ja niin edelleen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sitten kun tarkkailen jatkuvasti itseäni, mieleni tyhjenee ja en keksi mitään sanottavaa vaan jäädyn totaalisesti. Asiaa ei auta se, että olen perusluonteeltani itsekriittinen ja pessimistinen. Tämä ongelma koskee eritoten niitä, joihin kaikkein eniten haluaisin tutustua; oikeastaan minulle ei tuota kauheasti (tai ainakaan yhtä paljon) ongelmia puhua jonkun randomin kadulla vastaan tulevan ihmisen tai minulle yhdentekevän/ärsyttävän tyypin kanssa, koska en piittaa tällaisten ihmisten minua koskevasta mielipiteestä niin paljoa (ja esim. jonkun satunnaisen vieraan ihmisen kohdatessani ajattelen tyyliin "no toi ei enää koskaan tapaa mua luultavasti kuitenkaan ja ei oo paineita tutustua, joten ihan sama millainen ensivaikutelma musta jää"). Kaikkein tuskallisin tilanne on kun näen ihmisen, johon oikeasti haluaisin tutustua. Saatan ajatella heti alkuunsa, että miksi tuo minun kanssani tahtoisi olla väleissä ja koen noita edellämainitsemiani oireita. En varsinaisesti välttele sosiaalisia tilanteita vaan menen niihin toisinaan väkisin, sillä ajattelen, että en saa antaa tuollaiselle periksi tai asiat menevät huonompaan suuntaan. Sitten olen tilanteessa väkipakolla ja vaikeana. Toisinaan tosin saatan esim. väistää koulussa joitakin puolituttuja ihmisiä jotta en joutuisi puhumaan heille, jos minusta tuntuu, etten jaksa yrittää vaikuttaa mukavalta. Kuvittelen, että voin olla vieraampien kanssa pidetty vain jollain suurilla voimanponnistuksilla enkä omana itsenäni.
Olen käynyt vastikään psykiatrilla ja kertonut hänelle näistä asioista, ja joidenkin testien perusteella hän sanoi, että minulla on enimmäkseen juuri sosiaalisten tilanteiden pelon ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön piirteitä (mitään varmaa diagnoosia siis en ole saanut vielä). Olen miettinyt, että mikä tähän on johtanut, kun kuvittelen sen auttavan minua ymmärtämään ongelmiani. Olen etsinyt selitystä kouluajoiltani ja perheestäni. Tarhassa olin tosi ulospäinsuuntautunut ja minulla oli paljon poikia kavereina (olen siis itse tyttö), mutta jossain vaiheessa kaikki kaverini lähtivät tarhasta ja jäin sinne joidenkin tyttöjen kanssa, jotka pilkkasivat minua joukolla (osa heistä taisi olla kateellisia, kun olin ainoa tyttö, jonka tarhan pojat huolivat seuraansa). Kaveripoikieni lähdön aikoihin muutuin äitini mukaan; minusta tuli kuulema paljon ujompi ja varautuneempi toisia kohtaan. Tarhan hoitajatkin ihmettelivät samaa. Kotipiirissäni minulla oli yksi ainoa leikkikaveri, joka komenteli, pompotteli ja kiusasi minua (esim. lukitsi minut leikkimökkiin ja huuteli ikkunoista sisään "mä en tykkää susta" kunnes päästi minut ulos). Perhepäivähoidossa ainoa kaverini alkoi kiusata minua aina yhden toisen minua vanhemman tytön tullessa myös hoitopaikkaan. Muutoin hän oli minulle ystävällinen.
Ala-asteella minulla oli luokassani vain yksi "kaveri". Koska olin ujo hissukka, luokan sosiaalisemmat tytöt pitivät minua nössönä ja eivät huolineet minua mukaan leikkeihinsä, vaikka yritinkin tunkea mukaan. En vain oikein lapsena ymmärtänyt vielä sitä, että minua ei välttämättä kaivata. Tämä ainut "kaverini" taas muutti koko ajan mielipidettään minusta; jonain päivänä hän saattoi olla ylin ystäväni, jonain toisena päivänä hän taas oli minulle ilkeä ja tympeä selittämättä miksi. Monet kerrat olin hämilläni, kun hän yhtäkkiä ilmoittikin, ettemme menekään samaa matkaa kouluun ja käyttäytyi kylmästi. Sama mukava kaverini yritti pilata välini toiseen ystävääni lähettämällä tälle sähköpostistani nimelläni ilkeitä viestejä ja tuhosi kotisivuni, joita silloin pidin. Kun sain luokaltamme toisen ystävän ala-asteen puolivälissä, tämä ilkeä kaverini tunki väliimme ja sai houkuteltua toisenkin ystäväni puolelleen. Ala-asteen jälkipuolisko oli oikeaa kolmiodraamaa, jonka aikana olimme toisinaan sovussa kolmisin, toisinaan taas yksi oli aina joukon ulkopuolella - ja yleensä se olin minä. Taaskaan en ikinä saanut mitään syytä siihen, MIKSI. Aina kun oli sellainen päivä, että minua syrjittiin, yritin kysyä kavereiltani, että mikä heitä yhtäkkiä vaivaa ja mitä muka olen tehnyt, mutta he eivät kertoneet. Muistan yhden kerran, kun kaverini muuttuivat yhtäkkiä kesken koulupäivän kylmiksi minua kohtaan ja välitunnin jälkeen raahasivat pulpettinsa luotani pois sanomatta sanaakaan niin, että jäin yksin istumaan hämmentyneenä siitä, mitä olin tällä kertaa tehnyt. Harmittaa jälkeenpäin, että olin liian nynny väittämään vastaan. Kai pelkäsin sitä, että olen todella yksin, jos katkaisen välit viimeiseenkin kaveriini luokaltamme.
