Tajusin juuri, että elämäni on finaalissa. Tai olenhan tuntenut niin jo pitkän aikaa, mutta olen ilmeisesti elätellyt toiveita. Olen ollut yksin niin kauan, että olen uponnut siihen. En haluaisi olla yksin, mutta se toinen juttu vaatisi liikaa. En osaa elää muunlaista, kuin yksinäistä elämää, halusin, tai en. En jaksa sitä, mitä ihmissuhteiden ylläpito vaatisi. En itse asiassa jaksa enää mitään muutakaan, olen aivan poikki. Olen punnertanut ja samalla elätellyt toiveita yli puolet elämästäni ja olen edelleen samassa pisteessä. Vuodet menevät eteenpäin, tilanne pysyy samana. Tajuan, etten voi enää ikinä saada niitä asioita, joista jäin paitsi yksin olemisen seurauksena. Unelmani ja haaveeni ovat edelleen samoja, kuin silloin kakarana, kun jäin yksin. Nyt en enää ole kakara, mutta edelleen unelmoin samoista asioista ja samalla tiedän, että ne ovat täysin tavoittamattomissa.
Ahdistaa, kun kaikki meni jo. Olen elänyt vanhuksen elämää koko nuoruuteni, yksin, ainoana "viihteenä" pikku lenkki ja television tuijottaminen. Edessä olisi samaa paskaa, nyt vain oikeasti vanhuksena. Olen vähän päälle 30, mutta elämäni on jo kyllä mennyt. Tulevaisuuteni ei houkuttele. Asiani ovat muutenkin menossa paljon vaikeampaan suuntaan, kaiken tämän lisäksi. Ei jaksa tehdä yhtään mitään, yritän vain unohtaa tulevan. Kauan ei kumminkaan ole enää aikaa ja silloin täytyisi tehdä ratkaisuja. Kun ajattelen, että voin nukahtaa lopullisesti ja kaikki huolet ovat poissa, helpottaa paljon. En tiedä pystynkö kumminkaan. Olen ajatellut asiaa ja aina se vaan tuntuu helpottavalta. Mutta en tiedä miksi se kumminkin tuntuu niin vaikealta, kun se, että jatkaisin, tuntuu niin helvetin pahalta. En kumminkaan ole masokisti, enkä nauti tuskasta, ja sitä elämäni on lähivuosina varsinkin ruvennut olemaan.
Olisi niin helppoa, jos kaikki olisi jatkunut lapsuudestani tähän päivään saakka. Nyt ei jaksa enää punnertaa. Eikä siitä mitään hyötyä olisikaan. En todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. En haluaisi tuntea näin, mutta en saa sitä loppumaankaan, ellen lopeta itseäni, eikä sekään tunnu helpolta. Ja tästä mennään vielä alaspäin. En jaksa edes ajatella. Elämäni meni jo, mutta miksi minä vielä elän?
Ahdistaa, kun kaikki meni jo. Olen elänyt vanhuksen elämää koko nuoruuteni, yksin, ainoana "viihteenä" pikku lenkki ja television tuijottaminen. Edessä olisi samaa paskaa, nyt vain oikeasti vanhuksena. Olen vähän päälle 30, mutta elämäni on jo kyllä mennyt. Tulevaisuuteni ei houkuttele. Asiani ovat muutenkin menossa paljon vaikeampaan suuntaan, kaiken tämän lisäksi. Ei jaksa tehdä yhtään mitään, yritän vain unohtaa tulevan. Kauan ei kumminkaan ole enää aikaa ja silloin täytyisi tehdä ratkaisuja. Kun ajattelen, että voin nukahtaa lopullisesti ja kaikki huolet ovat poissa, helpottaa paljon. En tiedä pystynkö kumminkaan. Olen ajatellut asiaa ja aina se vaan tuntuu helpottavalta. Mutta en tiedä miksi se kumminkin tuntuu niin vaikealta, kun se, että jatkaisin, tuntuu niin helvetin pahalta. En kumminkaan ole masokisti, enkä nauti tuskasta, ja sitä elämäni on lähivuosina varsinkin ruvennut olemaan.
