Yksinäinen koulussa

Lintsaamalla kaikista ikävimmiltä tuntuvat päivät

Jo 12 vuoden vankalla kokemuksella yksinäisyyttä koulussa, eskarista nyt lukion tokalle. Kiusattuna ja syrjittynä olemisesta myös kokemusta eskarista lukioon. Tosin ala-asteen viimeisinä vuosina oli yks ihan hyvä ystävä mutta sekin ystävyys karusti loppui vaikka saman kylän poikia vielä olemme. Tosiaan kaverit, vai voiko niitä kavereiksi sanoakkaan, ovat olleet kanssani ja hakeneet minua koulumatkalle vain säälistä.
Ainakaan nyt viimeiseen 2 vuoteen ei ole ollut näitä säälikavereitakaan, kun toisissa kouluissa nyt ovat. Vapaa-aika ja kaikki lomat on mukavasti aina mennyt yksinään.
Ja miten siitä selviää vai? Harvinaisen hyvin kai tästä on selvinnyt vaikka on yksin aina. Haittapuolina tietenkin se, että näin ulkopuolisesti olen perus-onnellinen tyyppi jolla on suurinpiirtein kaikki hyvin, mutta sisimmiltäni olen aina katkera ja vihainen kun olen tällainen yksinäinen surkimus.
Myös monet sosiaaliset taidot ovat jääneet kehittymättä. niinkun sairaalloinen ujous ja kaikki epäluulot ja pelot ihmisiä kohtaan. En ole uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, en tiedä pystynkö jatkossakaan.
No yhteiskunnassa on syrjittyjä ja menestyjiä. minut on kai luotu syrjityksi. kaikella on paikkansa.

Ei kait siinnä muuta, kuin hammasta purren. En ole ainakaan mitään poppakonsteja keksinyt. Käymällä ne koulutkin loppuu.
Liikunta ja ryhmätyöt on tietty vähän hankalia, mutta muuten hukuin massaan.

Auttaa jos on kuitenkin kavereita vapaa-ajalla.

Jos on leimautunut siksi yksinäiseksi niin siitä on vaikeaa päästä eroon. Kannattaa siis koulua vaihtaessa (jos vielä jossain vaiheessa vaihtaa) mennä johonkin muuhun kuin missä vanhat naamat on.
Siihen asti kannattaa vain pitää mielessä, että useimmat lähtökohtaisesti suhtautuvat toisiin ihmisiin positiivisesti eivätkä negatiivisesti. Sitten vasta, kun on leimautunut siksi yksinäiseksi luuseriksi, ihmiset alkavat karttaa. Tämä leima ei kuitenkaan välttämättä ole osa persoonaa vaan voi olla sattuman tulosta (ulospäinsuuntautuneimmat eivät ikinä jää yksin, mutta useimmilla introverteilla/ujoillakin on ystäviä).

Erilaisten harrastusten kautta voi kokeilla uuteen ryhmään menemistä ja havainnoida, mikä menee pieleen (jos on ollut yksinäinen ja kartettu niin saattaa vaikka liian helposti tulkita toiset välinpitämättömiksi tai negatiivisiksi, tai perus tutustumisen säännöt alkaa muuten unohtua). Sitten kun on oikeasti tärkeä tilanne kuten uusi koulu, niin ei epäonnistu yhtä helposti.

Peruskoulun jälkeen jos menee amikseen / lukioon, niin sitä mukaa kun porukka täyttää 18 ja saa ajokortin niin selväpäiselle kuskille löytyy aina vientiä, täytyy vaan katsoa että minkälaiseen porukkaa lupautuu kuskiksi....

Juu kolulussa ala-asteella mua ruvettiin kiusaa ja siitä lähtien oon ollu yksin...en viittiny enää amikseen mennä kiusattavax joten tällä hetkellä piiiiitkä-aikaistyötön vailla ammattia ja sosiaalista elämää. Mut kyllä tähän on tottunu onhan ylä-asteesta jo peräti noin 16 vuotta. Välillä masentaa enempi ja välillä vähä vähempi...

