Tarmo Pyykkönen: Tummanpunaista sadetta

Tarmo Pyykkönen: Tummanpunaista sadetta, Nordbooks 2010

Hermanni Huntu oli tavallinen perheenisä, vaino ja kaksi lasta. Mutta maailma nyppäisee sattumanvaraisesti kohteensa ja alkaa murjoa. Vähä vähältä hänellä alkoi lurahdella siemenet punttiin ja apua hakiessaan sai kuulla virkaheitolta lääkäriltä, että ylihormonisoitunut infrastruktuuri oli turmellut vedet, ruuan, kaiken ja miehillä oli alkaneet samankaltaiset kuunkierrot kuin naissukupuolellakin ja puntti kastuu vuorenvarmasti. Vähemmästäkin on maailman organisoitunut järjestelmä kokenut haaksirikon huolimatta siitä, että suomalaiskansalliseen tapaan aloitetaan heti yhdistystoiminta ja vertaistukiryhmät. Ja kuten Tarmo hauskasti kuvaa, pirstaloituu yritys siihen, että jokaiselle pitää löytää oma harrastuspiirinsä, jolloin pääasia muuttuukin sivujuonteeksi.

Samanaikaisesti räjähtää myös Tarmon henkilögalleria uusiin mittoihin; ilmestyy kaiken kaltaisia ammatti-ihmisiä, joiden lopullinen funktio onkin ehkä kuvata ajalle (ollaan siis tulevaisuudessa) ominaisen kaaoksen mittasuhteita. Ei sillä, henkilöhahmot nimineen ovat vallan veikeitä, seikkailevat mitä seikkailevat ja missä, ei siihen tolkkua löydy. Meno on yhtä ryminää. Sukupuolten väliset eturistiriidat ryöpsähtelevät, ja molemmat linnoittavat bunkkereitaan ja taisteluhautojaan minkä ehtivät.

Jos jonkinlaista punaista lankaa yrittää hakea, jäi löydös minulta kyllä muistuttamaan enemmän jäiden maihin ajamaa nailonverkkoa, jossa on solmimattomia päitä enemmän kuin sitojalla sormia. Mutta kielellisesti Tarmo kuljettaa kaikkine hauskuuksineen tarinaa upeasti. Kirja on helppolukuinen, ellei sitten ala filosofeeraamaan lauseiden syvempiä merkityksiä. Kinkun ummettamana en jaksanut edes ryhtyä moiseen. Yritin vain ratkaista, oliko lähestymistapa enemmän henkinen kuin hengellinen, vaan yritykseksi sekin jäi.

Päätelkää itse!