Tulin eräs päivä tuossa miettineeksi suhtautumistani kanssaihmisiini ja konkreettisesti sitä että miten heidän seurassaan oikein sosialisoin. Tai tarkemmin sanottuna miten eri tavalla esiinnyn ja keinotekoisesti käyttäydyn eri ihmisten seurassa. Olen tämän toki tiedostanut ennenkin, mutta vasta nyt aloin pohtia asiaa tarkemmin, että onkohan tää nyt ihan normaalia. Aivan alkuun totean että en ole mikään paskanpuhuja enkä mielestäni muutenkaan mitenkään vittumainen persoona eli välit kavereihin ovat sinällään hyvät.
Tietysti ymmärrän että moni varmaan puhuu esim. vanhemmilleen vähän eri lailla kuin vaikka kavereilleen mutta minun kohdalla kysymys on peräti siitä että käyttäydyn automaattisesti keinotekoisesti ja varsinkin murteen osalta puhun eri kaverien kanssa aivan eri tavalla ja ikään kuin samaistun heihin tai jopa matkin heitä siten että jos kaveri puhuu stadin slangia niin minäkin puhun tai jos puhuu karjalaisittain niin minäkin puhun. Teen sen kuin aivan tahtomattani. Tämä on ollut itselläni niin pitkään kuin muistan ja tulee jotenkin aivan itsestään. Tämä on joskus käynyt vaivaamaan minua aina jos kaksi kaveriani ihan eri piireistä, jotka eivät tunne toisiaan ovat yhtäkkiä molemmat samassa paikassa kanssani, niin joudun jotenkin peesaamaan käyttäytymistäni ja puhetapaani neutraaliksi. Kuulostaa hullulta ja sitä se varmasti onkin, mutta aivan kuin minulla ei olisi jotain selkeää omaa identiteettiä ja itsevarmuutta niin jotenkin aina päädyn sosialisoimaan näiden ihmisten kanssa hyvin paljolti heidän tyylillään. Normaalisti kai ihminen puhuu ja sosialisoi omalla tyylillään, mutta minulla se vaihtelee todella paljon.
Muutenkin ajattelen sosiaalisia tilanteita jälkeenpäin kuin jotain näytelmän kohtauksia että miten ne oikein menivät tai jään mielessäni pyörittelemään jotain repliikkejä. Monesti käyn myös jotain keskusteluja mielessäni jo ennalta ikään kuin pelaten erilaisia vaihtoehtoja päässäni, että miten keskustelu mahdollisesti tulee etenemään.
Minulla on aikaisemmin ollut masennusta ja lääkkeet siihen mutta nyt olen elänyt ihan ok elämää jo monta vuotta ilman lääkkeitä enkä siis koe että minulla olisi tällä hetkellä mitään vakavampia mielenterveysongelmia mitkä sinänsä elämistä haittaisivat, ainakaan tällä hetkellä. Ainut asia jota tässä nyt olen pohtinut ovat ihmissuhteet ja se kun olen jäänyt sinkuksi. Miten voin edes alkaa etsiä puolisoa jos en osaa olla oma itseni edes parhaimpien kaverien seurassa vaan kaikki tuntuu jotenkin tahtomattani keinotekoiselta? Onko muilla samoja kokemuksia?
Tietysti ymmärrän että moni varmaan puhuu esim. vanhemmilleen vähän eri lailla kuin vaikka kavereilleen mutta minun kohdalla kysymys on peräti siitä että käyttäydyn automaattisesti keinotekoisesti ja varsinkin murteen osalta puhun eri kaverien kanssa aivan eri tavalla ja ikään kuin samaistun heihin tai jopa matkin heitä siten että jos kaveri puhuu stadin slangia niin minäkin puhun tai jos puhuu karjalaisittain niin minäkin puhun. Teen sen kuin aivan tahtomattani. Tämä on ollut itselläni niin pitkään kuin muistan ja tulee jotenkin aivan itsestään. Tämä on joskus käynyt vaivaamaan minua aina jos kaksi kaveriani ihan eri piireistä, jotka eivät tunne toisiaan ovat yhtäkkiä molemmat samassa paikassa kanssani, niin joudun jotenkin peesaamaan käyttäytymistäni ja puhetapaani neutraaliksi. Kuulostaa hullulta ja sitä se varmasti onkin, mutta aivan kuin minulla ei olisi jotain selkeää omaa identiteettiä ja itsevarmuutta niin jotenkin aina päädyn sosialisoimaan näiden ihmisten kanssa hyvin paljolti heidän tyylillään. Normaalisti kai ihminen puhuu ja sosialisoi omalla tyylillään, mutta minulla se vaihtelee todella paljon.
Muutenkin ajattelen sosiaalisia tilanteita jälkeenpäin kuin jotain näytelmän kohtauksia että miten ne oikein menivät tai jään mielessäni pyörittelemään jotain repliikkejä. Monesti käyn myös jotain keskusteluja mielessäni jo ennalta ikään kuin pelaten erilaisia vaihtoehtoja päässäni, että miten keskustelu mahdollisesti tulee etenemään.