Itse olen ulospäinsuuntautunut ja musta on aina pidetty - kunnes pari kuukautta sitten riitaannuin parhaan kaverini kanssa (joka sattumalta on ihana, kaunis, hauska, tulee kaikkien kanssa toimeen yms) ja kaikki alkoi mennä pieleen. Koko entinen kaveriporukkani alkoi hieman vältellä minua. Kyllä mulle puhuttiin ja näin, muttei enää kutsuttu koulun jälkeen mihinkään tms. Pian kaverit tuntuivat kaikkoavan luotani aina kun mahdollista. Eli mahdollisimman nopeasti ruokailun jälkeen keksittiin jokin tekosyy (Hei meen käymää vessassa, mia tuu mukaan. Mun pitäis käydä kaapeilla, eiks sunki pidä hakee matikankirja Janni?)

Nyt olen totisesti saanut maistaa yksinäisyyttä tämän parin kuukauden aikana, kun en tunneilla tai välitunneilla voi puhua mitään, koska kukaan ei kuuntele tai välitä. Tämä tunne on minulle aivan uusi, sillä kuten sanoin, olen aina ollut ulospäinsuuntautunut ja tullut juttuun useimpien ihmisten kanssa. Haluaisin vain kelata aikaa pari kuukautta taakspäin ja sopia kaverini kanssa, mutta se ei ole enää mahdollista. :( Olen hukassa, enkä tiedä mitä tehdä. Eli kyllä, kyllä minäkin, ulospäinsuuntautunut, urheilullinen ja aktiivinen tyttö olen saanut maistaa yksinäisyyttä. Enkä missään positiivisessa merkityksessä :(

Tätä tapahtuu aikuispuolen opiskelijoiden keskuudessakin. Olen luonteeltani ujo uusien ihmisten seurassa ja huomasin nyt että olen ryhmässämme täysin ulkopuolinen. Itse tervehdin sentään kaikkia, mutta harva tervehtii takaisin. Ei ole kiva olla näkymätön :( Kouluun ei jaksaisi enää mennä, kun ei ole juttukaveria. Sitten jännitän ryhmätöitä/esitelmiä vielä vaan enemmän. Joka aamu tuntuu pahalta lähteä kun tietää, että taas yksinäinen päivä tiedossa ja motivaatio on sen takia laskenut. Muutenkin olen yksinäinen.

Aion tappaa itseni. Sillä siitä selviää.

Olen ollut yksinäinen koulussa lukion ekan jälkeen, elikkäs n. 5 vuotta. Mutta totuin siihen. Ei se hauskaa ole, kun ei puhu koko päivänä välttämättä kenellekään, mutta voi ainakin keskittyä siihen mitä tekee. Siihen tottuu, eikä se tunnu niin hankalalta, etenkään silloin jos luokkalaiset on järkiporukkaa, eivätkä esim. syrji tai ole kuin sinua ei olisi olemassakaan. Mutta auttaahan se tietysti jos oot mukava muille, ja autat niitä etenkin jos jollain on jokin ongelma johon tiedät ratkaisun, ja morjestat muita etenkin jos ne morjestaa sinua, ja yrität kommentoida jos joku sinulle puhuu

Muistan miten kamalaa se oli. Varsinkin yläaste. Sillon oli nii kova tarve olla muiden kaltainen ja kavereiden puuttuminen oli todella hävettävää.
Ruokalassa yritin tunkea muiden seuraan vaikkei niitä kiinnostanut.
Välitunneilla telkesin itteni usein vessaan. Oli niin noloa seistä käytävillä tai pihalla ja katella kun muut pitää hauskaa ja nauttii välkästä. Mä vihasin välitunteja. Sillon se yksinäisyys korostu ja ihmiset tuijotti.
Lukiossa oli vielä ahdistavampaa kun se vähäinenkin yhteisöllisyys katosi.
Siinä vaiheessa olin kyllä jo aika masentunut eikä mua edes kiinnostanut muiden seura. Luovutinkin lukion suhteen jo ekan vuoden lopussa.