Yläasteelle mennessä meillä oli suunnilleen sama luokka kuin ala-asteella, mutta tällä kertaa sain muodostettua kaveripiirin itselleni. Samoihin aikoihin aloin yhtäkkiä inhota kaikkia niitä "suosittuja" tyttöjä, joiden seuraan en sopinut ala-asteella. Ala-asteella en oikeastaan ajatellut heistä mitään järin negatiivista vaikka tulinkin torjutuksi, mutta yläasteen alussa päätin kesken kaiken inhoavani heitä kaikkia ja halveksin heitä ties mistä ihmeen syistä. Voi olla, että uuden kaveriporukkani yhteishenki vahvisti tätä, kun inhosimme muita tyttöjä joukolla. He taas leimasivat minut ja kaverini vähän "kummallisiksi"; meillä oli tosi huono luokkahenki. Isäni taas on aina ollut joka asiasta raivoava (tuntuu että täytyy olla kotona kuin huopatossutehtaassa ettei isä saa raivaria jostain ihan ihme jutusta), arvosteleva (jäpättää koko ajan esim. koulunkäynnistäni ja yrittää suunnitella opiskeluni puolestani vaikka olen koko ikäni kantanut kotiin enimmäkseen kiitettäviä) ja törkeä koko muuta perhettä kohtaan.
Mitä helvettiä teen? En enää jaksa tätä ahdistusta. Pelkään aivan kamalasti sen pilaavan mm. seurustelusuhteeni kun viimein olen löytänyt ihanan poikaystävän. Pelottaa myös että saan lääkityksen ja kauheat sivuvaikutukset niistä. Sitten tietty ahdistuneisuus taas lisääntyy kun pelkään. Ahdistukseni suurimpia ongelmia on ahdistuksen itsensä pelkääminen: kun tarkkailen koko ajan oloani ja pelkään ahdistuksen tuomaa tunnetta, minua ahdistaa. Kun taas tunnen ahdistuksen kohoavan, minua alkaa ahdistaa lisää ja noidankehä on valmis.
Mäkin olen 21-vuotias ja kärsin samoista ongelmista kuin sinä, olen kärsinyt jo 6 vuotta ja yhtä helvettiähän tämä on ollut. Sullakin on sama tilanne kuin mulla, eli toi häiriö on alkanut lapsuuden kokemuksista, ja olet ollut syrjitty ja yksinäinen. Sulla on samanlainen isäkin kuin mulla. Itekki olen seurustellut jo 6 vuotta saman äijän kanssa ja onhan tämä kaikki ottanut tosi koville, ihme että ollaan vielä yhdessä. Ensin oli jatkuvat paniikkikohtaukset, vuoden parin päästä ne muuttui jatkuvaksi ahdistuneisuudeksi, nyt on alkanut masentaa jo niin paljon kun tuntuu ettei mitään toivoa ole. Itse en ole saanut mitään apua lääkkeistä koko ongelman aikana muuta kuin cymbaltasta, aloitin sen pari kuukautta sitten ja on kyllä paljon parempi olo, vaikka masentaa ja ahdistaa niin paljon vähemmän. Ja jos sivuvaikutuksia pelkäät niin ne pitää vain kestää, mullakin on ollut yhtä helvetin säätämistä jo 5 vuotta noiden lääkkeiden kanssa kun kaikki mua hoitaneet lääkärit ovat sattuneet olemaan täysin idiootteja, mutta olen vieläkin elossa ja tilanne on menossa näillä näkymin parempaan suuntaan. Eli jos sulle lääkkeitä määrätään paras tapa on pysyä kotona pari päivää kun alottaa niiden syömisen, otat itteäs niskasta kiinni ja syöt ne vaikka kuinka pelottais, niin mäkin tein ja vaikeaahan se oli, mutta pakko mikä pakko. Tsemppiä, Toivottavasti paranet:)