Minulla on aikaisemmin ollut masennusta ja lääkkeet siihen mutta nyt olen elänyt ihan ok elämää jo monta vuotta ilman lääkkeitä enkä siis koe että minulla olisi tällä hetkellä mitään vakavampia mielenterveysongelmia mitkä sinänsä elämistä haittaisivat, ainakaan tällä hetkellä. Ainut asia jota tässä nyt olen pohtinut ovat ihmissuhteet ja se kun olen jäänyt sinkuksi. Miten voin edes alkaa etsiä puolisoa jos en osaa olla oma itseni edes parhaimpien kaverien seurassa vaan kaikki tuntuu jotenkin tahtomattani keinotekoiselta? Onko muilla samoja kokemuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ensinnäkin on selvää, että meillä jokaisella on erilaisia rooleja elämässämme: olemme työntekijöitä, vanhempia, kavereita ja ystäviä, tyttöystäviä, vaimoja, miehiä ja naisia, urheilijoita jne. Siinä ei siis ole mitään epänormaalia, että käyttäydymme erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa eri tavalla. Epänormaalia olisi ehkä se, ettemme lainkaan muuntautuisi tilanteen mukaisesti, vaan että olisimme täysin oman mielemme mukaisia. Lapsesta aikuisuuteen kestävä sosialisaatio-prosessi juuri johtaa siihen, että tiedämme omat rajamme ja sen mitä voimme olla tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja sosiaalisessa kontekstissa.
Moni kokee varmasti ristiriitaisuuksia sen suhteen, mitä pitäisi olla ja mitä ei. Olenko riittävä tällaisena kuin olen? Hylätäänkö minut sen takia, etten ole riittävän hyvä? Kysymyksiä voisi esittää loputtomasti, mutta oleellista on se, että ihmisenä olemiseen kuuluu omalla tavalla epävarmuus oman itsen riittävyydestä ja onhan oman käyttäytymisen peilaaminen muihin ainoastaan ihmisillä esiintyvä piirre (eläimet eivät pohdi sitä, miltä näyttävät tai miten kommunikoivat keskenään). Et kertonut viestissäsi, miten vanha olet, mutta minulle tuli sellainen kuva, että olet vielä varsin nuori.
Kirjoittamasi perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kärsit sosiaalisista peloista eli siitä, ettet koe olevasi hyväksytty sellaisena kuin olet, jonka seurauksena alat alitajuisesti tai tietoisesti mielyttämään muita. Hyvä termi käyttäytymistäsi kuvaamaan on konformoituminen tai mukautuminen. Alitajuisesti pyrit mukautumaan persoonanasi sellaiseksi, jonka muut kenties hyväksyvät. Taustalla on siis pelko oman identiteettisi riittämättömyydestä ja oman persoonasi hylätyksi tulemisesta. Tämän takia siis mukaudut sosiaalisissa tilanteissa harmittomaksi "paketiksi", jonka muut sitten voivat ilomielin ottaa vastaan.
Tuleeko sinulle mitään fyysisiä tai psyykkisiä oireita, kun olet sosiaalisssa tilanteissa?
Keskustelisin lisää sinun kanssasi sähköpostitse, jos haluat, niin laita sähköpostiosoitteesi ja otan sitten yhteyttä.
Tässä on ajatus...olen lukenut tästä peilaamisesta joskus ja huomannut sitä monessa tilanteessa. Esim. kun 2 ihmistä juttelee, niin toinen saattaa alkaa ottamaan samoja asentoja kuin toinen tai laittaa kätensä tai jalkansa samalla tavalla kuin toinen. Olen käsittänyt että se johtuu siitä että pitää toisesta ihmisestä. Katsopa joskus kun luonasi on vaikka vieraita, että peillavatko he tietämättään. Se on aika hauska huomata. Esim. Äitini pitää todella paljon miehestäni. Toissapäivänä äitini oli kylässä ja oli mielenkiintoista huomata kun he välillä peilasivat toisiaan. Miehelläni oli käsi leuan alla ja äidilläni oli hetken kuluttua myös. Kun joskus olet ystäväsi kanssa kahvilla, niin hän saattaa alkaa peilata sinua. Tarkkaile ystäviäsi.
Uskoisin että tämä puhumisen asia olisi myös jotenkin näin. Kun pidät ihmisestä, niin alat puhua samalla tavoin kuin hän. Minulla itselläni ainakin käy niin.
Mielestäni se on ihan normaalia.
Muihin asioihisi en osaa ottaa kantaa.
Kysyit onko muilla samanlaisia kokemuksia.
Kyllä on. Tuntuu kuin sanasi olisivat tulleet minun suustani.
Läpi elämän olen ihmetellyt kuka ja minkälainen oikeastaan olen, sillä olen eri tilanteissa erilainen, eri ihmisten kanssa erilainen. Minulla on hirveän erilaisia ystäviä. Parhaiten viihdyn aina kahdestaan jonkun ystävän kanssa. Eri päivinä eri ystävän kanssa. Ystäväni eivät edes tunne toisiaan. Se tuli mieleeni, kun järjestelin valmistujaisjuhlia, ja yhtäkkiä huomasin ajatella, että mitenköhän kutsuvieraat tulisivat toimeen keskenään. Toisilleen ventovieraat. Ja lisäksi ajattelin juuri niin kuin itse sanoit: miten itse käyttäytyisin. Juhlin sitten perheeni kesken.