Harrastuksetkin jäi lähinnä sen takia kun ahdisti olla aina se joka pallottelee seinän kanssa.

Nykyään ymmärrän vähän enemmän ihmissuhteista ja itsestäni ja mistä mun sosiaaliset ongelmat johtuu. Ehkä pärjäisin nyt ihmisten kanssa vähän paremmin jos vaan ois energiaa lähteä minnekkään.

Mulla ei vapaa-ajan kavereita ole ollut ala-asteen jälkeen, mutta aina koulussa sama tuttu porukka, jonka kanssa hengailla ja jutella. Olimme kaikki aika erilaisia, eri luonteisia ja eri mielenkiinnonkohteet omaavia, joten olimme lähinnä vain tottumuksesta yhdessä. No, koulunvaihdon jälkeen heidät sitten menetti, kun se kaveruus oli pyörinyt pitkään jo niin vahvasti vain koulun ympärillä.
Nyt sitten yksinään uudessa koulussa. Pari juttukaveria olen löytänyt, mutten taida kavereita osata enää hankkia. Viimeksi uuden ystävän sain 11-vuotiaana ja silloin se oli vielä hyvin erilaista kuin nyt 18-vuotiaana. Ei tarvinnut edes luonteiltaan, ulkonäöltään, tavoiltaan tai jutuiltaan olla samankaltaisia. Riitti, että oltiin naapureita, laskettiin samaa mäkeä pulkalla ja oli hauskaa. Pian sitä oltiinkin jo yhdessä joka päivä.
Tässä iässä ystävyys vaatiinkin jo paljon enemmän, aivan käsittämättömästi kaikkea. En osaa olla sellainen ihminen, jollainen tässä iässä kavereita kahmii ympärilleen. Pitäisi olla aktiivinen, iloinen, rohkea, hauska, menevä, "siisti" ja puhelias, mielipiteitä omaava. Just joo. Ei ole ennen tarvinnut.
Olen iloinen, mukava, avulias ja ystävällinen. Kuuntelen, otan toiset huomioon, kyselen paljon heiltä ja heitän hauskoja kommentteja aina välillä. Miksi helvetissä se ei riitä???

Avulias, mukava ja ystävällinen olen minäkin. Ja iloinenkin olin, en enää, kouluun meno ahdistaa kun ei ole juttukaveria.. Tervehdin kaikkia ja jotkut tervehtii takaisin, siinä on ainoat asiat mitä puhun/mulle puhutaan.. Säälittävän surullista.. Ryhmätöistä, milloin ja missä niitä yhdessä tehdään, ei kysytä multa, eikä kerrota, ennenkuin itse joltakin kysyn. Mielipiteelläni ei ole väliä, eikä näköjään sillä osallistuisinko ollenkaan niihin. Tottakai haluan osallistua ja antaa oman panokseni. Ketään ei vain kiinnosta. Ei ole todellakaan kiva olla näkymätön.. En tiedä jaksanko kauaa opiskeluja, vaikka ala on mieleinen. Luovuttaminen on mielessä :( Ei ole kiva jäädä ulkopuolelle kun muut suunnittelee yhteisiä iltamia ym ja minua ei edes kysytä mukaan. Kai olen niin vastenmielinen, ujouteni lisäksi. Tsemppiä kaikille jotka tuntee itsensä yksinäisiksi ja ulkopuolisiksi koulussa!! Ja te, jotka huomaatte että luokassanne on joku yksinäinen, yrittäkää ottaa myös hänet huomioon.. :)

Oli pakko nostaa tämä vanha ketju. Niin samanlaisia kokemuksia mullakin, toisaalta helpottavaa tietää, ettei ole ainoa koulussa yksin oleva.