Olisi niin helppoa, jos kaikki olisi jatkunut lapsuudestani tähän päivään saakka. Nyt ei jaksa enää punnertaa. Eikä siitä mitään hyötyä olisikaan. En todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. En haluaisi tuntea näin, mutta en saa sitä loppumaankaan, ellen lopeta itseäni, eikä sekään tunnu helpolta. Ja tästä mennään vielä alaspäin. En jaksa edes ajatella. Elämäni meni jo, mutta miksi minä vielä elän?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei elämäsi ole vielä ohi mennyt, sitä on vielä pitkästi jäljellä! Välillä asiat voivat tuntua olevan solmussa, jota ei ikipäivänä saa auki, mutta luomalla elämälleen sisältöä, ottamalla itselleen tavoitteita, vaikka vain pieniä ja helposti saavutettavia, solmut voivat alkaa avautua kuin itsestään.
Yksinäisyydestä on vaikea päästä, sen myönnän, mutta siinäkään asiassa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa itse aktiivisesti luoda ihmissuhteita. Oletko ajatellut jonkin harrastuksen aloittamista? Esim järjestötoiminnan ja vapaaehtoistyön sivussa voisi tutustua uusiin ihmisiin, tai jos liikunta on mieleesi, niin miksipä ei sitten voisi mennä mukaan johonkin liikuntaryhmään.
Tulevaisuutta ei kannata liiaksi vatvoa, se tulee ja menee kun sen aika on. Pitäisi keskittyä elämään nyt ja tässä, tehdä itsestä hyvältä tuntuvia asioita juuri nyt. Sinulla on unelmia ja olen varma että ainakin osa niistä on täysin toteutettavissa olevia, pitää vain päättää että minähän toteutan ne.
Tavoitteita ottavat ihmiset, jotka meinaavat elää. Itsestäni tuntuu raskaalta jo tämän hetken kokeminen. En vain jaksa ruveta suorittamaan päästäkseni tavoitteeseen. Enkä edes tiedä, mikä se tavoite voisi olla. Kaikki tuntuu jo olevan takanapäin, joten en tiedä minkä takia minun pitäisi jaksaa kivuta ylöspäin. En näe mitään järkeä kivuta päättymättömiä tikkaita ylöspäin.
Olen joskus harrastanutkin, mutta treenikaverit ovat vain tyyppejä, joiden kanssa treenataan. Ja kuten jo sanoin, olen aivan poikki jaksaakseni ruveta panostamaan siihen, mitä ihmissuhteiden ylläpito vaatii, saati sitten ruveta luomaan ihmissuhteita. Enkä sitäpaitsi ole tähän päivään mennessäkään siinä onnistunut, joten tuskin se onnistuisi nytkään.
En jaksakaan ajatella tulevaisuutta, mutta tiedän kumminkin, että se tulee, eikä se näytä näinkään hyvältä, kuin tämä hetki, ja se luo paineita. Tulevaisuus vaatisi aivan liikaa. Yritän vain unohtaa sen, mutta ei unohtaminen poista ongelmaa.
Itselläni on samansuuntaisia ajatuksia. Juuri tänään kävin vähän pidemmällä kävelylenkillä ulkosalla ja piristyin edes vähän, muuten tämä elämä tuppaa olemaan tätä samaa vuodesta toiseen.
Olisihan se kivaa, jos voisi nukahtaa lopullisesti pitkään uneen, josta ei tarvitsisi enää herätä.
Vaikka elämä on vaikeaa, vielä vaikeampaa on lopettaa se, lopullisesti.
Synkkiä ajatuksia, mutta siinä se pointti juuri on.
Miksi elämä on niin kuluttavaa ja raskasta?
Olen mies, vaikka pojaksi itseni tunnen.
Itse olen miettinyt niin monesti samoja ajatuksia. Jotenkin tuntuu turhalta elää täällä, kun elämä ei kuitenkaan muutu paremmaksi. Olen sinua muutaman vuoden nuorempi, kauan olen kärsinyt yksinäisyyttä ja elämäni on muutenkin ollut yhtä helvettiä. En luota ihmisiin ja en tunne kuuluvani tänne maailmaan. Jotenkin tuntuu ettei täällä ole mitään minua varten. Ei vaan jaksaisi kärsiä enään täällä, etenkään turhan takia, jos asiat ei paremmiksi mene..
Niinpä. Miksi niellä paskaa, antaa elämän potkia päähän ja kuolla sitten pois, kun voisi oikaista suoraan siihen kuolemaan?