Minusta ajatellaan, että olen sosiaalinen ja lämminsydäminen. Kuitenkin äärimmäisen itsenäinen ja oman tien kulkija. Se kuitenkin suodaan minulle. Toisinaan muuntautumiskyky helpottaa elämää mutta joskus se ahdistaa minua itseäni. En ole aina ollut sinkku, mutta niinä kertoina, kun olen seurustellut, olen täysin kadottanut oman minuuteni ja elänyt tavallaan täysin toisen kautta (esim. jostain syystä tykkäsin juuri samoista asioista kuin kumppani ja tein itsestäni sellaisen, jonka ajattelin miellyttävän kumppaniani). En tiedä huomasivatko kumppanini sitä, mutta sen takia erot ovat olleet äärimmäisen raskaita. Olin tavallaan täysin tyhjä.
Luulen, että itselläni tällainen käyttäytyminen johtuu lapsuudesta, perheestä, vanhemmista, koulusta ja siitä, minkälaisen käyttäytymismallin olen tiedostamatta huomannut itselleni parhaimmaksi. Olen pohjimmiltani kauhean kiltti ja luulen, että kovempien ihmisten kanssa eläminen on saanut minut peilaamaan muita ihmisiä ihan vain miellyttääkseni heitä ja tullakseni tappelematta toimeen heidän kanssa. Ehkä se on sitten se, minkälainen olen. Jostakusta muusta minun tilanteessani olisi tullut ihan erilainen persoona.
Minusta on hienoa, että tunnustelet ja mietit, kuka oikeastaan olet. Omat luonteenpiirteet saattavat joskus aiheuttaa hankaluuksia, mutta tiedostettuna niistä voi tulla vahvuuksia. Tai ei ainakaan niin häiritseviä. Tärkeintä on kuitenkin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, hyväksyä ja suorastaan rakastaa itseään sellaisena kuin olet.
Aivan kuin minä. Mulla on todettu rajatila- tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Mullakaan eri ystävät ei tunne toisiaan, ikäänkuin vierailen aina eri maailmoissa eri ihmisten kanssa, ei ole yhtenäistä kaveriporukkaa.
.
Seurustelusuhteissa kans toi sama; ikäänkuin tyhjenen ja tilalle tulee sen toisen maailma, kuuntelen samaa musiikkia, omaksun samoja mielipiteitä.. Ilmeisesti mulla ei oikein ole vakaata identiteettiä. Nyt vanhemmiten ehkä vähän.. Menin milloin minnekin; seurakuntiin, anarkistiliittoon, puistojen ryyppyremmiin ja jotenkin sulauduin minne vaan. Mut sit jossain vaiheessa alkaa ahdistaa, kun tuntuu, ettei mua ole. Tai jos onkin, en kelpais missään semmosena kuin oon. Onko se miellyttämisenhalua vai mitä..
Joskus tuntuu, että olen "minä" vain silloin kun olen yksin ja mulla ei oo kovin syvällisiä ihmissuhteita. Olen kyllä ihan seurallinenkin, mutta helpointa olis olla tuntemattomien tai puolituttujen seurassa.
Oikeestaan tiedän, että tää johtuu lapsuudesta. Mun isä oli mielisairas ja tavallaan täytti kaiken tilan; mun tarpeilla tai toiveilla ei ollu koskaan mitään merkitystä. Mun persoonallisuus ei koskaan saanut tukea, tilaa tai turvaa kehittyä. Mut jotenkin oon pystyny elämään ja oon nyt nelikymppinen. Nyt mulla on taas vähän pask* tilanne ihmissuhteen kanssa ja ajatuksissa pyörii, että vaan taas lähtisin ja muuttasin pois... Helpointa ois reppu selässä vaihtaa koko ajan paikkaa, niin mikään ei ehtis mennä vaikeaksi. Mun olemattomilla kyvyillä nää ei vaan ratkee mitenkään.. :(
Se, mitä kerroit dialogeista, niiden muistelemisesta ja ennakoimisesta pätee myös kohdallani. Se kuulostaa ihan naurettavalle, ja luulinkin olevani ainoa, joka tekee niin. Joskus huomaan hymyileväni, jos mielestäni olen keksinyt jotain tosi nasevaa sanottavaa, jonka olen joskus sanonut tai suunnittelen sanovani. :) En kyllä yhtään ymmärrä, miksi pyörittelen jotain repliikkejä päässä.
Mäkin olen kiltti ja mulla on kanssa ongelmia ihmisten kanssa jotka ovat kriittisiä esim työpaikalla. Yllätyin kun huomasin käyttyäytyvän eri ihmisille erilailla. Olin itsekkin hankala joillekkin, en ymmärrä mistä nuo tunteet tulivat. Miksi tuo toinen herätti sellaisia torjuvia tunteita? On tämä outoa tämä elämä. t. mies